Huhtikuu, hullu kuu

sanallistajaJätä kommentti

huhtikuu-koivikko-tainakaarto

Kuvan on ottanut Taina Kaarto ja se on peräisin viime vuoden Metsän Aika -kalenterista. Keväinen ja sumuinen koivumetsä. Ehkäpä siihen liittyvä kirjoittamani runo sopii tähänkin vuoteen:

Tarvitaan tämä välivaiheen aika

menneen vuoden heinät haaleina mättäinä

taittuneet ja pudonneet oksat puolilahonneina

lakastuneet lehdet talvehtineet repaleisina

 

Malta!

Katso ylöspäin ja näet:

kevääntyvä taivas heijastaa toivoa

Ainakin toivolle on käyttöä nyt.

Koko kirjoituksen otsikko puolestaan on lainattu maailmankirjallisuudesta. Virke kuulu kokonaisuudessaan tällä tapaa: ”Huhtikuu, hullu kuu!”, lauloivat Rasmus Nalle ja Pingo. Näin siis rallatellaan Rasmus Nallen iloinen vuosi -teoksessa. Omistamani suomennos on vuodelta 1997, Carla & Vilh. Hansenin alkuperäisteos lienee ilmestynyt jo 1970-luvulla.

Kyseisessä kirjassa huhtikuun hulluutta perustellaan nopeilla säävaihteluilla: Juuri äsken paistoi aurinko ja nyt sataa vettä. Meidän leveysasteillamme voimme huoleti tähän vuodenaikaan lisätä listaan myös lumen ja sen sukuilmiöt.

Hulluudesta en tiedä, mutta tämä huhtikuu on ollut toisenlainen aiempiin verrattuna. Julmakin, runoilija T.S.Eliotin sanoin. Jostain lukemastani annoin itseni ymmärtää, että hänen mainitsemansa julmuus puolestaan liittyy tuolloiseen espanjantaudin kulkuun.

Poikkeuksellinen lienee yleisimmin käytetty sana tästä ajastamme. Pysäyttävä on myös ilmaisu, joka väistämättä nousee mieleen.

Suomen aforismiyhdistys järjesti Aforismin päivänä Facebookissa istunnon, jossa yhdistyksen puheenjohtaja luki aforismeja tästä ajasta. Lähetyksen päätti aforismini:

Poikkeuksellisina aikoina tavalliset asiat muuttuvat merkityksellisiksi.

Näinhän se on, kovin kaukana tuntuvat olevan ajat jolloin pyrittiin irti arjesta. Sittemmin on voimallisesti eri tavoin tavoiteltu hyvää arkea. Nyt toive tuntuu olevan päästä takaisin arkeen ja sen rutiineihin.

Poikkeuksellinen aika alkoi jo maaliskuun puolella. Minun maailmassani iso muutos oli se, että työkseni ohjaamat kirjoituskurssit (Kirjan Talolla, Turun suomenkielisessä työväenopistossa, Naantalin opistossa ja Auralan kansanopistossa) päättyivät ennenaikaisesti. Suunnitellut parin viimeisen kerran huipentumat jäivät odottamaan tulevia aikoja!

Sanataidetuntiemme kokoontumiset ovat sentyyppisiä, että läsnäolo tunnilla kasvokkain ryhmän kanssa on oleellinen osa prosessia, johon kuuluu kirjoittamisen lisäksi tekstien jakaminen muiden kanssa. Tätä yhteisöllisyyttä kunnioittaen kursseja ei ole viety  verkkoon.

Syksyksi on toimintaa suunniteltu samoin perustein, kun palaamme uuteen normaaliin, mikä se sitten onkaan. Mutta ehkä julmasti ja rajusti muuttunut todellisuus tarjoaa myös vähintäänkin mahdollisuuden, ehkäpä velvoitteenkin, myös uuteen ajattelutapaan ja toimintamalliin?

Ainakin nyt tähän ja muuhun pohdintaan on suotu sitä, mistä aina on tuntunut olevan puutetta: aikaa.

Ja taas viisaamman sanoin, näin puhuu Gandalf Tolkienin Taru sormusten herrasta -kirjassa: ”All we have to  decide is  what to do with the time that is given us.”

Tämäkin kevät on vuosien takaa. Itselle Tavaramarkkinat-yhtyeen Kevät kuuluu kevääseen, jolloin kaikki muuttui. Peruuttamattomasti ja parhaalla mahdollisella tavalla. Sen jälkeen laulu on kuulunut kaikkiin keväisiin. Minulle se kertoo onnesta, vaikka sanoitus onkin haikia.

Loppukevennykseksi vielä: mieleen on jäänyt myös Alivaltiosihteerin versio biisistä. He taisivat nimetä uudistamansa laulun nimellä Syksy. Tämä taas johtui siitä, että aina kertosäkessä pukumiehet huudahtivat kuorossa kevät-sanan päälle sanan SYKSY! Muistan toteutuksen edelleen, vaikka kuulin sen vain kerran.

 

 

 

 

 

Ruusuja, rakkautta, rikoksia

sanallistajaJätä kommentti

rose-4359808_1920

Kuvan ruusut eivät liity juttuun. (Kuva Pixabaysta subak214)

 

Jostakin syystä muistan parhaiten ruusut. Näillä sanoilla alkaa suomennos Maria Langin vuonna 1953 ilmestyneestä salapoliisiromaanista Ruusuja, rakkautta, rikoksia.

Alkuperäinen Rosor, kyssar och döden -teos alkaa selittävämmin: Det jag minns bäst från de underliga och upprörda dagarna i Rödbergshyttan är av någon anledning rosorna. Heti ensi lauseessa se esittelee tapahtumapaikan, Rödbergshyttanin.

