Vuosi vaihtui, on opeteltava uudet numerot. Kovin suurta muutosta ei muutoin tuntuisi olevan ilmassa. Joulukuu livahtaa tammikuuksi, tammikuu taittuu yllättävän nopeasti helmikuuksi.
Eurooppalaisissa kielissä tammikuu on muotoa January, sana pohjautuu kaksikasvoiseen Janus-jumalaan. Tämä katsoo samanaikaisesti menneeseen ja tulevaan.
Hiukan samanlainen ajatusmalli on omassa tammikuu-sanassammekin. Tammi tarkoittaa tässä akselia ja napaa, kuukautta jonka ympärille talvi kietoutuu. Lohdullista on se, että sydäntalvesta siirrymme kevään tuloon ja valoon.
Myös kiinalainen uusi vuosi on juuri alkamassa, siirrytään tiikerin vuodesta jäniksen vuoteen. Perinteiden mukaan sen pitäisi tuoda lempeää ja rauhallista rytmiä – olkoon totisesti niin.
Ei siis suuria odotuksia, ajatusmaailma on pikemminkin runoilija Eila Kivikk’ahon alkusanoin runossa Muuan isämeitä, joka on julkaistu kokoelmassa Venelaulu vuonna 1952. Anna meillle – tarkoitan: / älä ota pois.
Ei siis suuria lupauksia, mutta ajatuksena se, että teot ratkaisevat, eivät sanat. Deeds and talks are different things, kuten Kaamos mestarillisesti esittää.
Osa tästä tuumijasta toimijaksi -ajattelusta ilmenee tässä ja nyt. Kesannolla ollut blogi on saanut uudistetun ilmiasun, joka antaa viitteitä sisältöpyrkimyksestä: samanaikaisesti kevyt ja syvä. Kiitos visuaalisen puolen ammattilaisille tämän näkyväksi tekemisestä.
Peiliin katsova nainen esittäytyy jo vuonna 2020 Kide-runokirjassani https://sanallistaja.fi/kide/. Itselleni kerron toisenlaisen tarinan.
Taitava, taittava Walkia loi ilmavan, ryhdikkään ulkoasun ja toi keskusteluissa esiin arvokkaita näkemyksiä (lue: toteutettuja parannusehdotuksia).
Raamit ovat kunnossa. Hyvillä mielin ja ilman pelkoa rikkuriudesta voin luvata, että blogi päivittyy useammin kuin viime vuonna.
Aiheina ovat edelleenkin kirjat ja lukukokemukset sekä kaikensorttiset kulttuurikokemukset, pieni hyvä elämä. Uusia avauksiakin epäilemättä ilmaantuu.
Loppulauluksi jotain iloista ja toiveikasta siivittämään alkaneeseen uuteen vuoteen. Minne lähdetään? Kohti Vesterinen Yhtyeen viitoittamia sydänpeltoja, tietenkin, eihän ne meille mitään voi.
Kahdesti olen tähänastisessa elämässäni käynyt Teijon Kulttuurimeijerillä. Ensimmäinen visiitti oli parisen vuotta sitten, kun rakennuksen kunnostustyö oli vasta paperilla sekä Kulttuuriyhdistyksen ja toiminnanjohtajan mielessä suunnitelmina.
Toinen kerta oli kesäkuun yhdestoista kesäkuuta kuluvaa kesää. Tuolloin pääsin meijerin lumoavaan pihapiiriin luomaan runomuotokuvia halukkaille. Yhä tutkailen sitä mielentilaa, jossa saapuminen sinne tuntui kotiinpaluulta, vaikka todellakin olin vieraillut siellä ainoastaan kerran aiemmin (ja silloista vaellusta vaikeutti rakko kantapäässä).
Tunnettua on, että luovaan kirjoittamiseen vaikuttaa myös paikka, jossa se tapahtuu. Kulttuurimeijerin henki tuntui siivittävän taannoista runomuotokuvien kirjoittamisprosessia – ja myös vastaanottoa. Ilo, kiitollisuus ja ajoittain liikutuskin oli muotokuvamallien ja runoilijan jaettu tunnemaailma.
Kulttuurimeijerissä ja sen pihapiirissä on määrittelemätöntä lumoa. Tämän artikkelin kuva (ihan ite) ei millään muotoa tee oikeutta miljööllä, siksi suosittelen käyntiä paikan päällä aistimassa tunnelma (ja alun linkin kautta pääsee tutkailemaan kuvia, jotka tekevät oikeutta paikalle). Tilassa on myös taidenäyttelyitä.
Omat tulevatkin käyntini liittyvät kirjoittamiseen. Heinäkuun 16. ja 17. päivänä tarjolla on Luonnollisesti-kirjoituspaja, alempana on kurssin tarkempi esittely. Päivien sisältö on eri, joten osallistua voi molempina päivinä tai jos se ei luonnistu, voi tulla myös vain toisena päivänä kirjoittamaan. Nähdäänköhän silloin?
Samaan ajankohtaan osuu Teijon kansallispuistossa tapahtuva Kesäyön taikaa -vaellus, siitäkin tietoa alla. Kiinnostava retki metsään ja samalla omaan itseen. Kurssit on ajoitettu niin, että halukkaat voivat osallistua molempiin, sekä Luonnollisesti-kirjoituspajaan että Kesäyön taikaa -tapahtumaan.
