Nainen joka rakasti hyönteisiä

Selja Ahavan Nainen joka rakasti hyönteisiä ilmestyi elokuussa. Kuva: Gummerrus.

Nainen joka rakasti hyönteisiä ilmestyi elokuussa. Luin sen syyskuussa. Kerron lukukokemuksestani lokakuussa.

Jotain tällaisista jatkuvuutta on Selja Ahavan romaanissakin. Tarina etenee muodonmuutosten kautta, ajasta ja paikasta toiseen.

Saksalainen 1600-luvulla syntynyt Maria elää ja toteuttaa kutsumustaan hyönteistutkijana ja -kuvaajana Saksassa, Alankomaissa ja Japanissa.

Toinen ja kuitenkin sama Maria kuolee meidän aikanamme meidän maassamme. Hänen ruumiinsa on ryhtynyt vastarintaan itseään vastaan, se ei kasvata jäkälää, kuten tapahtuu ihmisille kertomuksen mittaan vaan syöpäsoluja.

Marialle avioliitto tai suhde omaan lapseen Theaan eivät ole helppoja. Pelottomasti hän kulkee omaa sisäistä ääntään kuunnellen, välittämättä ympäristön luomista paineista.

Olen näihin vihkoihin tallentanut huomioitani hyönteisistä ja kasveista, sanoin sekä piirtäen, ymmärryksen halulla ja uteeliaisuudella, jotka minulle on Jumalan armosta annettu.

Etsinnässä on perhosten elämänvaiheiden selvittämisen lisäksi läsnä on myös tutkailu ja tuskailu siitä, miksi nainen on asetettu niin kapeaan muottiin.

Rakennetta teokseen luovat latinankielisin termein nimetyt jaksot. Kirjoituskokoelma alkaa munasta (tosin jo ennen sitä on ollut prologi) ja päättyy tuhoon.

Nainen joka rakasti hyönteisiä on kiitoksensa ansainnut. Minunkin mielestäni se saisi voittaa tiedät-kyllä-minkä-palkinnon.

Olen kuitenkin myös törmännyt mainintoihin, että kirja oli synkkä ja dystooppinen. Itse en kokenut sitä niin vaan Marian utelias ja ajoin anarkistinenkin ote loi mielestäni valoisuuttta ja toivoa. On mahdollista valita etsimisen ja kuvaamisen tie, pyrkimys ymmärtää.

Elämänhalu on se mikä Mariaa vie eteenpäin, silloin kun hän poistuu yhteisöistä, joita ei tunne omakseen – tämä tapahtuu vähintään kahdesti – silloin kun jatkaa vaellustaan tutkimattomille seuduille ja silloin kun hän sairastuu fataalisti ja tietää pian kuolevansa.

Elämännälkä näyttäytyy myös haluna matkustaa.

… ja kun kävelin käärö kainalossa pois satamasta, mielessäni syntyi hiljainen ajatus, joka oli oikeastaan ollut siellä jo pitkään mutta jonka olin jättänyt huomiotta, kuten monet muutkin omasta itsestäni nosusevat toivomukset: Tahdon matkustaa.

Kirjan etäinen serkku saattaisi olla Miia Kankimäen tuotanto. Uskaliaat tutkimusmatkaajanaiset ja Japanin kulttuuriin syvällisesti tutustuvat naiset, jotka aikansa vallitsevia käsityksiä uhmaten lähtevät retkilleen.

Tähänkin Ahava ottaa kantaa: miestutkija kerää kunniaa näyttelystä, jonka on tuottanut ostamalla näyttelyesineistön. Esillä on vain koreita eksoottisia tavaroita vailla historiaa ja selvitystä niiden alkuperästä ja yhteyksistä.

Myös taiteen tekemisen oikeutuksen pohdinta on rohkaisevaa.

Minä kiitin Jumalaa Claran kaltaisesta ystävästä ja oppilaasta, joka rohkaisee silloin, kun toinen epäröi, ja muistuttaa, että maalaaminen on jakamista ja ettei omien taitojen hyödyntäminen ole väärin, kun sen tekee toisten iloksi ja hyödyksi.

Marian kanssa ja avulla ymmärrämme, että jokaisen taiteilijan on kuunneltava omaa katsettaan ja piirrettävä niin kuin hänen luonnolleen on sopivaa. Jokaisella on oma mittakaavansa ja rytminsä, joita on noudatettava.

Kirjan loppuosassa Maria kohtaa lyhytaikasesti sielunkumppaninsa. Tapaminen oli intensiivinen ja täyteläinen, yli aikojen kantava.

Mies pohtii, miten voisi kuvata itsensä Marialle samalla tavoin kuin tämä on kuvannut perhosen metamorfoosin neljä vaihetta samassa kuvassa, koko elämä läsnä samassa hetkessä. Se ei tietenkään onnistunut.

Sen sijaan meidän oli käytettävä sanoja, kerrottava tarinoita, valittava, mistä aloitamme ja mitä tapahtuman juovaa seuraamme.

Kide, ensimmäinen runoteokseni

 

IMG_8492

Kide on ensimmäinen julkaisemani runokoelma. Teos tuli painosta huhtikuun viimeisenä, saatavilla se on nyt. Kannen kuva ja sisäsivujen kuvat:  Pieta Oras, ulkoasu Maarit Soini. Kuva: Maarit Soini, Walkia Design.

 

Kide on runoteos, joka sisältää runojani muutaman viime vuoden ajalta. Kiteen hiomistyö on kestänyt vajaat pari vuotta ja nyt kirja on valmis ja julkaistu. Tai ainakin se on julkaistu.

Esittelen teosta myös sivuston puolella täällä.

Olo on samaan aikaan täysi ja tyhjä. Olen iloinen ja kiitollinen, mielessä tyyni varmuus siitä, miten oikein oli luoda tämä kokoelma. Ja samalla hienoinen tyhjyys ja tietoisuus siitä, että nyt olen vapaa jatkamaan – kirjoittamaan tai olemaan kirjoittamatta.

Kide on tietyllä tapaa vanhanaikainen kirja tässä nopeasti muuttuvassa maailmassa. Sen  runot käsittelevät klassisia aiheita: elämää ja kuolemaa, vanhenemista ja luopumista, rakkautta ja toivoa.