Tehokas on myös suomennoksen nimi – Ruusuja, rakkautta, rikoksia – alkusointuineen ja tärisevine ärrineen. Rakkaus on ruma sana,  sanoo Ismo Alankokin. Toki termi lempi onkin ainakin äänneasultaan lempeämpi.

Alkuperäisteoksen nimi Rosor, kyssor och döden puolestaan on nimetty Almquistin  tunnetun Björninna-laulun säkeen mukaan.

Suomennoksessa tässä kohdin on oikaistu eikä säettä ole kirjan mottona kuten ruotsinkielisessä tekstissä on.  Ainakin vuoden 1993 painoksessa on jätetty pois myös  alkuperäisteoksessa olevat kaksi karttaa. Kartat ovat viehättävän graafisia, puupiirroksenomaisia ja ne esittelevät kartanon pihapiirin rakennuksineen sekä aluetta laajemminkin. Kuusikkoa näkyy olevan.

Maria Lang (Dagmar Maria Lange, 1914-1991) oli varsin tuottelias kirjailija, yksin salapoliisiromaneita häneltä ilmestyi nelisenkymmentä, tahtiin kirja per vuosi.

Alkuaikojen kymmenessä  dekkarissa päähenkilönä seikkailee Upsalasta valmistunut  kirjallisuudentutkija,  professorin tytär Puck Bure (o.s. Ekstedt).

Dynamisen, rikoksia ratkovan duon toisena osapuolena työskentelee tukholmalainen rikoskomisario Christer Wijk. Christer on perhetuttuja, sillä hän on Puckin aviomiehen, historianopettaja Einar Buren lapsuudenystävä.

Myös Eje on usein mukana tutkimuksissa, joskin hän saattaa myös joutua oleilemaan toisaalla työnsä vuoksi. Siksi miellän hänen panoksensa ja painoarvonsa vähäisemmäksi.

Klassinen etsivähahmo ja komistus Christer saa paljon toimeksiantoja pääkapungin ulkopuoleltakin, kun Puck kovin usein joutuu tai hankkiutuu hankaluuksiin milloin missäkin. Näihin pulmatilanteisiin liittyy ruumis tai useampia.

Tässä nimenomaisessa Ruusuja, rakkautta, rikoksia -teoksessa tosin ollaan Christerin kihlajaissa morsiamen kotikartanossa keski-Ruotsin vaurailla malmiseuduilla.

Teos on Langin järjestyksessä neljäs, esikoinen ilmestyi vuonna 1949.

Maria Lang on säilyttänyt suosionsa ja asemansa kotimaassaan. Siitä osoituksena ovat 2010-luvulla tehdyt filmatisoinnit. Tästäkin teoksesta on tehty elokuva, joka on ansiokas ja visuaalisesti palkitseva.

Pidän kuitenkin enemmän kirjasta, sen juonesta ja henkilögalleriasta, joille elokuva ei kaikilta osin ollut uskollinen. (Juujuu, tiedetään, kirjat ja elokuvat ovat eri lajityyppejä ja toimivat eri lainalaisuuksien mukaan.)

Toinenkin todiste Langin tuotannon ajattomasta elinvoimasta liittyy elävään kuvaan. Vår tid är nu on meilläkin nähty ruotsalainen tv-sarja. Siinä seurataan Löwanderin ravintoloitsijaperheen vaiheita neljäkymmentäluvun puolivälistä aina seitsemänkymmenluvulle asti.

Viimeisellä tuotantokaudella suvun rikas tytär ajautuu äärivasemmistolaiseen ja terroristisestikin toimivaan kommuunin. Siellä muuan sääntöjä rikkova nuori nainen saa ankaran kurinpitopalautteen, kun hän jää kiinni lukemasta salaa Rosor, kyssor och döden -teosta, tuota ”pikkuporvarillista hapatusta”. (Olin niin ylpeä, kun tunnistin tutun kirjankannen kohtauksesta!)

Siru Kainulainen on mainiossa esseekokoelmassaan Elämäni kirjat tutkaillut suhdettaan muun muassa Langin tuotantoon esseessä Dekkarien opetukset. Hän pohtii oman teiniminänsä innostusta Puck-dekkareihin ja ymmärtää sen nykynäkökulmasta hyvin.

Paitsi murhien selviämisestä syntyvä helpottumisen tunne, palkitsevia ovat myös kirjalliset viittaukset sekä ”Puckin eroottis-emotionaliset vaiheet, tapa antautua tarkastelemaan naisia ja miehiä sekä tehdä johtopäätöksiä, jotka eivät aina osu oikeaan.”

Ruusuja, rikoksia ja rakkautta kuuluu kesäkäyttökirjastooni. Pidän siitä, miten tilanteet päättyvät, asiat saavat ratkaisunsa ja paha saa palkkansa. Pidän sujuvasta kielestä ja sympaattisista henkilöistä, joita tässäkin kirjassa piisaa. Turhaan ei alussa ole  henkilöluettelo. Samaistun epäluotettavaan kertojaan, joka ajoittain tekee liian nopeita päätelmiä.

Luen Maria Langia suomeksi ja ruotsiksi, samoja kirjoja moneen kertaan. Kirjat ovat perinteisiä arvoitusdekkareita. Ne ovat turvallisia ja vilpittömiä, kaukana epämääräisestä määrittelemättömästä kauhusta tai selittämättömästä ja selvittämättömästä pahuudesta. Puhdasotsaisten maailmassa syylliset saadaan kiinni ja he saavat rangaistuksensa.

Auringon eteen tulee hetkeksi varjo, mutta se poistuu. Mitään peruuttamatonta ei sittenkään tapahtunut ja idyllissä aurinko paistaa taas. Ikuinen kesä.

Ja kuitenkin, mikä muu voisikaan soida tähän loppuun kuin Where the wild roses grow?