Runomuotokuvien luominen puolestaan jatkuu Teijon Wanhanajan Markkinoilla 13.-14. elokuuta, Kulttuurimeijerillä tietenkin. Toivottavasti nähdään siellä.
Kuva: Petriina Puotiniemi. Metsän aika 2022 on taidekalenteri, jossa valokuvat ja runot kuljettavat käyttäjäänsä metsässä ja senliepeillä koko vuoden mittaan. Kalenteri pysyy kätevästi mukana matkassa tai asettuu työpöydällä tarjoten metsäkylvyn juuri silloin, kun ihminen sitä tarvitsee eikä pääsyä luontoon ole. Se myös pitää elämän järjestyksessä, sillä päivyrin muoto ja ominaisuudet on tarkoin harkittu ja harkiten hiottu.
A5-kokoisessa kalenterissa sisältö pitää sen, mitä kansi lupaa. Kannet muuten ovat sitä ihanaa materiaalia (soft touch -mattalaminointi), joka siloisena kutsuu hivelemään pintaa yhä uudelleen ja uudelleen. Alkuun päästyä sivelyä ei malttaisi lopettaa ollenkaan…
Metsän aika -kalenterin kuvat ovat hurmaavia, Petriina Puotiniemen taltioimia tuokioita metsän rauhasta. Lumoavat metsämaisemat ovat Uudeltamaalta ja Pohjois-Suomesta. Kuvat imaisevat mukaansa niin, että on helppo kuvitella itsensä osaksi maisema: metsälammen laiturille istuksimaan tai vaeltamaan pitkospuita tietämättä ihan tarkalleen, minne ne johtavat.
Runot ovat omiani. Toivon, että lukijalle ne toimivat samoin kuin olen edellisten vuosien kalenterirunojen kuullut toimivan. Että ne puhuttelevat, antavat oivalluksia ja samaistumispintaa, ehkä liikuttavatkin.
Joka kuukauden aloittaa valokuvan ja runon yhdistelmäaukeama. Kuva ja sana täydentävät toisiaan, kertovat eri keinoin samaa tarinaa, mutta tuovat mukanaan omat ulottuvuutensa. Ja metsässä kun liikutaan, mieleni minun tekevi tarkentaa: omat lajityypilliset ulottuvuutensa.
Viikkoaukeamalla on päivässä varattu tila kellonajoille 8-20, lisäksi on tilaa muistiinpanoille. Kovin viehättävää, että viikonlopun päivät ovat tasaveroisina mukana, samoin ilta-aikojen esiintuominen – itse ainakin elän muulloinkin kuin virka-aikaan! Lisäksi joka viikko tarjoaa vinjettikuvan ja metsämietteen. Walkia Designin taittaja Maarit Soini on lähestynyt asiaa siis sekä käytännöllisestä että esteettisestä näkökulmasta
Metsän aika -kalenterin syntysanat, tai ainakin sen konsepti, lausuttiin vähän livet leker -tyyppisesti ei metsässä vaan merillä seilatessa. Olimme taannoin ystäväni Maaritin kanssa risteilyllä ja mietimme yhteistyöprojektia, ja siitä se ajatus ja sittemmin myös toteutus lähti.
Ensi vuoden kalenterissa on uutena painotuksena metsän ja veden liitto.
Kaikki virtaa,
aika ja joki ja minä
niiden mukana
Paluuta entiseen ei ole
enkä sitä toivokaan
Puut virran rannalla
katsovat kohti
toivottavat hyvää matkaa
Vuoden 2019 kalenteripohdinnat blogissani osuvat tähän samaan aikaan, marrasharmaa käsittelee samaa ajankohtaa, marraskuun loppupäiviä. Näin jälkeenpäin ajateltuna tosin maailma oli tuolloin täysin toinen, avoin mahdollisuuksille, eipä ollut covidia muunnoksineen, ei.
Onneksi ei yhteiskunta nytkään ole kiinni, vaan monensorttinen itsensä kehittäminen ja ilahduttaminen on sallittua.
Näissä merkeissä kutsunkin sinut kirjoittamaan Sanallistajan Metsän taika -kirjoitusiltaan torstaina 2. joulukuuta kello 18. Paikkana on inspiroiva Luonkos Showroom aivan Turun keskustassa, osoitteessa Puutarhakatu 12. Ota mukaasi vihko ja sujuvasti paperilla kulkeva kynä, niin mennään metsään yhdessä!
Aiempaa kirjoittamiskokemusta ei tarvita, tämä on luonteva ja turvallinen tapa kokea kirjoittamisen ilo ryhmässä ensimmäistä kertaa. Toisaalta tämä tilaisuus sopii myös sinulle, kokenut konkari. Sukellamme metsän ja oman mielen syvyyksiin tavalla, jota et ehkä ennen ole tehnyt.
Illan aikana on mahdollisuus hankkia Metsän aika 2022 -kalenteri etuhintaan (itselle tai lahjaksi, tiedäthän).
Näkemisiin metsäajatusten merkeissä kaupungin keskustassa!
Loppuun vielä toinenkin tilanne, jossa metsä kohtaa kaupungin. Anssi Tikanmäen luontokuvat eivät koskaan petä.