Osaa runoista on niiden kirjoitusaikana kommentoitu ryhmissä, luovan kirjoittamisen seminaarissa tai omaehtoisen kirjoittajaryhmän kokoontumisissa.

On valaisevaa kuulla toisten kommentteja omista teksteistä. On kasvattavaa huomata, että yksi sanoo näin ja toinen tulkitsee päinvastoin ja että kirjoittaja yksin on vastuussa omasta tekstistään.

Tämän kokoelman runoja on kuvattu ilmavina liikkuviksi ja rytmikkäiksi. Yksi ammattilukija ja runoilija nosti esiin luontoaiheet ja -kuvaston. Yllätyin, minunko runoissani luontoa?

Eräs ystäväni totesi, että sinun pitää jatkaa puista kirjoittamista. Nyökyttelin ja mietin, että jaahas, kyllä minä sitten varmaan olen kirjoittanut puista.

Ja sitten tajusin, että metsät ja meret, joet ja pientareet, luonnonlähteet ja pellonreunat ovat tulleet sinne luonnollisesti (kyllä juu), kun olen runoissa siirtynyt lapsuuden tai muuten vain menneisiin maisemiin

Konstailematon ja alleviivaamaton luontosuhde juontaa juurensa kaukaa ja syvältä.

Teos näyttää siltä kuin toivoinkin sen näyttävän. Siitä kiitos kuuluu kahdelle lahjakkaalle visualistille. Ulkoasusta vastaa Maarit Soini Walkia Designista.

Kuvittaja on  Aalto-yliopiston taideopiskelija Pieta Oras. Kannen kuvan lisäksi hän on tehnyt jokaisen viiden osaston alkuun tunnuskuvan.  Kuva ja sana käyvät dialogia, kun samalla sivulla on myös lyhyt, osaston sisältöä avaava runo.

Olen tyytyväinen myös ajoitukseen. Pitkään aprikoin sitä, miten hölmöä on olla debytantti tässä iässä, etenkin kun muistan ensimmäisen 5-vuotiaana kirjoittamani runon.

Sitten oivalsin, että Kiteen aika on nyt. Näitä runoja en olisi voinut kirjoittaa, saati uskaltanut julkaista, aiemmin.

Lyriikkaani perustuu vahvaan omaan kokemukseen tai näkemykseen, semmoiseen mitä on tarttunut matkan varrelta. Kaksikymppinen ei näitä ajatuksia olisi kyennyt ajattelemaan tai sanallistamaan, siihen tarvitaan enemmän perspektiiviä ja ymmärrystä.

Jo kirjan lukeneet ovat sanoneet sen vaikuttaneen vahvasti, herättäneen tunteita ja tunnereaktioita. Olen kuullut mainintoja kyynelistä. Olen kuullut, että runoni ovat lohduksi.

Tästä olen kiitollinen ja onnellinen. Nämä ovat asioita joita ei toiselta voi pyytää, vaatia tai edellyttää.

Edustan koulukuntaa joka julistaa, että kirjoittaa voi ja kannattaa ennen kaikkea itsensä takia. Kirjoittamalla etsii itseään, jäsentää maailmaa ja omaa paikkaansa siinä. Jokin siihen asti selittämätön saa muodon, tulee ymmärrettäväksi.

Parhaimmillaan tehtävässä onnistuu niin, että sinä lukija löydät tekstistä itsesi ja pystyt samaistumaan siihen. Ymmärät ja oivallat omista lähtökohdistasi ja tulkitset omalla tavallasi sen, mitä minä olen omassa tilanteessani kirjoittanut.

Juuri tämä on kaltaiselleni kirjoittajalle kaikkein palkitsevinta.

Että sanat syntyvät uudelleen ja jäävät elämään jonkun toisen mielessä.

Kokoelmani avausrunon esitän täällä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tero-Petri ruudun takaa

 

tero-petri_soolona_2016

Tero-Petri kiviportailla. Kuva: Arto Albert Arvilahti.

 

Tero-Petri ruudun takaa. Turkulaisen muusikon saattoi nähdä keikalla Bar Kukassa  ikkunan takaa Kristiinankadulta tai omasta ruudustaan suorana striiminä  kuun alussa.

Meillä päädyttiin seuraamaan esitystä kotisohvalle, ja TP heijastettiin FB:n kautta TV:hen. Kotikatsomokatsojia oli viisi,  nuorimman ikä yksi vuotta ja vanhimman iän saa lisäämällä siihen useita vuosikymmeniä.

Kuulin että toisaalla omat ihmiset seurasivat myös. Siellä ruudun edessä kuulemma tanssivat yksi- ja nelivuotias. He toteuttivat kotonaan klassisen keikkakäyttäytymisen kultaisia sääntöjä: eturiviin makso mitä makso ja täysillä heti alusta.

Tero-Petri esiintyi tyhjässä Kukassa mutta oli itse täydessä kukassa, normaalin keikkamalliin.  Tilassa oli tiettävästi mukana vain välttämätön tekniikan henkilökunta. Ehkä siellä oli muitakin, emme tiedä eikä se ole oleellista.

Solisti kyllä katsoi silmiin kameran välityksellä, ja puhui yleisölle, kertoi esimerkiksi arpovansa seuraavan äänen ja sanallistikin vilpittömän ihastuksensa, kun laulu kieppui luupissa. Omassa ajantaisessa keikka-arviossaan hän arvioi presenssin hyväksi, miinusta tosin tuotti se, että sanoista ei ajoittain saanut selvää.

Kamera seurasi vakaasti ja turhia kikkailematta pelkästään artistin lavatyöskentelyä, jossa oli tuttua letkeyttä ja liikkuvuutta. Ja efektejä. Ilmapalloja ja savukone ja diskokintaat.

Olen seurannut Tero-Petrin esityksiä muutamalla keikalla, joista yksi oli samaisessa Bar Kukassa. Läsnäolon tuntu oli silloinkin vahva ja karisma täytti estradin.

Edellinen levynjulkkarikeikka oli bändin kanssa taannoin (sanavarastossani tämä tarkoittaa epämääräistä aikaa menneisyydessä, kahdesta kahteentoista vuotta aiemmin) toisessa turkulaisessa klassikossa Dynamossa. Siellä oli tiivis tunnelma, ja ne ilmapallot.

Lisäksi olen osallistunut muutamaan yksityiskeikkaan. Nekin olivat mieleen ja jäivät sinne myös. Tuomiokirkon portailla ja juhlatilaksi muutetussa maatilarakennuksessa.