 

 

 

Kuningaskobra

sanallistajaJätä kommentti

9789520408107_frontcover_final

Luin Taija Tuomisen Kuningaskobran. En keksi yhtään syytä, miksi sinun ei kannattaisi lukea sitä. Olet jo lukenut? Ehkä kannattaisi lukea uudelleen? Kuva: Tammi.

 

Ajoitus on tärkeää lukemisessakin.

Voi käydä niin, että hyvä kirja jää laimeaksi läpiluvuksi, kun se osuu käsiin väärään aikaan. Ilmassa ja elämässä on jotain mikä häiritsee lukemista, tekee siitä toisarvoista. Ei ole aikaa, halua, mahdollisuutta keskittyä ja antautua tekstin virtaan.

Mutta onneksi voi käydä täysin päinvastaisestikin. Yhdentekevien tai hyvien kirjojen ja lukuhetkien lomaan osuu huikea kokemus. Teksti saapuu juuri oikeaan aikaan ja resonoi niin kuin vain teksti parhaimmillaan voi, tiedäthän.

Taija Tuomisen viime syksynä ilmestynyt Kuningaskobra on ollut minulle tällainen lukukokemus.

Tiesin kirjailijan entuudestaan arvostetuksi sanataideohjaajaksi. Olin kuullut hänen kursseistaan niin paljon hyvää, että kestoaikeena on ollut hakeutua hänen kurssilleen kirjoittamaan. Kenelläpä itseään kunnioittavalla sitä ei bucket listia olisi?

Avoimin mielin siis tartuin Kuningaskobraan. Mielessä soi ”On piilossa viidakon, suojassa temppeliraunion valtakunta viimeinen…. ” Viidakon uumenissa on paljon tuntematonta ja pelottavaa, kertoo laulu.

Hämeen metsissä ja peltoteiden päissä on ollut paljon tuntematonta ja pelottavaa, kertoo kirja.

Alusta asti suojaisassa pihapiirissä eläneelle ihmiselle teos on havahduttavaa luettavaa.

Taija Tuomisen esikoisromaani Tiikerihai on ilmestynyt vuonna 2000. Kirja perustuu osin omaelämäkerrallisuuteen. Nyt ilmestynyt Kuningaskobrakin on autofiktiota.

Tiikerihai kuolee jos se ei ole liikkeellä, muistelee kirjoittaja.

Kuningaskobran kirjoittamista pyysi tuntemattomaksi jäänyt lukija ja tukija vuosikausien ajan. Mikäli tämä osuus kirjassa ei sitten ollut sitä fiktiota.

Tiikerihaita en ole lukenut eikä minun sitä tarvitsekaan lukea. Olen lukenut Kuningaskobran, joka on sama tarina myöhemmin, tästä hetkestä kerrottuna.

Nyt avautuu se totuus ja se muistojen joukko, jolla on merkitystä. Sellaisena kuin se kirjailijalle kirjoitushetkeen mennessä on siilautunut ja muuntunut. Muuta ei minunkaan tarvitse tietää.

Kesti kahdeksantoista vuotta, ennen kuin uskoin, että minulla on vain tämä yksi tarina kirjoitettavana. Tämä tarina, joka muuttuu ja kasvaa koko ajan. Minäkin muutun matkallani kohti jotakin. (102)

Menneisiin tapahtumiin on syntynyt – ja luotu – etäisyyttä, mutta kerronnassa ne keskustelevat ja vuorottelevat nykyajattelun ja -toiminnan kanssa. Syntyy eläviä jatkumoja, pakottomia syy-seuraussuhteiden näkyväksi tekemisiä.

Miten kuvatunlaisesta kasvuympäristöstä voi selvitä? kysyy lukija. Murtautumalla sieltä ulos vapauteen, luomalla itse oman elämänsä ja tekemällä ystävistä sukunsa, vastaa teos.

Ja kirjoittamalla. Ehkä juuri siksi kirja tuntui omalta. Sinne on niin paljon siivilöitynyt oivalluksia kirjoittamisesta: näkökulmia ja lähestymistapoja siihen, millaista tekstiä voi luoda ja miten se tapahtuu.

Sanon opiskelijoilleni, että julkaiseminen ei ole tärkeintä, vaan itse kirjoittaminen.

Sanon opiskelijoilleni, että olkaa uteliaita ja kiinnostuneita.

Sanon opiskelijoilleni, että maailma on teidän, rakastakaa sitä! (34)

Suorituskeskeisessä huomiotaloudessa minua viehättää ajatus siitä, että keskeistä on kirjoittaa, julkaiseminen jää toissijaiseksi sen rinnalla.

(Ja muistan kuitenkin samalla, että on yli vuosi siitä, kun lausuin ääneen julkaisevani runokokoelman, mainitsin sen jopa nimeltä ja taisipa mukana olla julkaisuajankohtakin. Mutta palataan tähän hei.)

Elämä on valintoja, ja me olemme sitä mitä kaipaamme, tiivistyy Kuningaskobrassa. Muistot muuttuvat ajan myötä eikä kaikkia muistojen laatikoita tarvitse avata. Kirjoittaminen on valintoja.

Kuningaskobrassa ollaan paljon kaukana, lapsuudessa se tapahtuu unelmien ja karttakirjan avulla. Aikuisuudessa matkataan konkreettisesti preerialla, ympäri Eurooppaa, Etelä-Amerikassa, Venäjällä…

Tärkeää on olla siellä etäällä, mutta vähintään yhtä keskeistä on, missä silloin EI ole: ei menneisyydessä eikä syntymäseudulla.

Oleellista on mahdollisuus, ei välttämättä edes toteutus; vapauden tunne syntyy moottoripyörän omistamisesta, ei sen ajamisesta.