Mikaelin kirja on Roope Lipastin yhdestoista aikuisten romaani. Teos on ilmestynyt syksyllä 2021. Kannen kuva Elina Warsta, kuva Atena Kustannus.
Mikaelin kirjan juuri julkaissut Roope Lipasti elättää itsensä kirjoittajana, mikä taitaa välillä romaanien ja lasten- ja nuortenkirjojen kirjoittamisen ohella vaatia toimittajan ja kolumnistin töitä. Työllään hän nostaa kirjallisuutta ja kirjailijuutta esiin muillakin tavoin, esimerkiksi vierailemalla kouluissa ja kirjastoissa puhumassa kirjoistaan ja lukemisen merkityksestä. Turun kirjamessuilla hän puhui kirjailijan oikeudesta saada korvaus työstään.
Kirjailijavierailu kotikirjastossa
Kirjailijavierailusta meillä on omakohtaista tuoretta tietoa ja kokemusta, kun parisen viikkoa sitten Lipasti kävi kotikuntani kirjastossa puhumassa uusimmasta, juuri ilmestyneestä Mikaelin kirja -romaanistaan.
Vierailu sujui niin hyvin kuin vain voi. Kirjailija, paikalle saapuneet kuulijat ja kirjaston henkilökunta kilvan vakuuttivat tyytyväisyyttään siihen, että voitiin joukolla kokoontua kirjan äärelle ilman zuumikameroita ja pätkiviä yhteyksiä. Väkeä oli paikalla paljon, mikä on erikseen mainittava asia.
Messukävijämäärätasolle ei tietenkään ylletty, mutta uskon, että tunnelma nousi vähintäinkin samalle tasolle, jos ei korkeammallekin (katto ainakin oli matalammalla ja tilan akustiikka muutoinkin hyvä). Vähän kuin olisi pääsyt klubikeikalle jäähallikonsertin sijaan.
Ja hyvin Lipasti veti! Tai pikemminkin Lipastit: toimittaja Roope Lipasti haastatteli kirjailija Roope Lipastia, ja kaikki sujui juohevasti hyvässä yhteisymmärryksessä. Kysymykset puolestaan oli laatinut toimittajan avustajajoukko. Koululaisten tekemät, ytimeen osuvat kysymykset taannoisilta koulu- ja messuvierailuilta kuljettivat esitystä rennosti ja jäntevästi eteenpäin. Aktiivinen kuulijakunta huuteli väliin kommentteja ja kysymyksiä hyvinkin epävarsinaissuomalaisesti. Lipastin läsnäolo oli vahva, hänellä oli lava ja sana hallussa tilaisuuden alusta loppuun asti.
Intouduin kirjoittamaan raportin vierailusta paikallislehteenkin, valitettavasti tämä on niitä juttuja, jotka aukeavat vain tilaajille. (Jos oikeasti olet jutusta kiinnostunut, voin lähettää kuvan siitä messengeriisi tai tekstarina.)
Uudenlaista Lipastia
Mikaelin kirjan sain käsiini vasta kirjastotapahtumassa, vaikka jalo pyrkimys on ollut, että aina ja joka tilaisuudessa olisin ennakolta lukenut käsiteltävän kirjan. Mutta kävi se näinkin ja oli mukava avoimin mielin kuunnella luentaa ja selvitystä romaanista. Se että harva yleisöstä oli etukäteen päässyt lukemaan teosta, aiheutti sen, että keskustelu lainehti ilahduttavan laaja-alaisena ja runsaanakin.
Jos olisin lukenut Mikaelin kirjan tietämättä kirjoittajaa, en varmaan ainakaan ensimmäiseksi olisi Lipastia veikannut. Hän on minulle(kin) näyttäytynyt humoristina ja ansiokkaana veijaritarinoiden kirjoittajana sekä armottomana kolumnistina puidessaan menneen viikon tapahtumia TS Extrassa. Lauantaiaamuihin kuuluu kiireettömän aamiaistelun lisäksi räkätys uudelleen kirjoitettujen tai vähintäänkin tulkittujen uutistapahtumien parissa. Usein lukuhetkeen liittyy myös ääneen lausuttu retorinen kysymys oivallusten huikesta laadusta, miten kirjoittaja kykeneekään havaitsemaan ja uudelleen sanoittamaan uutiset tuolla tavalla – kui voi?
Kustantaja toteaa omilla sivuillaan: ”Lipasti punoo taitavasti yhteen huumorin ja historian.” Huumoria kirjassa on, mustaa ja hirtehistä. Se sisältyy Mikaelin persoonaan ja hänen omanarvontuntoiseen käytökseensä ja puheenparteensa sekä kerronnan tapaan. Siksi tuntuu turhalta tuo huumorin alleviivaaminen. Tämä on inspiroivan lukukokemuksen antava romaani, ei pelkkää hauskanpitoa tai viihtymistä.
Kirjailija kiittää omaa kustannustoimittajaansa ja työprosessia. Ensimmäisen version kirjoittamiseen menee kolme kuukautta, sitten alkaa muokkaus kustannustoimittajan kanssa yhteistyössä. Yleensä korjauskertoja on kolme ja vuoden päästä aloituksesta on kirja valmis. Kommenttien avulla kirjailija työstää kirjaa eteenpäin ja syvemmälle, punakynän paljous kertoo siitä, että hyvää on tulossa!