Tämä striimattu keikka oli reilun tunnin mittainen ja on nähtävissä täältä. Ehdotan, että katsot sen. Eheää ja tyhjentävää raporttia ei pysty tekemään.

Biisilista oli taiten koottu. Mukana oli myös Limonadi Elohopean (1994-2004) aikaista tuotantoa. Liekkimaja on yksi suosikkini, voi miten se kulkee ja liekehtii. Bändin tuotantoon olen tutustunut vasta myöhempinä aikoina vaikka yhtye olikin kulttimaineessa jo elinaikanaan. Toinen tuon ajan esitetyistä biiseistä oli Neiti nahkahansikas.

Kuka se nainen on? aloitti illan, ja pian sen jälkeen tuli Metsämansikoita, yksi maailmankaikkeuden parhaista.

Teropetri osaa tappaa rakkaansa, aiemmalla keikalla kill your darlings -metodi kohdistui juuri Metsämansikoihin, tällä kertaa onneksi ei. (Siihen musiikkisisäpiireihin kuuluva tuttu sanoi, että muusikko saa omalla biisillään tehdä mitä haluaa ja esittää sen miten haluaa. Edustan edelleen eriävää mielipidettä.)

Tällä kertaa pyhäinhäväistys oli vieläkin suurempi. Teropetrin paras biisi on hänen tekemänsä Vastarannan valoa, jonka hän laulaa duettona Tuula Amberlan kanssa. Tuula Amberla ei ollut tällä keikalla läsnä, joten Teropetri lauloi pätkän duettoa kaverinsa  kanssa. Kaveri oli käsinukke Pertti, etäistä sukua Muppeteille, otaksuisin.

Reilun puolivälin tienoilla solisti toteaa, että kaikki visuaaliset jekut on jo käytetty, nyt täytyy vaan luottaa musiikin voimaan.

Musiikin voima kantoikin suloiseen loppuun asti. Keikka päättyy koskettavaan lauluun Rauhan aikana itkeneet naiset. He tuntevat jotain, mitä sodassa käyneet miehet eivät. Niinpä.

Näinä aikoina pystyisi katsomaan paljonkin erilaisia striimauksia, yllättävän vähän on tullut katsottua. Tuntui oikealta seurata tämä suorana.

Rock- ja popmusiikin hyvin tunteva ystäväni haastoi minut kirjoittamaan arvion keikasta, josta en pidä. Hän viittasi aiempiin kuvauksiin (Vesterinen Yhtyeineen Turussa  ja Kiitos, Hector), joista huomaa, että  olen tykännyt keikasta. Niin kuin tykkäsin tästäkin.

Luultavasti en kykene luomaan raporttia keikasta, josta en pidä. Ongelmana on paitsi se, että juuri nyt ei keikoille pääse, myös se, että en pruukaa käydä huonoilla keikoilla.

Olen siihen liian vanha. Liian vanha käyttämään aikaa johonkin sellaiseen, mikä ei palkitse tuomalla mielihyvää, onnen ja autuuden tunnetta. Yhdentekevä konsertti ei ole vaihtoehto.

Viimeinen biisi tässä kirjoituksessa on luonnollisesti Vastarannan valoa. Kun duetto on hyvä, se on hyvä. Parhaissa duetoissa on jännite, jota sooloesityksiin ei saa.

Vastarannan valon teksti on uskomattoman upea. Se sisältää ehkä kauneimman säkeen, mitä suomalaisessa laululyriikassa on koskaan luotu: Kosketuksesi kutoo verkkoaan, josta pääsee pois, jos haluaa.

Paratiisi

Kamera rakastaa Riitta Havukaisen kasvoja.

Oivalsin tuon ehkä vähän jälkijättöisesti, hiukan ennen Paratiisi-sarjan keskivaihetta. Avausjakson katsoin, kun se näytettiin ykkösellä alkuvuodesta kauan sitten. Sen jälkeen katsoinkin saman tien koko sarjan Areenasta ja tämän lisäksi vielä yksittäiset jaksot uudelleen niiden lähetysaikoina tv:stä.

Nyttemmin kaikki katseluprosessin aikaiset oivallukseni ovat todennäköisesti jo esiintyneet julkisuudessa. Silti haluan kirjoittaa Paratiisista. Enkä spoilaa ollenkaan, tekstin voi lukea huoleti, vaikka Paratiisi olisi vielä näkemättä. Ja jos on, niin miten olisi vapun tienoo Fueringolassa ja Oulussa?

Olen kouliintunut dekkarien lukija ja katsoja. Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että vuosikymmenten kokemus on kylläännyttänyt niin, että niiden seuraaminen on vähentynyt melkoisesti. Viimeisen vuoden aikana olen ollut valikoiva kuluttaja.

Aiemmin kyllä katsoin. Lauantai-illan puoli kahdeksan englantilaissarja on poikkeuksetta kuulunut lukujärjestykseeni varmasti yhtä kauan kuin lähetyksiä on ollut. Englannin maaseutu ällistyttävän runsaslukuisine murhineen, olipa kyseessä Sant Mary Meadin kylä tai Midsomerin kreivikunta, on käynyt tutuiksi.

Myös saarivaltakunnan puutarhoissa tapahtuvat surmateot tai Poirotin eri kreivikuntien kartanoissa paljastamat vääryydet ovat tulleet todistetuiksi. Jerseytä on kiidetty ristiin rastiin, tyyliä ja vauhtia ei ole menosta puuttunut.

Scandid Noir, Silta ja Sorjonen ja ihmisen loputon julmuus. Beckin seuraamisesta on jo aikaa, enää en niitä halua katsoa. Det var inte i går, ja Ystadin-vierailunkin teimme jo pari vuosikymmentä sitten.

 

Paratiisi S1 / The Paradise yleiskuva

Kamera rakastaa Riitta Havukaisen kasvoja. Kuva: Ana Belen Fernandez/Yle Kuvapalvelu. Rikosdraamasarja Paratiisi on alkuvuodesta esitetty Yle TV1:llä ja se on edelleen nähtävissä Yle Areenassa.