”Haluan kirjoittaa siitä, että huomisesta tulee hyvä päivä, Aivan kuten tämäkin on. Haluan kirjoittaa, että synkän haudan sijaan me voimme aina valita kirkkaan ja sinisen taivaan.”(223)

Päivän biisi ei olekaan ilmeinen Kuningaskobra vaan vapauden tematiikan uljaasti ja eleettömästi esittävä  Kun tänään lähden.

 

Taija Tuominen: Kuningaskobra. Tammi 2019.

Kursivoidut kohdat ovat lainauksia Kuningaskobra-teoksesta.

Valitsen esittelemäni kirjat – kuten kaikki aiheet – blogiini omien mieltymysten mukaan eikä kyse ole kaupallisesta yhteistyöstä. Kerron kyllä jos tilanne muuttuu.

 

 

Ilon vuosikymmen

sanallistajaJätä kommentti

tree-4710476_1280

Alkavan vuoden ilo kuplii lehvistöissä, näethän? Kuva: wal_172619 Pixabaystä

 

Hyvää uutta vuotta ja vuosikymmentä! Vuosi 2020 [kakstuhatkakskymmentä] näyttää hienolta numeroin kirjoitettuna. Tasapainoinen, kaunismuotoinen, rytmikäs, toisteinen ja seesteinen.

Lapsuudesta muistan huhun, että maailma tuhoutuu vuonna 2000. Ajoittain se alakoululaista jännitti, mutta ei niin paljon kuin olisi voinut luulla. Sitähän olisi joka tapauksessa vuosituhannen vaihteessa vanha. Vaihtoehdot olivat maailmaloppu ja/tai ikäloppu.

No tässä sitä porskutetaan edelleen, still going strong. Nuori ja urhea sydän, ajassa mukana ainakin omassa mielessä ja omasta mielestä.

Olen niin valmis uuden vuosikymmenen tulla. Tilinpäätöstä ei tähän vuodenvaihteeseen tule, ei Sanallistajalle eikä henkilökohtaiselle puolelle. Katse on kokonaan siirtynyt eteenpäin, kohti valostuvaa taivaanrantaa ja yhä piteneviä päiviä.

Kahlil Gibran on vajaa sata vuotta sitten (Sand and Foam, 1926) mietelmässään pohtinut: – Jos talvi sanoisi, ”Kevät on sydämessäni”  kuka uskoisikaan sitä? Minä puolestani olen miltei puoli vuosisataa huhuillut ja nostellut kättä pystyyn, notta minäminä, täällä ollaan!

Puhtaasti selviytymissyistä kallistun etukenoon kevään valoon heti joulunvieton jälkeen. Tapaninpäivänä kun jo hullukin huomaa päivän pidentyneen, tapasi isäni sanoa.

Ja viimeistään helmikuun alkupäivinä alan elää kevättä, ihan kalenteripohjaisesti, kun nimipäivät kulkevat linjaa Riitta, Aamu ja Valo. Ilman celsius-määrällä ei tässä yhtälössä ole mitään sijaa eikä painoarvoa.

Vuoden 2020 olen nimennyt ilon vuodeksi. Tule mukaan! Ei hankalia viikko-ohjelmia, ei osallistumismaksua, ei haasteellisia ilmoittaumisia –  ainoastaan tietoinen päätös antaa näkökulma ja tilaa ilolle.

– Iloni on pohjajäätä. / Se ei sula. Näin sanoo runoilija Helvi Juvonen vuonna 1952.

– Ilo kyynelen pohjalla kimmeltää, / ilo puhtain jää, / kun kun kyynel haihtuu pois. Näin kirjoittaa runoilija Aale Tynni Rohdinmekkoballadissa vuonna 1949.

Ilo pintaa vaik syvän märkänis, ovat karjalaiset sanoneet aina.

Yksi ilon ilmentymistä onkin nauru, pulppuileva ja pidäkkeetön, toisinaan mahdoton hillittävä. Siitä lahjasta kiitos kuuluu karjalaiseen sukuun, mummolle ja äidille ainakin, todennäköisesti vieläkin kauemmas taaksepäin sukupolvien ketjussa.

Kiitos nauruseurasta myös siskolle ja tyttärille ja heidän lapsilleen, natolle, serkulle ja muille ystäville. Alkavana vuonna annetaan sen soida taas, silloin kun sen aika aidosti on.

Lapsen nauru on maailman kaunein ääni. Puhumattakaan siitä, jos on kyse omasta lapsesta (tai vaikka kvartetista) tai vielä vahvemmin: lapsenlapsesta (tai vaikka kvartetista).

– Ei sitä aina kestä sitä nauramista, kommentoi suomalaissyntyinen muusikko taannoin Kent-dokumentissa ruotsalaista maailmanjärjestystä ja maidemme kulttuurieroja.

Tässä ei naurulla tarkoiteta tuota hyvinkäyttäytyvää kohteliaisuusnaurua, joka kasvokkain on sekin parempi vaihtoehto kuin ilkeät murjaisut tai kantaa ottavat kulmien kohotukset.

Puhumme aidosta, teeskentelemättömästä ilosta, joka on tarttuvaa, kestävää ja helposti  kestettävää.

Ilo on kuitenkin paljon muutakin kuin pulppuilevaa naurunhelinää. Ilo on arvo sinänsä. Se on tyyni varmuus siitä, että kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin myös epätäydellisenä ja keskeneräisenä. Ilo kuuluu armollisuuden ja rakkauden lähipiiriin.

Joskus metsäksi riittää yksi puu. Joskus lauluksi riittää yksi säe. Tällä kertaa se on: aina ilosta syntyvä uudestaan J. Karjalaisen Menneessä miehessä.

Kiirehditään siis sukeltamaan ja antautumaan ilon kierteeseen. Iloisiin kuulemiin ja näkemiin!