Turun piispa Mikael Agricola
Mikaelin kirja kertoo Mikael Agricolasta. Turun arvostettu ja arvonsa tunteva piispa pääsee, tai pikemminkin joutuu, osallistujaksi kuningas Kustaa Vaasan seurueen rauhanneuvottelumatkalle Venäjälle. Taakse jää piispantalo mukavuuksineen ja erityiskohteluineen, matkanteko on nykyisellään trendikästä hidasta matkailua maata pitkin, joka edetessään muuttuu yhä epämiellyttävämmäksi. Vaiheita en käy tässä spoilaamaan. Sen verran sanon, että Mikael lähtee matkaan tämän kirjan mukaan 25.11.1556, osallistuu neuvotteluihin ja lähtee paluumatkalle. Mikaelin viimeinen kirjoitus on päivätty 3. huhtikuuta vuonna 1557.
Toinen näkökulma on Turkuun jäävän rouva piispan, Birgitan. Hänen kokemustensa myötä päästään kurkistamaan Turun kaupungin elämään. Ollaan piispantalossa, kaupungilla ja Margareetta-äidin kauppahuoneella. Turun ja Tukholman nykyisinkin kiinteä yhteys tulee esiin tekstissä, kun Birgitta miettii Tukholman-matkoja. Entisestä pääkaupungista suunta länteen on kautta aikain ollut paljon luontevampi kuin itään matkaaminen.
Avioliitto on Mikaelin toinen, hän on menettänyt sekä ensimmäisen vaimonsa että lapsensa. Mikael on toista vaimoaan merkittävästi vanhempi, itse asiassa tämä on ollut hänen oppilaansa. Nykyinen anoppi aktiivisella toiminnallaan avitti tai ainakin joudutti liiton syntyä.
Mikaelin ja Birgitan liitto näyttäytyy vähintäänkin toimivana, ehkä sitä voi luonnehtia jopa onnelliseksi ja kiintymyksentäyteiseksi. Kumpikin tietää paikkansa ja käyttäytyy odotusten mukaan ja arvolleen sopivasti.
Kirjailija tuntee saaneensa vapaat kädet romaanihenkilöiden luomiseen. Agricolan persoonasta ei tiedetä paljoakaan, vaimosta ei senkään vertaa. Agricolan patsaalla Turun tuomiokirkon kupeessa on kuvanveistäjän kasvot, koska Agricolan ulkonäköäkään ei tunneta. Mutta kirjassa on pariskuntaan puhallettu henki hienosti ja muutkin henkilöt ovat elävästi kuvattuja, todentuntuisia hahmoja eri yhteiskuntaluokista.
Lukijana olen ilahtunut siitä, että saan lukea historiallista romaania, fiktiota, sepitettä. Tällä hetkellä esillä ovat autofiktiot, biofiktiot, avainromaanit, elämäkerrat, omaelämäkerrat, muistelmat… Lukija lukee ja välillä väsyy näihin nimityksiin ja loputtomiin pohdintoihin siitä, mikä on totuus ja kenen totuus se on ja kenellä se on lupa kertoa ja mistä näkökulmasta. On siis huojentavaa vain kulkea Turun turuilla ja toreilla ja käydä välillä ihan jopa Paattisilla asti Birgitan kanssa sekä matkata hevospelillä Turusta Moskovaan Mikaelin seurassa.
Tosin päähenkilö Mikael ei ulkomaan työkomennuksesta ole innostunut:
– Mikään ei ole minulle miellyttävämpää kuin päästä näin palvelemaan kuningastani. Paitsi ehkä se, ettei minun pitäisi mennä tällä tavoin palvelemaan kuningastani, Mikael vastasi ja röyhtäisi kiitokseksi.
Näin vastaa Turun piispa kuninkaan luottohenkilölle. Niin Itä-Uudellamaalla kuin Agricola onkin, on hän turkulaistunut ajattelumaailmaltaan eikä muualle kaipaa.
Kielestä ja kerronnasta
Mikaelin kirjassa on siis kaksi limittyvää tarinaa ja kaksi näkökulmahenkilöä. Kumpikaan ei ole minäkertoja vaan henkilöitä ja heidän ajatuksiaan seurataan ulkoapäin. Alussa on Se Yxi Alcunäytös ja lopussa epilogi.
Historialliset faktat ovat kirjassa kohdillaan, niin lukija ainakin uskoo, kun vakuuttava ja vetävä kerronta vie eteenpäin. Kirjoittaessaan Agricolasta vuosikymmen sitten pienimuotoisemmin Lipasti havahtui siihen, että juuri rauhanneuvottelu on kiinnostava vaihe Agricolan elämässä.
Mikaelin tarina kerrotaan imperfektissä ja Birgitan osuus preesensissä. Vaihtelevat aikamuodot rytmittävät ja elävöittävät kerrontaa. Kirjastokäynnin yleisökysymykseen siitä, miten kirjailija voi tietää miten Agricola puhui, kirjailija vastaa perehtyneensä Agricolan historiaan ja kieleen jo kymmenisen vuotta sitten kirjoitettuaan kirjasen tästä. Agricolan puheeseen hän myös tietoisesti sisällytti tämän luomia sanoja. Mutta viime kädessä asia on yksinkertainen: kirjailija päättää! Kukaan ei voi varmaksi tietää, mutta oletukset ovat vahvoja.
