Nainen joka rakasti hyönteisiä

Selja Ahavan Nainen joka rakasti hyönteisiä ilmestyi elokuussa. Kuva: Gummerrus.

Nainen joka rakasti hyönteisiä ilmestyi elokuussa. Luin sen syyskuussa. Kerron lukukokemuksestani lokakuussa.

Jotain tällaisista jatkuvuutta on Selja Ahavan romaanissakin. Tarina etenee muodonmuutosten kautta, ajasta ja paikasta toiseen.

Saksalainen 1600-luvulla syntynyt Maria elää ja toteuttaa kutsumustaan hyönteistutkijana ja -kuvaajana Saksassa, Alankomaissa ja Japanissa.

Toinen ja kuitenkin sama Maria kuolee meidän aikanamme meidän maassamme. Hänen ruumiinsa on ryhtynyt vastarintaan itseään vastaan, se ei kasvata jäkälää, kuten tapahtuu ihmisille kertomuksen mittaan vaan syöpäsoluja.

Marialle avioliitto tai suhde omaan lapseen Theaan eivät ole helppoja. Pelottomasti hän kulkee omaa sisäistä ääntään kuunnellen, välittämättä ympäristön luomista paineista.

Olen näihin vihkoihin tallentanut huomioitani hyönteisistä ja kasveista, sanoin sekä piirtäen, ymmärryksen halulla ja uteeliaisuudella, jotka minulle on Jumalan armosta annettu.

Etsinnässä on perhosten elämänvaiheiden selvittämisen lisäksi läsnä on myös tutkailu ja tuskailu siitä, miksi nainen on asetettu niin kapeaan muottiin.

Rakennetta teokseen luovat latinankielisin termein nimetyt jaksot. Kirjoituskokoelma alkaa munasta (tosin jo ennen sitä on ollut prologi) ja päättyy tuhoon.

Nainen joka rakasti hyönteisiä on kiitoksensa ansainnut. Minunkin mielestäni se saisi voittaa tiedät-kyllä-minkä-palkinnon.

Olen kuitenkin myös törmännyt mainintoihin, että kirja oli synkkä ja dystooppinen. Itse en kokenut sitä niin vaan Marian utelias ja ajoin anarkistinenkin ote loi mielestäni valoisuuttta ja toivoa. On mahdollista valita etsimisen ja kuvaamisen tie, pyrkimys ymmärtää.

Elämänhalu on se mikä Mariaa vie eteenpäin, silloin kun hän poistuu yhteisöistä, joita ei tunne omakseen – tämä tapahtuu vähintään kahdesti – silloin kun jatkaa vaellustaan tutkimattomille seuduille ja silloin kun hän sairastuu fataalisti ja tietää pian kuolevansa.

Elämännälkä näyttäytyy myös haluna matkustaa.

… ja kun kävelin käärö kainalossa pois satamasta, mielessäni syntyi hiljainen ajatus, joka oli oikeastaan ollut siellä jo pitkään mutta jonka olin jättänyt huomiotta, kuten monet muutkin omasta itsestäni nosusevat toivomukset: Tahdon matkustaa.

Kirjan etäinen serkku saattaisi olla Miia Kankimäen tuotanto. Uskaliaat tutkimusmatkaajanaiset ja Japanin kulttuuriin syvällisesti tutustuvat naiset, jotka aikansa vallitsevia käsityksiä uhmaten lähtevät retkilleen.

Tähänkin Ahava ottaa kantaa: miestutkija kerää kunniaa näyttelystä, jonka on tuottanut ostamalla näyttelyesineistön. Esillä on vain koreita eksoottisia tavaroita vailla historiaa ja selvitystä niiden alkuperästä ja yhteyksistä.

Myös taiteen tekemisen oikeutuksen pohdinta on rohkaisevaa.

Minä kiitin Jumalaa Claran kaltaisesta ystävästä ja oppilaasta, joka rohkaisee silloin, kun toinen epäröi, ja muistuttaa, että maalaaminen on jakamista ja ettei omien taitojen hyödyntäminen ole väärin, kun sen tekee toisten iloksi ja hyödyksi.

Marian kanssa ja avulla ymmärrämme, että jokaisen taiteilijan on kuunneltava omaa katsettaan ja piirrettävä niin kuin hänen luonnolleen on sopivaa. Jokaisella on oma mittakaavansa ja rytminsä, joita on noudatettava.

Kirjan loppuosassa Maria kohtaa lyhytaikasesti sielunkumppaninsa. Tapaminen oli intensiivinen ja täyteläinen, yli aikojen kantava.

Mies pohtii, miten voisi kuvata itsensä Marialle samalla tavoin kuin tämä on kuvannut perhosen metamorfoosin neljä vaihetta samassa kuvassa, koko elämä läsnä samassa hetkessä. Se ei tietenkään onnistunut.

Sen sijaan meidän oli käytettävä sanoja, kerrottava tarinoita, valittava, mistä aloitamme ja mitä tapahtuman juovaa seuraamme.