 

 

 

 

 

 

Kiitos, Hector

sanallistajaJätä kommentti

hector2-1

Kuva: Sony Music

 

HEXIT, Lyhtyt matka nostalgiasta dystopiaan. Hector aloitti  jäähyväiskiertueensa Turusta 5.12 2019 Gatorade Centerissä (lue: Turkuhallissa). Ja uljaasti aloittikin.

Yleensä suhtaudun varauksellisesti artistien puheisiin siitä, miten juuri tämä paikka jossa juuri nyt esiinnymme on erityisen merkityksellinen. Hectoria uskoin.

Leppoisa Hector kertoili, miten hänen ensimmäinen esiintymisensä kotikaupunki Helsingin ulkopuolella tapahtui vuonna 1966 Turun konserttitalossa osana folkfestivaalia. Ja siitä lähtien on Turulla ollut oma sijansa Hectorin sydämessä ja keikkakalenterissa.

Iän myötähän nostalgia-aspekti ei yleensä ainakaan vähene.

Itse muistan hatarasti Hectorin jonkin myöhemmän esiintymisen konserttitalossa, todennäköisesti 70-luvun lopussa. Hänellä oli silloin yllään jonkinsortin viitta sekä paljon meikkiä ja Bowie-vaikutteita.

Myöhemmin olen käynyt Hectorin konserteissa nimenomaan 2010-luvulla. Olin myös aiemmassa jäähyväiskonsertissa – jota taiteilja nyt luonnehti tyyliin paskat se mikään jäähyväiskiertue ollut ja poisti näin itse pohjan naureskelulta, että kuinka monta näitä jäähyväiskonsertteja onkaan.

Hector on minulle ollut olemassa kutakuinkin aina. Hän ei koskaan kuitenkaan ole ollut mikään ykkössuosikki, pikemminkin hyvää keskitasoa luokkaa 8+. Minulle hän on aina näyttäytynyt jotenkin (liikaa) puhtaan maskuliinisuuden edustajana.

Näkemys tosin voi perustua siihenkin, että lähipiirin miespuoliset (ensin veli ja naapuruston pojat, sittemmin myös poikaystävä josta sukeutui aviomies) ovat vahvasti diggaileet Hectoria.

Mutta kyllähän se maailmankatsomus on korostetun miehinen tietyissä tässäkin konserteissa esitetyissä biiseissä. Tyttö on neitoperho, jonka luota mandoliinimies lähtee kenties joskus palatakseen, josko siellä koskaan olikaan lehdettömän puun aikaan.

Ja silti, noistakin kaikista lauluista tykkään!

Olet lehdetön puu on erityinen suosikkini. Sen biisin Hector Hexit-konsertissaan spiikkasi sisään sanomalla, että hän edelleenkin ihmettelee, mitä ne sanat tarkoittavat.

Teksti on puhdasta runoutta. Kuvakieli on vahvaa ja sinän puhuttelu tehokeinona upea. Toinen on lehdetön puu, vailla suojaa ja paljaana, toinen katsoo kauempaa ja toteaa yksiselitteisesti, että ”luonas en mä koskaan ollutkaan / koskaan en se minä ollutkaan”. Lieneekö ihme, että moisesta julmuudesta haluaa tekijänä sanoutua irti?

Hectorin lahjakkuus sanoittajana on kiistaton. ”Sinä nukut niin kuin lapsi / jolla kaikkea jo on. Monet lauluni on kuolleet / mutta paras kesken on.” Tai: ”En laula hellyydestä / sut painan rintaa vasten. En rakkaudettas kestä / maailman lasten ikävää.” Tai koko Jäävalssi.

Lumi teki enkelin eteiseen tuntui konsertissa erityiseltä. Yhteislauluna se oli paitsi Hectorin lahja yleisölle myös yleisön lahja musiikin valtiomiehelle. Laulu on edelleen valitettavan ajankohtainen, vajaan viiden vuosikymmenen jälkeen.

Yhtenä iltana on kaunis ja Jos sä tahdot niin on hyvä. Lauran ja Ilmarin tarina on pateettisuudessaan täydellinen –  en ole koskaan ymmärtänyt, miksi siitä on pitänyt tehdä livenä esitettävä pellesalsaversio. Lapsuudenkodin kissa nimettiin aikanaan  Lauraksi biisin mukaan.

Powerband oli vahva. Katso muusikkolistaa.

Mieli oli kovin lämmin konsertin aikana, loppuessa ja jälkeenkin päin. Taiteilijan vuorovaikutus yleisön kanssa oli kokoaikaista ja vilpitöntä. Ilmassa oli iloa ja haikeutta.

Parhaiten minulle on kuitenkin jäänyt mieleen kahden aiemman konsertitikiertueella esitetetty komeasti kajahtava Vanhan kirkon puisto. Eihän sitä ollut kuullut koskaan ja sitten kuulikin.

Ja Tähän vuodenaikaan. Onneksi lupa levyttää se tuli kypsälle taiteilijalle, kun tulkintaan on tislautunut  mukaan koko siihen asti eletty elämä ja kaikki kokemukset.

Laulu kuulostaa syksyiseltä vaikka kertookin keväästä. Kuin kaikki olisi päättymässä vaikka onkin vasta alkamassa, samanaikaisesti.

Säröillä

sanallistajaJätä kommentti

saroilla-006

Kuva: Juhani Väihkösen videosta stillkuvan napannut Marjo Haapasalo

Säröillä-näyttely. Tekstiiliveistoksia, teatteripukuja ja valokuvia. Turun kaupunginkirjaston pääkirjasto 3-30.12.19. Taiteilijoina Marjo Haapasalo ja Piritta Kämi-Conway.

Säröillä-näyttely kertoo pinnasta ja syvyydestä, miten niitä ei ole olemassa ilman toisiaan. Se kertoo hauraudesta ja vahvuudesta, kuluneen rujosta kauneudesta, rikkirevityn uudelleensyntyneestä eheydestä.