Mikään ei töki (joskin alkulehdillä sana työrauha tuntui sellaiselta, että se ei ehkä kuulunut 1500-luvun suomen kielen sanastoon, en lähtenyt tarkistamaan, niin että voi hyvin kuuluakin). Eikä Mikaelin kirjassa ole sitä monessa historiallisessa romaanissa esiintyvä ilmiötä, että sinne on aivan liikaa, sulattamatta ja suodattamatta, ängetty ajan tapoja ja sanoja, niin että kirjallinen ilmaisu ja nautittavuus kärsivät. Lukijalle syntyy ähky ja vaivaantunut olo. Päinvastoin, kieli on tilanteen mukaan ilmavaa ja kaunista tai ilmaisuvoimasta ja räävintöntä, sen mukaan mikä on yhteys ja kuka puhuu. Elävää ja nautinnollista se on aina.
Mikaelin kirjan käsikirjoituksen on lukenut Agricolan kielen tutkija ja tuntija emerita professori Kaisa Häkkinen. Loppusanoissaan Lipasti kiittääkin muun muassa häntä ystävällisestä runsaan tiedon jakamisesta Agricolan elämästä, mutta lisää sitten lipastimaisesti: ”Tosin ihan kaikkia hänen huomioitaan en toteuttanut, koska tosiasiat tunnetusti häiritsevät hyvää tarinaa.”
Toinen hurmaava seikka on se, että Turun miljöössä liikutaan suvereenisti. Ajankohdan kaupunkimaantieto on kunnossa. Lukijaa ei vaivaannuteta sillä, että kirjailija esittelee historiallista tietämystään kadunnimistä ja talojen sijainnista ilman, että tieto olisi sisäistetty ja muunnettu sanataiteen edellyttämään muotoon.
Se yxi ylenihmelinen kiria
Pidän historiallisten romaanien lukemisesta, riippumatta siitä kuinka hyvin tunnen tuota aikakautta. Ehkä lukukokemuksessa palkitsee juuri toiseuden tunne: vaellan jossain muussa maailmassa, eri ajassa. Tärkeintä on tunnelma ja ajattomuus, kärjistäen sanottuna se, että ihminen on samanlainen, olipa aikakausi mikä tahansa.
Mikaelin kirja on ollut yksi tämän vuoden inspiroivimmista lukukokemuksista. Rakastan sitä, että romaaneissa pohditaan kirjailijuutta ja kirjoittamista. Tässäkin teoksessa sitä on, kauneimmillaan ehkä sivulla 33:
Sulkakynä oli tällä kertaa kuitenkin raskas eikä liukunut paperilla niin kuin yleensä. Hän laittoi kirjan suosiolla pois, sillä tämän kirjan kirjoittamisen piti olla pelkkää iloa ja uuden löytämistä. Sikäli kuin sellainen edes olisi mahdollista, sillä tyhjä sivu on kuin meri, josta ei tiedä missä se loppuu, ja hukkuuko ajatus matkalla. Jos hyvin käy, niin tyhjää sivua musteella eteenpäin halkoessa löytyy uusi maa, josta on mielessä vasta aavistus.
Loppulaulua olen miettinyt pitkään. Tällä kertaa laulu ei liity kirjaan tai tekstiin, vaan siihen, että edellispäivänä (lounaismurteissa tuo tarkoittaa päivää ennen eilistä) tuli tieto Johnny Gustafssonin menehtymisestä. Kaamos ja Isabella Dandelion.
”Enemmän kuin milloinkaan olen tietoinen ääriviivoistani ja silti sulaudun siihen mikä minua ympäröi. Virtaan.” Kuva videotaideteoksesta Aurajoen neito, Jere Satamon videosta stillkuvan ottanut Marjo Haapasalo. Neitona kelluu Salla Hakanpää.
Olen taas päässyt mukaan johonkin ylimaallisen ihanaan – tai oikeastaan vedenalaisen ihanaan.
Aurajoen neito on Marjo Haapasalon konseptoima, tuottama ja ohjaama videotaideteos, joka on saanut Turun kaupungin kaunistamisapurahan, tarkoituksena kirkastaa Aurajoki-kuvaa. Sen tehtävän Aurajoen neito täyttää mielestäni ihan sananmukaisesti.
Ensi-iltansa se sai ensi-iltansa Turun taiteiden yönä, torstaina kahdentenatoista elokuuta iltapäiväviideltä. Paikka oli Turun pääkirjaston Studio.
Voi olla että katselen teosta turkoosien lasien lävitse, kun olen itse työryhmässä mukana sanallistajana. Vaan tuskinpa sittenkään. Yksi esityksen nähnyt katsoja toivoi itselleen huonetta, johon voisi aina halutessaan vetäytyä katsomaan tuota filmiä.
Määritelmä videotaideteos on eksakti mutta kovin niukka ja kohteelle oikeutta tekemätön kertoessaan ainoastaan toteutustekniikan. Eikä sekään ole mikään vain, sillä teoksen kokonaiskesto on 4 minuuttia ja 45 sekuntia, josta puolisen minuuttia ollaan veden pinnalla ja lopun aikaa veden alla.
Erityisen teoksesta tekee juuri tuo vedenalainen maailma. Vedessä ja pinnan alla voimallisessa kuvakerronnassa kaikki näyttäytyy kevyenä ja sulavana. Lopputulos, koko vajaat viisi minuuttia on silkkaa kauneutta, kuvat lipuvat tuoden katsojalle vahvan eläytymisen tunteen.