Mutta Paratiisi, Paratiisi on upea monin tavoin. Se on rikosdraamasarja, joka on älykäs ja kansainvälinen ja upea. Se on sopivan rouhea (anteeksi sanavalinta, en löytänyt kuvaavampaa ilmaisua; tahallani ja helpostikaan en nykyisiin tai lähimenneisyyden muoti-ilmaisuihin suostu), sen kauneus ei ole siloteltua ja sliipattua vaan elämänmakuista ja aitoa ja uskottavaa.

Ja ennen kaikkea: että pääosassa on vahva nainen. Miten kamera rakastaakaan Riitta Havukaisen kasvoja, hellii niitä kuin etelän valo illalla hiekkarannalla. Tai kun kova päivänvalo tuo esiin päättäväisyyden, kokemuksen, kyvyn oivaltaa ja toimia. Kun tunteet välittyvät uurteiden alta, kun rakkaus ja elämänriemu näyttäytyvät samoin kuin Eeva Kilven runoissa.

Osa naisen karismasta selittyy iällä. Tämä tarina tv-sarjana olisi ollut mahdollinen, ehkä jopa todennäköisempi, jos päähenkilö olisi 30 vuotta nuorempi. Mutta silloin tarina olisi ollut toinen. Nyt katselijoina saamme aavistuksen siitä, mitä kaikkea päähenkilö onkaan kokenut ollakseen se mikä on, mitä on tapahtunut matkan varrella, jotta hän on päässyt kasvamaan täyteen mittaansa.

Syvyyttä tarinaan tuo myös se, että mukana on myös muistisairauden juonne. Aihe on todellisessa maailmassa ajankohtainen ja totisesti se ajankohtaisena pysyykin.

Jo edesmennyt tuttu ohjaaja-kuvaaja sanoi kerran, että käsikirjoitus on olemassa siksi että saadaan ottaa kauniita kuvia. Kirjoittajana en hyväksy väitettä kuin äärimmäisissä  poikkeustapauksissa. Paratiisi on poikkeustapaus.

Vaikka on Paratiisin käsikirjoituskin erinomainen. Se on sopivan polveileva, tarjoaa mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja tilanteita, se pysyy hyvin kasassa, vaikka liikutaan ajassa ja paikoissa.

Melko myöhäisessä vaiheessa huomasin, että sarjan ohjaaja on nainen. Tämän huomion jälkeen se tuntui itsestäänselvyydeltä. Kiitos Marja Pyykkö.

Eräässä haastattelussa Riitta Havukainen syystä kiittelee paitsi ohjaajaa myös sarjan puvustuksesta ja maskeerauksesta vastaavaa. Hilkka Mäntymäen eleettömän tyylikäs habitus kamelinvärisine ulstereineen (lyön vaikka vetoa että siinä on sekä alpakkaa että kasmiria), bootseineen ja meikittömine meikkeineen tukee hänen sisäistä maailmaansa.  Ja päinvastoin.

Jotain ylimääräistä hyvää sisältyy parhaisiin yhteistuotantoihin, jotain moniulotteista ja vaikeasti selitettävää. Se liittynee jotenkin kulttuurien kohtaamiseen ja niiden käymään vuoropuheluun.

Yhteistyö espanjalaisen tv-yhtiön kanssa tuo toteutukseen dynaamisuutta. Kieli ja toiminta ovat säksättäviä, kulmikkaita, korvia ja silmiä hiveleviä.

Ja sitten se tunnari. Tuomari Nurmion tuotannon tunteminen kuuluu ikäiseni yleistietouteen siinä missä Hectorinkin, ja silti tämä yllätti. Tuomari Nurmion alkuperäinen Ikuisesti minun -laulu on tarttuva.

Vieläkin  intensiivisempi on sarjaa varten tuotettu siinä esiintyvän näyttelijä Marja Salon versio. Se  tatuoituu aivojeni poimuihin.

Huhtikuu, hullu kuu

huhtikuu-koivikko-tainakaarto

Kuvan on ottanut Taina Kaarto ja se on peräisin viime vuoden Metsän Aika -kalenterista. Keväinen ja sumuinen koivumetsä. Ehkäpä siihen liittyvä kirjoittamani runo sopii tähänkin vuoteen:

Tarvitaan tämä välivaiheen aika

menneen vuoden heinät haaleina mättäinä

taittuneet ja pudonneet oksat puolilahonneina

lakastuneet lehdet talvehtineet repaleisina

 

Malta!

Katso ylöspäin ja näet:

kevääntyvä taivas heijastaa toivoa

Ainakin toivolle on käyttöä nyt.

Koko kirjoituksen otsikko puolestaan on lainattu maailmankirjallisuudesta. Virke kuulu kokonaisuudessaan tällä tapaa: ”Huhtikuu, hullu kuu!”, lauloivat Rasmus Nalle ja Pingo. Näin siis rallatellaan Rasmus Nallen iloinen vuosi -teoksessa. Omistamani suomennos on vuodelta 1997, Carla & Vilh. Hansenin alkuperäisteos lienee ilmestynyt jo 1970-luvulla.

Kyseisessä kirjassa huhtikuun hulluutta perustellaan nopeilla säävaihteluilla: Juuri äsken paistoi aurinko ja nyt sataa vettä. Meidän leveysasteillamme voimme huoleti tähän vuodenaikaan lisätä listaan myös lumen ja sen sukuilmiöt.

Hulluudesta en tiedä, mutta tämä huhtikuu on ollut toisenlainen aiempiin verrattuna. Julmakin, runoilija T.S.Eliotin sanoin. Jostain lukemastani annoin itseni ymmärtää, että hänen mainitsemansa julmuus puolestaan liittyy tuolloiseen espanjantaudin kulkuun.

Poikkeuksellinen lienee yleisimmin käytetty sana tästä ajastamme. Pysäyttävä on myös ilmaisu, joka väistämättä nousee mieleen.

Suomen aforismiyhdistys järjesti Aforismin päivänä Facebookissa istunnon, jossa yhdistyksen puheenjohtaja luki aforismeja tästä ajasta. Lähetyksen päätti aforismini:

Poikkeuksellisina aikoina tavalliset asiat muuttuvat merkityksellisiksi.

Näinhän se on, kovin kaukana tuntuvat olevan ajat jolloin pyrittiin irti arjesta. Sittemmin on voimallisesti eri tavoin tavoiteltu hyvää arkea. Nyt toive tuntuu olevan päästä takaisin arkeen ja sen rutiineihin.

