Kamera rakastaa Riitta Havukaisen kasvoja.

Oivalsin tuon ehkä vähän jälkijättöisesti, hiukan ennen Paratiisi-sarjan keskivaihetta. Avausjakson katsoin, kun se näytettiin ykkösellä alkuvuodesta kauan sitten. Sen jälkeen katsoinkin saman tien koko sarjan Areenasta ja tämän lisäksi vielä yksittäiset jaksot uudelleen niiden lähetysaikoina tv:stä.

Nyttemmin kaikki katseluprosessin aikaiset oivallukseni ovat todennäköisesti jo esiintyneet julkisuudessa. Silti haluan kirjoittaa Paratiisista. Enkä spoilaa ollenkaan, tekstin voi lukea huoleti, vaikka Paratiisi olisi vielä näkemättä. Ja jos on, niin miten olisi vapun tienoo Fueringolassa ja Oulussa?

Olen kouliintunut dekkarien lukija ja katsoja. Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että vuosikymmenten kokemus on kylläännyttänyt niin, että niiden seuraaminen on vähentynyt melkoisesti. Viimeisen vuoden aikana olen ollut valikoiva kuluttaja.

Aiemmin kyllä katsoin. Lauantai-illan puoli kahdeksan englantilaissarja on poikkeuksetta kuulunut lukujärjestykseeni varmasti yhtä kauan kuin lähetyksiä on ollut. Englannin maaseutu ällistyttävän runsaslukuisine murhineen, olipa kyseessä Sant Mary Meadin kylä tai Midsomerin kreivikunta, on käynyt tutuiksi.

Myös saarivaltakunnan puutarhoissa tapahtuvat surmateot tai Poirotin eri kreivikuntien kartanoissa paljastamat vääryydet ovat tulleet todistetuiksi. Jerseytä on kiidetty ristiin rastiin, tyyliä ja vauhtia ei ole menosta puuttunut.

Scandid Noir, Silta ja Sorjonen ja ihmisen loputon julmuus. Beckin seuraamisesta on jo aikaa, enää en niitä halua katsoa. Det var inte i går, ja Ystadin-vierailunkin teimme jo pari vuosikymmentä sitten.

 

Kamera rakastaa Riitta Havukaisen kasvoja. Kuva: Ana Belen Fernandez/Yle Kuvapalvelu. Rikosdraamasarja Paratiisi on alkuvuodesta esitetty Yle TV1:llä ja se on edelleen nähtävissä Yle Areenassa.

Mutta Paratiisi, Paratiisi on upea monin tavoin. Se on rikosdraamasarja, joka on älykäs ja kansainvälinen ja upea. Se on sopivan rouhea (anteeksi sanavalinta, en löytänyt kuvaavampaa ilmaisua; tahallani ja helpostikaan en nykyisiin tai lähimenneisyyden muoti-ilmaisuihin suostu), sen kauneus ei ole siloteltua ja sliipattua vaan elämänmakuista ja aitoa ja uskottavaa.

Ja ennen kaikkea: että pääosassa on vahva nainen. Miten kamera rakastaakaan Riitta Havukaisen kasvoja, hellii niitä kuin etelän valo illalla hiekkarannalla. Tai kun kova päivänvalo tuo esiin päättäväisyyden, kokemuksen, kyvyn oivaltaa ja toimia. Kun tunteet välittyvät uurteiden alta, kun rakkaus ja elämänriemu näyttäytyvät samoin kuin Eeva Kilven runoissa.

Osa naisen karismasta selittyy iällä. Tämä tarina tv-sarjana olisi ollut mahdollinen, ehkä jopa todennäköisempi, jos päähenkilö olisi 30 vuotta nuorempi. Mutta silloin tarina olisi ollut toinen. Nyt katselijoina saamme aavistuksen siitä, mitä kaikkea päähenkilö onkaan kokenut ollakseen se mikä on, mitä on tapahtunut matkan varrella, jotta hän on päässyt kasvamaan täyteen mittaansa.

Syvyyttä tarinaan tuo myös se, että mukana on myös muistisairauden juonne. Aihe on todellisessa maailmassa ajankohtainen ja totisesti se ajankohtaisena pysyykin.

Jo edesmennyt tuttu ohjaaja-kuvaaja sanoi kerran, että käsikirjoitus on olemassa siksi että saadaan ottaa kauniita kuvia. Kirjoittajana en hyväksy väitettä kuin äärimmäisissä  poikkeustapauksissa. Paratiisi on poikkeustapaus.

Vaikka on Paratiisin käsikirjoituskin erinomainen. Se on sopivan polveileva, tarjoaa mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja tilanteita, se pysyy hyvin kasassa, vaikka liikutaan ajassa ja paikoissa.

Melko myöhäisessä vaiheessa huomasin, että sarjan ohjaaja on nainen. Tämän huomion jälkeen se tuntui itsestäänselvyydeltä. Kiitos Marja Pyykkö.

Eräässä haastattelussa Riitta Havukainen syystä kiittelee paitsi ohjaajaa myös sarjan puvustuksesta ja maskeerauksesta vastaavaa. Hilkka Mäntymäen eleettömän tyylikäs habitus kamelinvärisine ulstereineen (lyön vaikka vetoa että siinä on sekä alpakkaa että kasmiria), bootseineen ja meikittömine meikkeineen tukee hänen sisäistä maailmaansa.  Ja päinvastoin.

Jotain ylimääräistä hyvää sisältyy parhaisiin yhteistuotantoihin, jotain moniulotteista ja vaikeasti selitettävää. Se liittynee jotenkin kulttuurien kohtaamiseen ja niiden käymään vuoropuheluun.

Yhteistyö espanjalaisen tv-yhtiön kanssa tuo toteutukseen dynaamisuutta. Kieli ja toiminta ovat säksättäviä, kulmikkaita, korvia ja silmiä hiveleviä.

Ja sitten se tunnari. Tuomari Nurmion tuotannon tunteminen kuuluu ikäiseni yleistietouteen siinä missä Hectorinkin, ja silti tämä yllätti. Tuomari Nurmion alkuperäinen Ikuisesti minun -laulu on tarttuva.

Vieläkin  intensiivisempi on sarjaa varten tuotettu siinä esiintyvän näyttelijä Marja Salon versio. Se  tatuoituu aivojeni poimuihin.