Esitys kertoo siis vajaassa viidessä minuutissa ikiaikaisen kasvutarinan. Tai oikeastaan kyse ei ole ajasta, vaan ajattomuudesta ja iättömyydestä. Neito sukeltaa halki vuosisatojen vähän samalla tavalla kuin Maria kulkee Selja Ahavan romaanissa Nainen joka rakasti hyönteisiä.
Aurajoen neito on moniaistinen teos. Se hurmaa visuaalisuudellaan, johdattaa katsojan veden alaiseen maailmaan, joka on outo ja eksoottinen. Se kiehtoo äänimaailmallaan: musiikki joka on yhtä kuvan kanssa tai luo niille keskinäisiä jännitteitä, ja neidon ääni, puhe joka kohottaa sanoillaan kohtia tarinan virrasta.
Tämä kaikki hakeutuu alttiin katsojan iholle, joka miltei tuntee veden lohdullisen kosketuksen itsessään.
Tiedäthän lumpeen kukan? Se keinuu veden pinnalla, kerrottu kukka, valkoiset terälehdet ja keskellä keltainen sydän, kelluvien lehtien ympäröimänä. Ja sen olemus näyttää tyystin toiselta veden alla, koko pitkän matka pohjaan asti. Turkoosissa auringonvalon lävistämässä vedessä se huojuu hiljalleen virtausten myötä, kuparinvärisenä ja erilaisena, toisena.
Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä, kirjoittaa Edith Södergran runossaan Ihmeellinen meri. Aloituskuvassa moniväriset kalat lipuvat heräävän neidon ympärillä luontevasti, kuin olisivat kotonaan, ja niinhän ne ovatkin. Kun neitona esiintynyt akrobaatti ja vapaasukeltaja Salla näkee kuvan, hän huudahtaa ihastuksesta. Veden alla roolisuoritusta tehdessään ja siihen keskittyessään hän ei ollut havainnut kalojen avustavaa roolisuoritusta.
Veden neito syntyy tai herää, nousee kohti valoa. Kameran katse viipyy upeassa puvussa, siinä on edustassa helmikirjailu, karkaava helminauha toistaa samaa pyöreää helmen muotoa. Afroditeko siellä suuntaa ylöspäin?
Neito pääsee veden pinnalle, istuukin soutuveneessä nyt tyystin toisennäköisenä. Näemme hänet vierestä, kun hän oleilee päivänvarjoineen ja rokokoopukuineen ja -perukkeineen soudettavana. Näemme hänet kauempaa ylhäältä, korkealta ilmasta: miten helppoa hänen elämänsä onkaan, ei tarvitse kuin antautua kuljetettavaksi, antaa käden viistää vettä.
Mutta se ei neidolle riitä. Yhtäkkinen havahtuminen, ja sen seurauksena päivänvarjon ojentaminen soutajalle ja hyppy, sukellus tuntemattomaan ja samalla kaikkein tutumpaan, veteen ja vapauteen.
Kun Aurajoen neito palaa omaan elementtiinsä, hän sukeltaa ensin vielä hiukan kahlittuna, hän selviää kyllä kauneuden häkissään, kukin koristellussa vannekehikossaan, mutta sitten tulee aika riisua sekin. Sulavasti neito murtautuu siitä ja ui vapaasti. Nyt hän palannut omaan virtaavaan tilaansa. Samaan ja kuitenkin eriin. Vedessä ja vedestä löytyi omin olemus.
Solahdan veteen, palaan kotiin. Siinä kaikki.
Aurajoen neito -teoksen aiheena on neidon elämänkulku. Sen teemoina on omaksi itsekseen kasvaminen, ja siihen tiiviisti nivoutuva pohdinta ajasta ja sen olemukesta.
Juoni on niukka ja tapahtumien määrä pieni. Aurajoen neidon synty, itsensä etsiminen, väärästä identiteetistä luopuminen ja matka kohti todellista minuutta. Kaikki tämä tapahtuu sulavasti, taideteos etenee yhtä hallitusti kuin uimarin liikekieli veden maailmassa.
”Kukaan ei voi astua kahdesti samaan virtaan”, sanoi jo Herakleitos. Ja vaikka olisit vedessä, keskellä virtaa, muuttuu kaikki kaiken aikaa. Samaa ajatusmaailmaa kantaa teoksen ohjaaja Marjo Haapasalo.
Kuvitteellinen Aurajoen neito syntyy, etsii ja löytää paikkansa. Vesi ja virtaava joki ovat tärkeässä osassa. Teos ottaakin kantaa ympäristön ja luonnon suojelemisen puolesta. Tekemällä joki inhimilliseksi mahdollistuu sen ymmärtäminen, miten tärkeitä avoimet ja puhtaat vesireitit ovat ja miten tärkeää niistä huolehtiminen on.
Kaikki tapahtuu esityksessä niin vaivattoman oloisesti – ja juuri tämä seikka yleensä tarkoittaa sitä, että kaikki on tehty vakavasti ja pieteetillä, kovalla työllä ja asiantuntemuksella. Mutta samalla myös flow-tilassa.