Poikkeuksellinen aika alkoi jo maaliskuun puolella. Minun maailmassani iso muutos oli se, että työkseni ohjaamat kirjoituskurssit (Kirjan Talolla, Turun suomenkielisessä työväenopistossa, Naantalin opistossa ja Auralan kansanopistossa) päättyivät ennenaikaisesti. Suunnitellut parin viimeisen kerran huipentumat jäivät odottamaan tulevia aikoja!

Sanataidetuntiemme kokoontumiset ovat sentyyppisiä, että läsnäolo tunnilla kasvokkain ryhmän kanssa on oleellinen osa prosessia, johon kuuluu kirjoittamisen lisäksi tekstien jakaminen muiden kanssa. Tätä yhteisöllisyyttä kunnioittaen kursseja ei ole viety  verkkoon.

Syksyksi on toimintaa suunniteltu samoin perustein, kun palaamme uuteen normaaliin, mikä se sitten onkaan. Mutta ehkä julmasti ja rajusti muuttunut todellisuus tarjoaa myös vähintäänkin mahdollisuuden, ehkäpä velvoitteenkin, myös uuteen ajattelutapaan ja toimintamalliin?

Ainakin nyt tähän ja muuhun pohdintaan on suotu sitä, mistä aina on tuntunut olevan puutetta: aikaa.

Ja taas viisaamman sanoin, näin puhuu Gandalf Tolkienin Taru sormusten herrasta -kirjassa: ”All we have to  decide is  what to do with the time that is given us.”

Tämäkin kevät on vuosien takaa. Itselle Tavaramarkkinat-yhtyeen Kevät kuuluu kevääseen, jolloin kaikki muuttui. Peruuttamattomasti ja parhaalla mahdollisella tavalla. Sen jälkeen laulu on kuulunut kaikkiin keväisiin. Minulle se kertoo onnesta, vaikka sanoitus onkin haikia.

Loppukevennykseksi vielä: mieleen on jäänyt myös Alivaltiosihteerin versio biisistä. He taisivat nimetä uudistamansa laulun nimellä Syksy. Tämä taas johtui siitä, että aina kertosäkessä pukumiehet huudahtivat kuorossa kevät-sanan päälle sanan SYKSY! Muistan toteutuksen edelleen, vaikka kuulin sen vain kerran.

 

 

 

 

 

Ruusuja, rakkautta, rikoksia

rose-4359808_1920

Kuvan ruusut eivät liity juttuun. (Kuva Pixabaysta subak214)

 

Jostakin syystä muistan parhaiten ruusut. Näillä sanoilla alkaa suomennos Maria Langin vuonna 1953 ilmestyneestä salapoliisiromaanista Ruusuja, rakkautta, rikoksia.

Alkuperäinen Rosor, kyssar och döden -teos alkaa selittävämmin: Det jag minns bäst från de underliga och upprörda dagarna i Rödbergshyttan är av någon anledning rosorna. Heti ensi lauseessa se esittelee tapahtumapaikan, Rödbergshyttanin.

Tehokas on myös suomennoksen nimi – Ruusuja, rakkautta, rikoksia – alkusointuineen ja tärisevine ärrineen. Rakkaus on ruma sana,  sanoo Ismo Alankokin. Toki termi lempi onkin ainakin äänneasultaan lempeämpi.

Alkuperäisteoksen nimi Rosor, kyssor och döden puolestaan on nimetty Almquistin  tunnetun Björninna-laulun säkeen mukaan.

Suomennoksessa tässä kohdin on oikaistu eikä säettä ole kirjan mottona kuten ruotsinkielisessä tekstissä on.  Ainakin vuoden 1993 painoksessa on jätetty pois myös  alkuperäisteoksessa olevat kaksi karttaa. Kartat ovat viehättävän graafisia, puupiirroksenomaisia ja ne esittelevät kartanon pihapiirin rakennuksineen sekä aluetta laajemminkin. Kuusikkoa näkyy olevan.

Maria Lang (Dagmar Maria Lange, 1914-1991) oli varsin tuottelias kirjailija, yksin salapoliisiromaneita häneltä ilmestyi nelisenkymmentä, tahtiin kirja per vuosi.

Alkuaikojen kymmenessä  dekkarissa päähenkilönä seikkailee Upsalasta valmistunut  kirjallisuudentutkija,  professorin tytär Puck Bure (o.s. Ekstedt).

Dynamisen, rikoksia ratkovan duon toisena osapuolena työskentelee tukholmalainen rikoskomisario Christer Wijk. Christer on perhetuttuja, sillä hän on Puckin aviomiehen, historianopettaja Einar Buren lapsuudenystävä.

Myös Eje on usein mukana tutkimuksissa, joskin hän saattaa myös joutua oleilemaan toisaalla työnsä vuoksi. Siksi miellän hänen panoksensa ja painoarvonsa vähäisemmäksi.

Klassinen etsivähahmo ja komistus Christer saa paljon toimeksiantoja pääkapungin ulkopuoleltakin, kun Puck kovin usein joutuu tai hankkiutuu hankaluuksiin milloin missäkin. Näihin pulmatilanteisiin liittyy ruumis tai useampia.

Tässä nimenomaisessa Ruusuja, rakkautta, rikoksia -teoksessa tosin ollaan Christerin kihlajaissa morsiamen kotikartanossa keski-Ruotsin vaurailla malmiseuduilla.

Teos on Langin järjestyksessä neljäs, esikoinen ilmestyi vuonna 1949.

Maria Lang on säilyttänyt suosionsa ja asemansa kotimaassaan. Siitä osoituksena ovat 2010-luvulla tehdyt filmatisoinnit. Tästäkin teoksesta on tehty elokuva, joka on ansiokas ja visuaalisesti palkitseva.

Pidän kuitenkin enemmän kirjasta, sen juonesta ja henkilögalleriasta, joille elokuva ei kaikilta osin ollut uskollinen. (Juujuu, tiedetään, kirjat ja elokuvat ovat eri lajityyppejä ja toimivat eri lainalaisuuksien mukaan.)

Toinenkin todiste Langin tuotannon ajattomasta elinvoimasta liittyy elävään kuvaan. Vår tid är nu on meilläkin nähty ruotsalainen tv-sarja. Siinä seurataan Löwanderin ravintoloitsijaperheen vaiheita neljäkymmentäluvun puolivälistä aina seitsemänkymmenluvulle asti.

