Alkavan vuoden ilo kuplii lehvistöissä, näethän? Kuva:
Hyvää uutta vuotta ja vuosikymmentä! Vuosi 2020 [kakstuhatkakskymmentä] näyttää hienolta numeroin kirjoitettuna. Tasapainoinen, kaunismuotoinen, rytmikäs, toisteinen ja seesteinen.
Lapsuudesta muistan huhun, että maailma tuhoutuu vuonna 2000. Ajoittain se alakoululaista jännitti, mutta ei niin paljon kuin olisi voinut luulla. Sitähän olisi joka tapauksessa vuosituhannen vaihteessa vanha. Vaihtoehdot olivat maailmaloppu ja/tai ikäloppu.
No tässä sitä porskutetaan edelleen, still going strong. Nuori ja urhea sydän, ajassa mukana ainakin omassa mielessä ja omasta mielestä.
Olen niin valmis uuden vuosikymmenen tulla. Tilinpäätöstä ei tähän vuodenvaihteeseen tule, ei Sanallistajalle eikä henkilökohtaiselle puolelle. Katse on kokonaan siirtynyt eteenpäin, kohti valostuvaa taivaanrantaa ja yhä piteneviä päiviä.
Kahlil Gibran on vajaa sata vuotta sitten (Sand and Foam, 1926) mietelmässään pohtinut: – Jos talvi sanoisi, ”Kevät on sydämessäni” kuka uskoisikaan sitä? Minä puolestani olen miltei puoli vuosisataa huhuillut ja nostellut kättä pystyyn, notta minäminä, täällä ollaan!
Puhtaasti selviytymissyistä kallistun etukenoon kevään valoon heti joulunvieton jälkeen. Tapaninpäivänä kun jo hullukin huomaa päivän pidentyneen, tapasi isäni sanoa.
Ja viimeistään helmikuun alkupäivinä alan elää kevättä, ihan kalenteripohjaisesti, kun nimipäivät kulkevat linjaa Riitta, Aamu ja Valo. Ilman celsius-määrällä ei tässä yhtälössä ole mitään sijaa eikä painoarvoa.
Vuoden 2020 olen nimennyt ilon vuodeksi. Tule mukaan! Ei hankalia viikko-ohjelmia, ei osallistumismaksua, ei haasteellisia ilmoittaumisia – ainoastaan tietoinen päätös antaa näkökulma ja tilaa ilolle.
– Iloni on pohjajäätä. / Se ei sula. Näin sanoo runoilija Helvi Juvonen vuonna 1952.
– Ilo kyynelen pohjalla kimmeltää, / ilo puhtain jää, / kun kun kyynel haihtuu pois. Näin kirjoittaa runoilija Aale Tynni Rohdinmekkoballadissa vuonna 1949.
Ilo pintaa vaik syvän märkänis, ovat karjalaiset sanoneet aina.
Yksi ilon ilmentymistä onkin nauru, pulppuileva ja pidäkkeetön, toisinaan mahdoton hillittävä. Siitä lahjasta kiitos kuuluu karjalaiseen sukuun, mummolle ja äidille ainakin, todennäköisesti vieläkin kauemmas taaksepäin sukupolvien ketjussa.
Kiitos nauruseurasta myös siskolle ja tyttärille ja heidän lapsilleen, natolle, serkulle ja muille ystäville. Alkavana vuonna annetaan sen soida taas, silloin kun sen aika aidosti on.
Lapsen nauru on maailman kaunein ääni. Puhumattakaan siitä, jos on kyse omasta lapsesta (tai vaikka kvartetista) tai vielä vahvemmin: lapsenlapsesta (tai vaikka kvartetista).
– Ei sitä aina kestä sitä nauramista, kommentoi suomalaissyntyinen muusikko taannoin Kent-dokumentissa ruotsalaista maailmanjärjestystä ja maidemme kulttuurieroja.
Tässä ei naurulla tarkoiteta tuota hyvinkäyttäytyvää kohteliaisuusnaurua, joka kasvokkain on sekin parempi vaihtoehto kuin ilkeät murjaisut tai kantaa ottavat kulmien kohotukset.
Puhumme aidosta, teeskentelemättömästä ilosta, joka on tarttuvaa, kestävää ja helposti kestettävää.
Ilo on kuitenkin paljon muutakin kuin pulppuilevaa naurunhelinää. Ilo on arvo sinänsä. Se on tyyni varmuus siitä, että kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin myös epätäydellisenä ja keskeneräisenä. Ilo kuuluu armollisuuden ja rakkauden lähipiiriin.
Joskus metsäksi riittää yksi puu. Joskus lauluksi riittää yksi säe. Tällä kertaa se on: aina ilosta syntyvä uudestaan J. Karjalaisen Menneessä miehessä.
Kiirehditään siis sukeltamaan ja antautumaan ilon kierteeseen. Iloisiin kuulemiin ja näkemiin!
Sanallistaja 