Vesi elementtinä on ohjaaja-tuottaja-puvustajalle tärkeä, mikä heijastuu koko teokseen. Vesielementin kunnioitus ja hyvin kohtelu, sen omimman luonteen ymmärtäminen (arvostuksessa mennään todel-lakin pintaa syvemmälle – tämä oli pakko laittaa sulkuihin, rajansa kaikella, kielellä leikittelynkin kanssa) heijastuvat lopputuloksessa.
Marjo Haapasalo on aiemminkin kuvauttanut vedenalaista videota, Säröillä-näyttelyssä mukana oli tekstiiliveistosten lisäksi vedenalaista videokuvaa.
Videon kauneus syntyy monesta osasta: neidon sulava liikehdintä, veden väri ja luonnollinen, käsittelemätön siilautuva valo ja pukujen kaunis liike.
Niin, ne puvut. Puvut vaihtuvat kehityksen mukaan ja ne on suunniteltu varta vasten vedessä oloa varten.
Alussa on valkoinen, miehustasta helmikirjailtu ja hihoistaan liehuva puku. Hihat, kuten helmakin, liikkuvat kauniisti, pysyvät koossa ja säilyttävät muotonsa vieraassa elementissä eivätkä ainakaan näyttäisi hankaloittavan sulavaa uintia. Ja miten kauniisti valkoinen ohut kangas käyttäytyykään, kun lähikuva hivelee sitä, kamera kulkee viereen ja jää siihen.
Soutelukohtauksessa neito on pukeutunut päästä nilkkoihin rokokoohon, vaatteisiin, peruukkiin ja meikkiin. Puku on näyttävä ja ajankohdassaan moitteeton, mutta neito kokee sen kahlehtivaksi ja siitä on suoriuduttava eroon. Veteen ja taakse jäävät upea krinoliinipuku ja kaunis vannealushame kukkineen. Hyvästi!
Lopun silkkipuku jumalaisine värjäyksineen tuo eteemme värien kirjon. Puhdasta kauneutta ja katsojan silmästä saattaa löytyä sateenkaariväritykselle ideologistakin sisältöä. Vapautta olla se mikä on.
Aurajoen neito etsii paikkaansa. Sitä esitetään valikoidusti, ajantasaisen listauksen kaikista esityksistä näet täältä. Itämeripäivänä 26.8.21 Aurajoen neito on nähtävissä kello 9-17 Turun pääkirjaston Studiossa. Esitys on maksuton ja kestää noin viisi minuuttia.
TYÖRYHMÄ
Marjo Haapasalo, konsepti, tuotanto ja ohjaus
Ahti Haapasalo, musiikki ja äänimaailma
Salla Hakanpää, Aurajoen neito
Jasmin Ora, maskeeraus ja kampaukset
Lotta Peltola, Aurajoen neidon ääni
Jere Satamo, kuvaus ja editointi
Riitta Suominen, tekstit
Aurajoen neito on saanut tukea Turun kaupungin kaunistamisrahastosta.
Tämän kerran laulu on etäisesti sukua blogiaiheelle. Siinäkin sukelletaan veteen ja vuosikymmenten taakse: Matti Järvinen ja Sameassa vedessä.
Kannen kuva ja sisäsivujen osastojen aloituskuvat ovat nuoren lahjakkaan taideopiskelija ja taiteilija Pieta Oraksen siveltimestä, taitto ja ulkoasu Walkia Designin graafikko Maarit Soinin pettämätöntä käsialaa. Kuva: Maarit Soini.
Ja millainen vuosi! Ajattelin ensin otsikoida ajallisesti totuudenmukaisesti ja tarkemmin notta Kiteen julkaisusta reilu vuosi. Totesin sitten, että tässä tapauksessa kaksitulkintaisuus ei ole hauskaa, ironiaan ei ole tarvetta ja näppäryys kääntyy itseään vastaan. Aika oli reilu vuosi sitten mutta vuosi ei ole ollut reilu. Luovuin adjektiivista.
Sanallistajana kirjoitan työkseni ja ilokseni. Johonkin näiden toimintojen välimaastoon sijoittuu viime keväänä ilmestynyt Kide-runoteos, jonka julkaisusta olen kertonut, kun asia oli tuore. Sanomisen ja ilmaisun pakkoa siihen liittyi, kahdessakin mielessä, se kun oli paitsi opinnäytetyö myös edesmenneille vanhemmille omistettu runoitse tehty tutkimusmatka omaan elämään.
Korona peruutti – tai toiveikkaammin ilmaistuna siirsi – paljon semmoista, missä kirjan kanssa olisin voinut näyttäytyä. Oman kotikunnan kirjastoissa pääsin esiintymään luontaisesti rajautuneille mutta sitäkin inspiroivimille yleisöille Varsinais-Suomen Runoviikon aikana. Paikallislehti teki kesällä jutun, ja Turun Sanomien kulttuuritoimitus arvioi kokoelman syksyllä. Samatenkin syksyllä Karjala-lehdessä Kanerva Frantti kolumnoi lukukokemuksestaan.
Näin kiteytti Turun Sanomien kriitikko Miikka Laihinen Kidettä viime marraskuussa:
3 poimintaa
Muistojen ja mielen syvyyksissä
1 Suomisen runoissa astutaan kiehtovasti harhapolulle. Kokoelma luotaa muistojen, mielen ja tunteiden syvyyksiä luonnon kiertokulusta innoittuvien kielikuvien voimalla.