Viimeisellä tuotantokaudella suvun rikas tytär ajautuu äärivasemmistolaiseen ja terroristisestikin toimivaan kommuunin. Siellä muuan sääntöjä rikkova nuori nainen saa ankaran kurinpitopalautteen, kun hän jää kiinni lukemasta salaa Rosor, kyssor och döden -teosta, tuota ”pikkuporvarillista hapatusta”. (Olin niin ylpeä, kun tunnistin tutun kirjankannen kohtauksesta!)

Siru Kainulainen on mainiossa esseekokoelmassaan Elämäni kirjat tutkaillut suhdettaan muun muassa Langin tuotantoon esseessä Dekkarien opetukset. Hän pohtii oman teiniminänsä innostusta Puck-dekkareihin ja ymmärtää sen nykynäkökulmasta hyvin.

Paitsi murhien selviämisestä syntyvä helpottumisen tunne, palkitsevia ovat myös kirjalliset viittaukset sekä ”Puckin eroottis-emotionaliset vaiheet, tapa antautua tarkastelemaan naisia ja miehiä sekä tehdä johtopäätöksiä, jotka eivät aina osu oikeaan.”

Ruusuja, rikoksia ja rakkautta kuuluu kesäkäyttökirjastooni. Pidän siitä, miten tilanteet päättyvät, asiat saavat ratkaisunsa ja paha saa palkkansa. Pidän sujuvasta kielestä ja sympaattisista henkilöistä, joita tässäkin kirjassa piisaa. Turhaan ei alussa ole  henkilöluettelo. Samaistun epäluotettavaan kertojaan, joka ajoittain tekee liian nopeita päätelmiä.

Luen Maria Langia suomeksi ja ruotsiksi, samoja kirjoja moneen kertaan. Kirjat ovat perinteisiä arvoitusdekkareita. Ne ovat turvallisia ja vilpittömiä, kaukana epämääräisestä määrittelemättömästä kauhusta tai selittämättömästä ja selvittämättömästä pahuudesta. Puhdasotsaisten maailmassa syylliset saadaan kiinni ja he saavat rangaistuksensa.

Auringon eteen tulee hetkeksi varjo, mutta se poistuu. Mitään peruuttamatonta ei sittenkään tapahtunut ja idyllissä aurinko paistaa taas. Ikuinen kesä.

Ja kuitenkin, mikä muu voisikaan soida tähän loppuun kuin Where the wild roses grow?

 

 

 

Kuningaskobra

9789520408107_frontcover_final

Luin Taija Tuomisen Kuningaskobran. En keksi yhtään syytä, miksi sinun ei kannattaisi lukea sitä. Olet jo lukenut? Ehkä kannattaisi lukea uudelleen? Kuva: Tammi.

 

Ajoitus on tärkeää lukemisessakin.

Voi käydä niin, että hyvä kirja jää laimeaksi läpiluvuksi, kun se osuu käsiin väärään aikaan. Ilmassa ja elämässä on jotain mikä häiritsee lukemista, tekee siitä toisarvoista. Ei ole aikaa, halua, mahdollisuutta keskittyä ja antautua tekstin virtaan.

Mutta onneksi voi käydä täysin päinvastaisestikin. Yhdentekevien tai hyvien kirjojen ja lukuhetkien lomaan osuu huikea kokemus. Teksti saapuu juuri oikeaan aikaan ja resonoi niin kuin vain teksti parhaimmillaan voi, tiedäthän.

Taija Tuomisen viime syksynä ilmestynyt Kuningaskobra on ollut minulle tällainen lukukokemus.

Tiesin kirjailijan entuudestaan arvostetuksi sanataideohjaajaksi. Olin kuullut hänen kursseistaan niin paljon hyvää, että kestoaikeena on ollut hakeutua hänen kurssilleen kirjoittamaan. Kenelläpä itseään kunnioittavalla sitä ei bucket listia olisi?

Avoimin mielin siis tartuin Kuningaskobraan. Mielessä soi ”On piilossa viidakon, suojassa temppeliraunion valtakunta viimeinen…. ” Viidakon uumenissa on paljon tuntematonta ja pelottavaa, kertoo laulu.

Hämeen metsissä ja peltoteiden päissä on ollut paljon tuntematonta ja pelottavaa, kertoo kirja.

Alusta asti suojaisassa pihapiirissä eläneelle ihmiselle teos on havahduttavaa luettavaa.

Taija Tuomisen esikoisromaani Tiikerihai on ilmestynyt vuonna 2000. Kirja perustuu osin omaelämäkerrallisuuteen. Nyt ilmestynyt Kuningaskobrakin on autofiktiota.

Tiikerihai kuolee jos se ei ole liikkeellä, muistelee kirjoittaja.

Kuningaskobran kirjoittamista pyysi tuntemattomaksi jäänyt lukija ja tukija vuosikausien ajan. Mikäli tämä osuus kirjassa ei sitten ollut sitä fiktiota.

Tiikerihaita en ole lukenut eikä minun sitä tarvitsekaan lukea. Olen lukenut Kuningaskobran, joka on sama tarina myöhemmin, tästä hetkestä kerrottuna.

Nyt avautuu se totuus ja se muistojen joukko, jolla on merkitystä. Sellaisena kuin se kirjailijalle kirjoitushetkeen mennessä on siilautunut ja muuntunut. Muuta ei minunkaan tarvitse tietää.

Kesti kahdeksantoista vuotta, ennen kuin uskoin, että minulla on vain tämä yksi tarina kirjoitettavana. Tämä tarina, joka muuttuu ja kasvaa koko ajan. Minäkin muutun matkallani kohti jotakin. (102)

Menneisiin tapahtumiin on syntynyt – ja luotu – etäisyyttä, mutta kerronnassa ne keskustelevat ja vuorottelevat nykyajattelun ja -toiminnan kanssa. Syntyy eläviä jatkumoja, pakottomia syy-seuraussuhteiden näkyväksi tekemisiä.

Miten kuvatunlaisesta kasvuympäristöstä voi selvitä? kysyy lukija. Murtautumalla sieltä ulos vapauteen, luomalla itse oman elämänsä ja tekemällä ystävistä sukunsa, vastaa teos.

Ja kirjoittamalla. Ehkä juuri siksi kirja tuntui omalta. Sinne on niin paljon siivilöitynyt oivalluksia kirjoittamisesta: näkökulmia ja lähestymistapoja siihen, millaista tekstiä voi luoda ja miten se tapahtuu.