Ennen Turun kaupunginkirjastoa näyttely oli marraskuussa Uudessakaupungissa Kulttuurikeskus Crusellissa. Sisältö on sama, mutta näyttely on eri. Ympäröivä tila määrittelee sitä, millaisina puvut ja kuvat näyttäytyvät ja miten ne kommunikoivat toistensa ja ympäristönsä kanssa.

Turun upeassa pääkirjastossa näyttely levittäytyy kahteen kerrokseen ja vielä niiden välimaastoonkin. Näyttelytilana ovat ala-aula, portaikko ja tietokirjaosasto. Kirjaston taiteilijat halusivat näyttelytilaksi siksi, että sinne on ihmisten helppo tulla.

Säröillä on teatteripukusuunnittelijoiden Marjo Haapasalon ja Piritta Kämi-Conwayn taitojennäyte ja voimainponnistus. Naisilla on yhteinen tausta: opinnot Yrkeshögskolan Sydvestissä.

Turkulainen Marjo Haapasalo tunnetaan Boutique Minnestä, siellä syntyvät niin linnan juhlien asut ja muut mittatilaustyöt kuin teatteripuvustuskin. Somerolla asuva Piritta Kämi-Conway on niin ikään monipuolinen tekijä.

Yhteisen projektin julkituloaika löytyi nyt. Sanoisinpa, että hyvään aikaan tulikin –  kauneutta ja värejä kaamoksen keskelle meille sinnittelijöille! Näyttelyä on valmisteltu viimeiset pari vuotta, työtunteja laskematta.

Näyttelyssä portaikon yläpuolella olevat Puuneidot kantavat kauniisti itsensä, mutta myös osavastuun näyttelyn syntymisestä. Ne valmistettiin alun perin Rauman pitsiviikoille, myöhemmin ne osallistuivat näyttelyyn Aurajoki-rannassa. Tuolloin tekstiiliveistokset  herättivät kiinnostusta niin paljon, että syntyi ajatus tehdä enemmänkin kuvauspukuja.

Teatteripuvut tuovat näyttelyyn glamouria ja eri tavoin pintakäsitellyt puvut esittelevät tekijällekin ennalta-arvaamattomia tuloksia. Lopputulos voi olla mielessä toiveena  aloitettaessa mutta itse prosessi määrää, millainen siitä syntyy. Juuri pintakäsittelyn tekemiset ja kokeilut ovat aina olleet molempien taiteilijoiden sydäntä lähellä. Se mikä muiden mielestä on täydellisen valmista, onkin heille vasta lähtökohta ja muokattavaa materiaalia.

Kankaalle tulostetut valokuvamuotokuvat keskustelevat historiaperinteen muotokuvien kanssa. Mukana on myös editorial-kuvia sekä kuvatutkielmiksikin miellettäviä kuvia Marjon tyttärestä Ilonasta. Ne toimivat vastauksena kliseiseen selfie-kulttuuriin, ovat malleja siitä miten kuvista ja omakuvista voi tehdä vahvoja ja kauniita, haastavat näkymään ja näkemään toisin.

Vedenalaisten sukelluskuvien puvut ja videot ovat esillä vierekkäin ikkunaseinustalla. Videoiden musiikin on säveltänyt Marjon poika, nuori muusikko Ahti Haapasalo, laittakaapa nimi muistiin. Varoitus on paikallaan, videoiden katseluun voi jäädä koukkuun. Veden väri ja liikkeiden sulavuus kiehtovat.

Tekijät kiittävät toistensa lisäksi verkostojaan. Yhteistyössä on voimaa. Minullakin on ollut ilo ja kunnia olla mukana tässä projektissa, tietenkin sanallistajana.

LÄHTÖKOHDASTA

On oltava säröillä, suostuttava pirstaleiksi, jotta kykenee luomaan uutta ja merkityksellistä. On uskallettava heittäytyä epävarmuuteen.

PROSESSISTA

”Ei.  Lopputulosta ei voi tietää, vaikka se jonkinlaisena mielessä siinteleekin. Materiaali on kaiken lähtökohta ja prosessi ohjaa materiaalia ennustamattomalla tavalla. Luova työ on myös oppimista, kun rikomme pinnan, luomme rosoisuutta ja rujoa kauneutta. ”

NÄYTTELYSTÄ

Säröillä-näyttely koostuu tekstiiliveistoksista, valokuvista ja videokuvasta. Vanhat teatteripuvut ja uudet luomukset näkyvät valokuvissa miljöössä. Näyttelytilassa ne elävät kolmiulotteisina. Materia, liike, pinta.

Näyttelyn nimi Säröillä on ollut valmiina pitkään. Se kertoo luovan työn prosessista, jossa ihminen taidetta tehdessään on säröillä, vereslihalla, altis rikkoutumaan. Se kertoo siitä, että täydellinen kauneus voi olla kyllästyttävää, jokin särö tekee kauniista vielä kauniimman ja koskettavamman. Nimen voi käsittää myös verbinä: me taiteilijat kun säröillään  ja häröillään!, tunnustavat tekijät.

Ja vielä loppuun selväsanainen suositus: mikäli mahdollista, käy tutkailemassa Säröillä-näyttelyä kirjastoreissulla tai lähde varta vasten. Tähän kohtaan en malta olla tälläämättä klassikkoa ”Kannattaa tulla kauempaakin!”

Pysähdy katsomaan ja näkemään, tuntemaan ja eläytymään. Nauti kauneudesta, koe meditatiivisia hetkiä. Kaamoskauden talvinen pimeys ja harmaus jos mikä on oivallinen tausta tämän näyttelyn värikylläisyydelle, materiaali-ilottelulle ja silkalle kauneudelle.