2. Lapsuusmuistot limittyvät teoksessa runouden klassisiin aiheisiin, rakkauteen ja kuolemaan. Yleispätevien lausumien sijaan teemat jäsentyvät runouden lajihistorialle ominaisesti minän näkökulman läpi.
3. Kide toimii parhaiten lyhyempien, aforistista tiiviyttä tavoittelevien runojensa äärellä. Erityisesti minää häivyttävissä säkeissään Suomisen ilmaisu tavoittaa vaikuttavia kielellisiä maailmoja.
Suominen kiittää.
Edelleen Miikka Laihinen kirjoittaa: ”Riitta Suomisen esikoiskokoelma Kide käynnistyy kiehtovalla, tunnustuksen muotoon puetulla johdantorunolla. Runon kirjoittajaksi mieltyvä puhuja myöntää kulkeneensa harhaan tai ainakin ennakoineensa aikomuksensa väärin: ’luulin että kun hetkeni tulisi puhuisin vedestä / vyöryvistä aalloista ja voimasta / (…) kun vuoroni tuli puhuin lasimurskasta vuorikiteistä kristallista.’ Oma- tai henkilökohtaisuuden illuusiota on kotimaisen nykyrunouden saralla harvoin rakennettu näin kiehtovasti.”
Siteerattu katkelma on runosta, joka on yksi omista suosikeistani. Se mielestäni sopii ääneen esitettäväksi ja olen lukenut sen toistaiseksi ainoaksi jääneellä lavarunolavavierailulla Suomen Turussa sekä toistaiseksi ainoaksi jääneessä yhteisötaide-esiintymisessä.
Laihinen toteaa Kiteen ilmaisun tavoittavan ”paikoin varsin vaikuttavia kielellisiä maailmoja”. Hän arvioi sanojen ja kuvien vuolaasti ryöpsähtelevä tulvan mieltyvän keinoksi saavuttaa jotakin tavoittamatonta. Tuostakin analyysistä olen kiitollinen: kirjoittajana ja erityisesti aforistikkona huomaan usein rakentavani paradoksien varaan, ja nyt tuossa saavutetaan tavoittamatonta.
Kanerva Frantti Karjala-lehdestä on hänkin humanistina ja kirjallisuutta opiskelleena lukenut teoksen tarkoin, runoja analysoiden ja taustoittaen. ”Pelkistetyssä, osittain aforistisessa kokoelmassa kuljetaan lapsuuden metsämailta aikuisuuden tyrskyjen ja luotojen kautta nykyhetkeen, missä pienten asioiden merkitys nousee yhä tärkeämmäksi: viljapellon sijaan tähkä, jyvä / metsän sijaan puu, lehti / meren sijaan poukama, aalto // vanheneminen on rajaamista / valitsemista / pois”. Kanerva Frantti luonnehtii runojen olevan kuvia, joiden alla elämä ei missään vaiheessa pysähdy ja teksteissä olevan ilmavuuden jättävän peilauspintaa lukijan omille kokemuksille.
”Tunnereaktion arvoisia runoja” otsikoi puolestaan Kiisa Rippstein vuosi sitten viime suvena tekemänsä paikallislehden Vakka-Suomen Sanomien haastattelun. Haastattelu on kokonaisuudessaan enemmän kirjoitusprossesin luotaamista, kirjoittajan ja hänen ajatustensa esittelyä kuin teoksen arviointia. Hän nosti jutussa esiin myös käsittelemäämme teoksen nimeämisen problematiikkaa: ”Runoteos on saanut nimensä tarkan pohdinnan jälkeen. Ensimmäisessä runossa on mukana kiteitä, toisessa lasimurskaa, joissain se on jotain mikä heijastaa ja taittaa valoa. Toisaalta se tarkoittaa tarvetta kiteyttää. Nimi on siis kaksitulkintainen. Lisäksi kide on mielestäni kaunis ja tiivis sana, Suominen sanoo.” Samoissa ajatuksissa olen edelleen näitten asioitten suhteen. Kiisa Rippstein myös välittää näkemykseni siitä, että jokaisella lukijalla on lupa omaan tulkintaansa.
Lukijapalaute on ollut parasta. Olen ilahtunut kommenteista, siitä että runot ovat koskettaneet ja että niihin on helppo samaistua. Tämä tuntuu arvoikkammalta mahdolliselta kiitokselta. Että on luonut ja sanallistanut hyvin yksityistä ja omakohtaista ja se onkin osoittautunut universaaliksi ja yhteyttä luovaksi. Että lukija on varioinut sururunoa vielä tarkemmin omaa todellisuuttaan vastaavaksi ammentaakseen vielä täydemmän lohdutuksen. Tai että toinen on laittanut seinälleen kopion aukeamasta, jonka ottaa mukaansa vaellukselle, kun maailma taas avautuu.
Kide päättyy sanoihin jostain tulvii valo jonka kaltaista en enää uskonut kohtaavani.
Tämä kirjoitus loppuu runoon, jossa kerrotaan kaikkien laulujen olevan valhetta valhetta valhetta vaan eikä sepittäjä edes itsekään usko sanoja mutta ne lauletaan. Samuli Edelmann feat. Yona ja Aale Tynnin Lasinen vuori.
Sanallistaja 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.