Sanon opiskelijoilleni, että julkaiseminen ei ole tärkeintä, vaan itse kirjoittaminen.

Sanon opiskelijoilleni, että olkaa uteliaita ja kiinnostuneita.

Sanon opiskelijoilleni, että maailma on teidän, rakastakaa sitä! (34)

Suorituskeskeisessä huomiotaloudessa minua viehättää ajatus siitä, että keskeistä on kirjoittaa, julkaiseminen jää toissijaiseksi sen rinnalla.

(Ja muistan kuitenkin samalla, että on yli vuosi siitä, kun lausuin ääneen julkaisevani runokokoelman, mainitsin sen jopa nimeltä ja taisipa mukana olla julkaisuajankohtakin. Mutta palataan tähän hei.)

Elämä on valintoja, ja me olemme sitä mitä kaipaamme, tiivistyy Kuningaskobrassa. Muistot muuttuvat ajan myötä eikä kaikkia muistojen laatikoita tarvitse avata. Kirjoittaminen on valintoja.

Kuningaskobrassa ollaan paljon kaukana, lapsuudessa se tapahtuu unelmien ja karttakirjan avulla. Aikuisuudessa matkataan konkreettisesti preerialla, ympäri Eurooppaa, Etelä-Amerikassa, Venäjällä…

Tärkeää on olla siellä etäällä, mutta vähintään yhtä keskeistä on, missä silloin EI ole: ei menneisyydessä eikä syntymäseudulla.

Oleellista on mahdollisuus, ei välttämättä edes toteutus; vapauden tunne syntyy moottoripyörän omistamisesta, ei sen ajamisesta.

”Haluan kirjoittaa siitä, että huomisesta tulee hyvä päivä, Aivan kuten tämäkin on. Haluan kirjoittaa, että synkän haudan sijaan me voimme aina valita kirkkaan ja sinisen taivaan.”(223)

Päivän biisi ei olekaan ilmeinen Kuningaskobra vaan vapauden tematiikan uljaasti ja eleettömästi esittävä  Kun tänään lähden.

 

Taija Tuominen: Kuningaskobra. Tammi 2019.

Kursivoidut kohdat ovat lainauksia Kuningaskobra-teoksesta.

Valitsen esittelemäni kirjat – kuten kaikki aiheet – blogiini omien mieltymysten mukaan eikä kyse ole kaupallisesta yhteistyöstä. Kerron kyllä jos tilanne muuttuu.

 

 

Ilon vuosikymmen

tree-4710476_1280

Alkavan vuoden ilo kuplii lehvistöissä, näethän? Kuva: wal_172619 Pixabaystä

 

Hyvää uutta vuotta ja vuosikymmentä! Vuosi 2020 [kakstuhatkakskymmentä] näyttää hienolta numeroin kirjoitettuna. Tasapainoinen, kaunismuotoinen, rytmikäs, toisteinen ja seesteinen.

Lapsuudesta muistan huhun, että maailma tuhoutuu vuonna 2000. Ajoittain se alakoululaista jännitti, mutta ei niin paljon kuin olisi voinut luulla. Sitähän olisi joka tapauksessa vuosituhannen vaihteessa vanha. Vaihtoehdot olivat maailmaloppu ja/tai ikäloppu.

No tässä sitä porskutetaan edelleen, still going strong. Nuori ja urhea sydän, ajassa mukana ainakin omassa mielessä ja omasta mielestä.

Olen niin valmis uuden vuosikymmenen tulla. Tilinpäätöstä ei tähän vuodenvaihteeseen tule, ei Sanallistajalle eikä henkilökohtaiselle puolelle. Katse on kokonaan siirtynyt eteenpäin, kohti valostuvaa taivaanrantaa ja yhä piteneviä päiviä.

Kahlil Gibran on vajaa sata vuotta sitten (Sand and Foam, 1926) mietelmässään pohtinut: – Jos talvi sanoisi, ”Kevät on sydämessäni”  kuka uskoisikaan sitä? Minä puolestani olen miltei puoli vuosisataa huhuillut ja nostellut kättä pystyyn, notta minäminä, täällä ollaan!

Puhtaasti selviytymissyistä kallistun etukenoon kevään valoon heti joulunvieton jälkeen. Tapaninpäivänä kun jo hullukin huomaa päivän pidentyneen, tapasi isäni sanoa.

Ja viimeistään helmikuun alkupäivinä alan elää kevättä, ihan kalenteripohjaisesti, kun nimipäivät kulkevat linjaa Riitta, Aamu ja Valo. Ilman celsius-määrällä ei tässä yhtälössä ole mitään sijaa eikä painoarvoa.

Vuoden 2020 olen nimennyt ilon vuodeksi. Tule mukaan! Ei hankalia viikko-ohjelmia, ei osallistumismaksua, ei haasteellisia ilmoittaumisia –  ainoastaan tietoinen päätös antaa näkökulma ja tilaa ilolle.

– Iloni on pohjajäätä. / Se ei sula. Näin sanoo runoilija Helvi Juvonen vuonna 1952.

– Ilo kyynelen pohjalla kimmeltää, / ilo puhtain jää, / kun kun kyynel haihtuu pois. Näin kirjoittaa runoilija Aale Tynni Rohdinmekkoballadissa vuonna 1949.

Ilo pintaa vaik syvän märkänis, ovat karjalaiset sanoneet aina.

Yksi ilon ilmentymistä onkin nauru, pulppuileva ja pidäkkeetön, toisinaan mahdoton hillittävä. Siitä lahjasta kiitos kuuluu karjalaiseen sukuun, mummolle ja äidille ainakin, todennäköisesti vieläkin kauemmas taaksepäin sukupolvien ketjussa.

Kiitos nauruseurasta myös siskolle ja tyttärille ja heidän lapsilleen, natolle, serkulle ja muille ystäville. Alkavana vuonna annetaan sen soida taas, silloin kun sen aika aidosti on.

Lapsen nauru on maailman kaunein ääni. Puhumattakaan siitä, jos on kyse omasta lapsesta (tai vaikka kvartetista) tai vielä vahvemmin: lapsenlapsesta (tai vaikka kvartetista).

– Ei sitä aina kestä sitä nauramista, kommentoi suomalaissyntyinen muusikko taannoin Kent-dokumentissa ruotsalaista maailmanjärjestystä ja maidemme kulttuurieroja.