 

 

Vesterinen Yhtyeineen Turussa

sanallistajaJätä kommentti

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuva: Hanna Nelimarkka

 

Vesterinen Yhtyeineen vieraili Turussa Linnateatterin Domino-salissa perjantaina 29.11.2019. Sali oli loppuunmyyty ja myös yleisö oli tutusti täysin myyty orkesterin esityksestä.

Kuva ei ole Turusta, vaan muualta, toisesta Faaraoiden aika -kiertueen illasta. Kuvan on ottanut valokuvaja, kuva-artesaani Hanna Nelimarkka, jonka puhuttelevaan tuotantoon pääset tutustumaan täältä.

Uudistettu Domino-sali osottautui oivaksi konserttipaikaksi. Istuimia ja pöytätilaa on riittävästi, ja salissa ilmaa (lue: korkeutta) kylliksi. Lava on hyvänkokoinen isommankin orkesterin asettautua ja akustiikka toimiva. Valot pääsevät oikeuksiinsa kunnon estradilla.

Vesterinen Yhtyeineen on aina tehnyt asiat hyvin. Lavalle saapuminen on näyttävää: ensin intensiivinen alkusoitto ja sitten vasta bändi lavalle. Faarao-biisi imaisi mukaansa saman tien.

Uudelta levyltä olivat kotoisin kaksi seuraavaakin: Pitää sanoo ei ja Tummilla teillä. Kaiken kaikkiaan vajaa puolet paristakymmenestä biisistä oli uusimmalta albumilta, ensimmäiseltä levyltä kymmenen vuoden takaa oli kolme kappaletta. Minua pitkän linjan fanina jaksaa  ilahduttaa paluu Jönköpingiin.

Turun toisinaan krantuksikin luonnehditulle yleisölle on asiallista soittaa kappale Turun linnan muurilla, olivat herrat onneksi ymmärtäneet. Sen sanoissa on klassikkoainesta ja kovasti on näkynyt siteeratattavan säkeitä: nyt tiedän miksi elää kannattaa / ne on ne hetket kun polvet notkahtaa”, tai pelkästään jälkimmäistä osuutta. Nepä ne.

Kukaan ei koskaan on soitettu jokaisella keikalla. Olkoon näin jatkossakin.

Laulu on yksi niistä, joissa kuulija saa itse rakentaa oman tarinansa jonka liittää lauluun. Tekstin monitulkintaisuus ja aukkoisuus suovat siihen mahdollisuuden. Itselläni laulu liittyy menetykseen ja kuolemaan, tyttärelläni kestävään ja onnelliseen rakkauteen.

Inkkarisarjassa kuultiin molemmat kappaleet. Ilotteleva, sotahuutojen jälkeinen reipas rauhanlaulu Yksi pieni mohikaani ja viimeisiä hyvästijättöjä tunnelmoiva Intiaani. Orkesterin suosio selittyy myös sillä, että molemmat äärilaidat osataan: ärsyttävän korvamatoiset rallit ja elettömän puhtaat balladit.

Konsertin päätti Turisti. Uusi pianoversio tekee oikeutta sanoitukselle ja tulkinnalle. Laulu tulvii kaunista kieltä ja huikeita oivalluksia – ohikiitävästä tulee ikuinen. Olen mummu ja olen orpo, siksi arvostan sukupolvien ketjun näkyväksi tekemistä: ”me oomme velkaa niille jotka menneet on / ja niille jotka saavat seuraavan vuoron”.

Vesterinen Yhtyeineen oli todennäköisesti jollekulle turkulaiselle pikkujouluilijalle uusi tuttavuus. Tämä taas todennäköisesti tarkoittaa uusia faneja.

Jututin väliajalla vieressä istuvaa tositosifania (joita on paljon ja pitkältä ajalta), miksi bändi on hänelle tärkeä. Vastauksena oli bändin yhteishenki ja soittamisen ilo sekä fanien kohtaaminen. Helppohan siinä oli kyselijän nyökytellä.

Lavalla on soittamisen – ja laulamisen – riemu, mutta olennaista ja erityistä on se, että soundi on lavalla yhtä kuulas ja tarkka kuin levyllä. Eikä kummassakaan silti ole pelkoa ylisiloisuudesta. Tykkään välispiikeistäkin, jotka ajoittain feidautuvat alkavaan rumpujen soitantaan.

Tunnelma ja äänimaailma on täyteläinen, kun kanttoreita on tätänykyä kaksi, samoin taustalaulajaleidejä (vai mikä olisi oikea termi, anyone?) ja kitaristeja onkin aina ollut kaksi. Puhaltimet täydentävät ansiokkaasti.

Bändi tekee keikat ammattiylpeästi ja tinkimättä hyvällä sykkeellä. Tämä ei ole pelkästään sitoutuneen kuuntelija-katselijan mielipide vaan silkkaa mitattua faktaa. Yksi orkesterilainen näet julkaisi instassa aktiivirannekkeensa keikan aikana tallentaman näkymän. Kovaa ja korkealta.

Ammattitaito, tekemisen ilo, läsnäolo ja vuorovaikutteisuus yleisön kanssa. Siitä on konserttiversio bändistä  Vesterinen Yhtyeineen tehty.

Turku kiittää.

 

 

 

Marrasharmaa

sanallistajaJätä kommentti

marraskuu-mäntyjä

Kuva: Taina Kaarto

 

Viimeisetkin muuttolinnut

jo perillä määränpäässä.

Lehdet pudonneet aikoja sitten.

Suostun metsän autiuteen,

karsin itsekin.

 

Teen tilinpäätöstä, liikun ajassa:

mitä on ollut, mitä on mennyt,

minkä on aika lähteä ja minkä jäädä,

minkä toivon tulevaksi,

mikä tulee vaikken tahtoisikaan?

 

Olen polkujen risteyksessä

koko ajan matkalla eteenpäin

 

ja minkä tahansa polun valitsenkin

lopulta kajastaa valo.