Tässä ei naurulla tarkoiteta tuota hyvinkäyttäytyvää kohteliaisuusnaurua, joka kasvokkain on sekin parempi vaihtoehto kuin ilkeät murjaisut tai kantaa ottavat kulmien kohotukset.

Puhumme aidosta, teeskentelemättömästä ilosta, joka on tarttuvaa, kestävää ja helposti  kestettävää.

Ilo on kuitenkin paljon muutakin kuin pulppuilevaa naurunhelinää. Ilo on arvo sinänsä. Se on tyyni varmuus siitä, että kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin myös epätäydellisenä ja keskeneräisenä. Ilo kuuluu armollisuuden ja rakkauden lähipiiriin.

Joskus metsäksi riittää yksi puu. Joskus lauluksi riittää yksi säe. Tällä kertaa se on: aina ilosta syntyvä uudestaan J. Karjalaisen Menneessä miehessä.

Kiirehditään siis sukeltamaan ja antautumaan ilon kierteeseen. Iloisiin kuulemiin ja näkemiin!

 

 

 

 

 

 

Kiitos, Hector

hector2-1

Kuva: Sony Music

 

HEXIT, Lyhtyt matka nostalgiasta dystopiaan. Hector aloitti  jäähyväiskiertueensa Turusta 5.12 2019 Gatorade Centerissä (lue: Turkuhallissa). Ja uljaasti aloittikin.

Yleensä suhtaudun varauksellisesti artistien puheisiin siitä, miten juuri tämä paikka jossa juuri nyt esiinnymme on erityisen merkityksellinen. Hectoria uskoin.

Leppoisa Hector kertoili, miten hänen ensimmäinen esiintymisensä kotikaupunki Helsingin ulkopuolella tapahtui vuonna 1966 Turun konserttitalossa osana folkfestivaalia. Ja siitä lähtien on Turulla ollut oma sijansa Hectorin sydämessä ja keikkakalenterissa.

Iän myötähän nostalgia-aspekti ei yleensä ainakaan vähene.

Itse muistan hatarasti Hectorin jonkin myöhemmän esiintymisen konserttitalossa, todennäköisesti 70-luvun lopussa. Hänellä oli silloin yllään jonkinsortin viitta sekä paljon meikkiä ja Bowie-vaikutteita.

Myöhemmin olen käynyt Hectorin konserteissa nimenomaan 2010-luvulla. Olin myös aiemmassa jäähyväiskonsertissa – jota taiteilja nyt luonnehti tyyliin paskat se mikään jäähyväiskiertue ollut ja poisti näin itse pohjan naureskelulta, että kuinka monta näitä jäähyväiskonsertteja onkaan.

Hector on minulle ollut olemassa kutakuinkin aina. Hän ei koskaan kuitenkaan ole ollut mikään ykkössuosikki, pikemminkin hyvää keskitasoa luokkaa 8+. Minulle hän on aina näyttäytynyt jotenkin (liikaa) puhtaan maskuliinisuuden edustajana.

Näkemys tosin voi perustua siihenkin, että lähipiirin miespuoliset (ensin veli ja naapuruston pojat, sittemmin myös poikaystävä josta sukeutui aviomies) ovat vahvasti diggaileet Hectoria.

Mutta kyllähän se maailmankatsomus on korostetun miehinen tietyissä tässäkin konserteissa esitetyissä biiseissä. Tyttö on neitoperho, jonka luota mandoliinimies lähtee kenties joskus palatakseen, josko siellä koskaan olikaan lehdettömän puun aikaan.

Ja silti, noistakin kaikista lauluista tykkään!

Olet lehdetön puu on erityinen suosikkini. Sen biisin Hector Hexit-konsertissaan spiikkasi sisään sanomalla, että hän edelleenkin ihmettelee, mitä ne sanat tarkoittavat.

Teksti on puhdasta runoutta. Kuvakieli on vahvaa ja sinän puhuttelu tehokeinona upea. Toinen on lehdetön puu, vailla suojaa ja paljaana, toinen katsoo kauempaa ja toteaa yksiselitteisesti, että ”luonas en mä koskaan ollutkaan / koskaan en se minä ollutkaan”. Lieneekö ihme, että moisesta julmuudesta haluaa tekijänä sanoutua irti?

Hectorin lahjakkuus sanoittajana on kiistaton. ”Sinä nukut niin kuin lapsi / jolla kaikkea jo on. Monet lauluni on kuolleet / mutta paras kesken on.” Tai: ”En laula hellyydestä / sut painan rintaa vasten. En rakkaudettas kestä / maailman lasten ikävää.” Tai koko Jäävalssi.

Lumi teki enkelin eteiseen tuntui konsertissa erityiseltä. Yhteislauluna se oli paitsi Hectorin lahja yleisölle myös yleisön lahja musiikin valtiomiehelle. Laulu on edelleen valitettavan ajankohtainen, vajaan viiden vuosikymmenen jälkeen.

Yhtenä iltana on kaunis ja Jos sä tahdot niin on hyvä. Lauran ja Ilmarin tarina on pateettisuudessaan täydellinen –  en ole koskaan ymmärtänyt, miksi siitä on pitänyt tehdä livenä esitettävä pellesalsaversio. Lapsuudenkodin kissa nimettiin aikanaan  Lauraksi biisin mukaan.

Powerband oli vahva. Katso muusikkolistaa.

Mieli oli kovin lämmin konsertin aikana, loppuessa ja jälkeenkin päin. Taiteilijan vuorovaikutus yleisön kanssa oli kokoaikaista ja vilpitöntä. Ilmassa oli iloa ja haikeutta.

Parhaiten minulle on kuitenkin jäänyt mieleen kahden aiemman konsertitikiertueella esitetetty komeasti kajahtava Vanhan kirkon puisto. Eihän sitä ollut kuullut koskaan ja sitten kuulikin.

Ja Tähän vuodenaikaan. Onneksi lupa levyttää se tuli kypsälle taiteilijalle, kun tulkintaan on tislautunut  mukaan koko siihen asti eletty elämä ja kaikki kokemukset.

Laulu kuulostaa syksyiseltä vaikka kertookin keväästä. Kuin kaikki olisi päättymässä vaikka onkin vasta alkamassa, samanaikaisesti.