 

Yllä on kirjoittamani tämänvuotinen marraskuun runo Metsän aika -kalenterissa. Suositelen kurkkaamaan linkin taa, sieltä löytyy ensi vuoden kalenteri.

Tiedän, että moni on tuon kalenterin kuvien ja runojen avulla paennut todellisuutta, toivon että eskapismi jatkuu nyt saatavilla olevan ensi vuoden kalenterin avulla. Taina Kaarton upeat kuvat antavat siihen mainion mahdollisuuden. Ja kuten jo tuolla yllä sanoin, olen edelleen sanojeni takana niin tämän  kuin ensi vuoden kuukausirunojen ja viikkoaforismien kanssa.

Marraskuun runon tunnelman allekirjoitan ja tunnustan todeksi edelleen. Marraskuu on oma kuukauteni, mutta ei se silti – tai ehkä juuri sen takia –  helppo ole. Marraskuussa syntyy skorppareita…

Lokakuu saattaa vielä olla kuulas, marraskuu harvoin. Joulukuussa saattaa etelässä tulla lunta, marraskuussa harvoin.

Ja se, että tuossa puhutaan tilinpäätöksestä, johtuu varmaan siitä, että syntymäni päivä ajoittuu marraskuuhun. Monella tuo pohdinta liittyy luontaisesti vuodenvaihteeseen. Vuodenvaihteen tuumaustaukoa puoltaa se, että siinä on pari päivää vapaata. Välillä kun tuntuu, ettei nykymenossa ehdi miettiä ajatuksiaan loppuun asti tai että sielu tosiaankin laahaa perässä niin, että toisinaan on istahdettava ojanpenkalle sitä vartoomaan.

Toisaalta, onko aina mietittävä niin pahuksesti, entä jos antaisi mennä vaan? No ehkä sitten kesemmällä?

Viimeisessä säkeistössä mainittu valon kajastus on tervetullut vieras. Moni varmistaa sen lähtemällä juuri näinä aikoina etelään valohoitoon. Kiehtova ajatus, mutta lento aurinkoisille alueille jäi tänäkin vuonna aikeeksi, samoin bucket listin yhäti rastittamaton kohta on Venetsia marraskuussa. Ympäristö kiittää, mieliala ehkä ei.

Hyvää mieltä on siis pidettävä aktiivisesti yllä muin keinoin. Minulle ne ovat vakiintuneet samoiksi ympärivuotisiksi konsteiksi.  Ehkäpä sinäkin voit ainakin osin tunnistaa itsesi tästä sinänsä puutteellisesta, suurpiirteisestä ja satunnaisesti järjestetystä listasta:

  1. lukeminen
  2. musiikki
  3. suklaa
  4. kahvi
  5. ystävät
  6. kulttuuririennot: a) meneminen, b) menemisen ajattelu, c) menemisen ajattelu ja sitten peruminen; näistä valitaan a, b tai c kulloisenkin mielentilan ja jaksamisen mukaan
  7. metsään meneminen
  8.  muu, mikä?

 

Sitäpaitsi armaalla marrasharmaalla on vankkumaton kannattajakuntansa, antakaamme ääni myös heille. Ei ulinaa syksyn synkkyydestä, sanovat he. Maailma on niin selkeän graafinen, sanovat he. Siitä saa niin hyviä lauluja, sanovat he. (Korvamato mar-ras-kuuuu on täysin lukijan omassa päässä.) Harmaan sisin on vihreä, kasvuun ja valoon kurkottava, sanovat he.

Olipa käsityksesi marraskuusta mikä tahansa, pian se on ohi.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Aluksi

sanallistajaJätä kommentti

ballpen-blank-desk-journal-606541

– Ja otetaan tähän alkuun lyhyt esittäytyminen. Kuka olet? Miksi olet täällä? Millaisia odotuksia sinulla on?

Suunnilleen tuolla tavalla alkavat ohjaamani sanataidekurssit, usein vähän pehmennetymmin ja ehkä hiukan yksilöidymmin kysymyksin. Liikkeellelähtö on tämä, vaikka sanamuodot saattavat vaihdella. Siksipä juuri näinikkästee alkaa myös ensimmäinen blogipostaukseni. Tervetuloa mukaan matkaan!

Kukako olen? Sitä olen miettinyt yli puoli vuosisataa (niinpä! mieti sitä!). Olen Sanallistaja (yritys) ja sanallistaja (ihminen joka hahmottaa ja jäsentää maailmaa kielen avulla, määritelmä omani). Olen aina ollut kirjoittaja. Kirjoitan elääkseni ja kirjoitan elääkseni: tuottamalla sisältöä saan elämääni sisältöä mutta myös elannon.

Miksi olen täällä? Todennäköisesti kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia, pohdintaa enemmän kuin loppupäätelmiä. Pienet ohikiitävät hetket ja maailmoja syleilevät ikuisesti ratkaisemattomat kysymykset viihtyvät luonnikkaasti rinnakkain. Aihesanoja kertyy kirjallisuuden, musiikin, kuvataiteen ja muun kulttuurin saralta. Pukeutuminen, maltillinen matkailu, kauniit asiat – niitäkin havainnoin, pyrkimyksenä sisällyttää katseeseen ilo ja lämpö.

Tarjolla on kurkistuksia aikuisen naisen eloon ja oloon. Kerron ihanasta tasaisesta arjesta, mutta mukana kulkevat myös raportit kurjuuden kuningattarena olemisesta – ja toisaalta taas ylevöitymisen puhtaat hetket. Tuokiokuvia, katkelmia, fragmentteja. Katson maailmaa häikäilemättömän subjektiivisesti. Ihmisen elämä kaikkine vaiheineen kiinnostaa, imeväisiästä isovanhemmuuteen.

Mitä odotan? Ehkä sillä ei ole merkitystä. Mitä sinä odotat?

Kuuntelehan