Kide, ensimmäinen runoteokseni

 

IMG_8492

Kide on ensimmäinen julkaisemani runokoelma. Teos tuli painosta huhtikuun viimeisenä, saatavilla se on nyt. Kannen kuva ja sisäsivujen kuvat:  Pieta Oras, ulkoasu Maarit Soini. Kuva: Maarit Soini, Walkia Design.

 

Kide on runoteos, joka sisältää runojani muutaman viime vuoden ajalta. Kiteen hiomistyö on kestänyt vajaat pari vuotta ja nyt kirja on valmis ja julkaistu. Tai ainakin se on julkaistu.

Esittelen teosta myös sivuston puolella täällä.

Olo on samaan aikaan täysi ja tyhjä. Olen iloinen ja kiitollinen, mielessä tyyni varmuus siitä, miten oikein oli luoda tämä kokoelma. Ja samalla hienoinen tyhjyys ja tietoisuus siitä, että nyt olen vapaa jatkamaan – kirjoittamaan tai olemaan kirjoittamatta.

Kide on tietyllä tapaa vanhanaikainen kirja tässä nopeasti muuttuvassa maailmassa. Sen  runot käsittelevät klassisia aiheita: elämää ja kuolemaa, vanhenemista ja luopumista, rakkautta ja toivoa.

Osaa runoista on niiden kirjoitusaikana kommentoitu ryhmissä, luovan kirjoittamisen seminaarissa tai omaehtoisen kirjoittajaryhmän kokoontumisissa.

On valaisevaa kuulla toisten kommentteja omista teksteistä. On kasvattavaa huomata, että yksi sanoo näin ja toinen tulkitsee päinvastoin ja että kirjoittaja yksin on vastuussa omasta tekstistään.

Tämän kokoelman runoja on kuvattu ilmavina liikkuviksi ja rytmikkäiksi. Yksi ammattilukija ja runoilija nosti esiin luontoaiheet ja -kuvaston. Yllätyin, minunko runoissani luontoa?

Eräs ystäväni totesi, että sinun pitää jatkaa puista kirjoittamista. Nyökyttelin ja mietin, että jaahas, kyllä minä sitten varmaan olen kirjoittanut puista.

Ja sitten tajusin, että metsät ja meret, joet ja pientareet, luonnonlähteet ja pellonreunat ovat tulleet sinne luonnollisesti (kyllä juu), kun olen runoissa siirtynyt lapsuuden tai muuten vain menneisiin maisemiin

Konstailematon ja alleviivaamaton luontosuhde juontaa juurensa kaukaa ja syvältä.

Teos näyttää siltä kuin toivoinkin sen näyttävän. Siitä kiitos kuuluu kahdelle lahjakkaalle visualistille. Ulkoasusta vastaa Maarit Soini Walkia Designista.

Kuvittaja on  Aalto-yliopiston taideopiskelija Pieta Oras. Kannen kuvan lisäksi hän on tehnyt jokaisen viiden osaston alkuun tunnuskuvan.  Kuva ja sana käyvät dialogia, kun samalla sivulla on myös lyhyt, osaston sisältöä avaava runo.

Olen tyytyväinen myös ajoitukseen. Pitkään aprikoin sitä, miten hölmöä on olla debytantti tässä iässä, etenkin kun muistan ensimmäisen 5-vuotiaana kirjoittamani runon.

Sitten oivalsin, että Kiteen aika on nyt. Näitä runoja en olisi voinut kirjoittaa, saati uskaltanut julkaista, aiemmin.

Lyriikkaani perustuu vahvaan omaan kokemukseen tai näkemykseen, semmoiseen mitä on tarttunut matkan varrelta. Kaksikymppinen ei näitä ajatuksia olisi kyennyt ajattelemaan tai sanallistamaan, siihen tarvitaan enemmän perspektiiviä ja ymmärrystä.

Jo kirjan lukeneet ovat sanoneet sen vaikuttaneen vahvasti, herättäneen tunteita ja tunnereaktioita. Olen kuullut mainintoja kyynelistä. Olen kuullut, että runoni ovat lohduksi.

Tästä olen kiitollinen ja onnellinen. Nämä ovat asioita joita ei toiselta voi pyytää, vaatia tai edellyttää.

Edustan koulukuntaa joka julistaa, että kirjoittaa voi ja kannattaa ennen kaikkea itsensä takia. Kirjoittamalla etsii itseään, jäsentää maailmaa ja omaa paikkaansa siinä. Jokin siihen asti selittämätön saa muodon, tulee ymmärrettäväksi.

Parhaimmillaan tehtävässä onnistuu niin, että sinä lukija löydät tekstistä itsesi ja pystyt samaistumaan siihen. Ymmärät ja oivallat omista lähtökohdistasi ja tulkitset omalla tavallasi sen, mitä minä olen omassa tilanteessani kirjoittanut.

Juuri tämä on kaltaiselleni kirjoittajalle kaikkein palkitsevinta.

Että sanat syntyvät uudelleen ja jäävät elämään jonkun toisen mielessä.

Kokoelmani avausrunon esitän täällä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ruusuja, rakkautta, rikoksia

rose-4359808_1920

Kuvan ruusut eivät liity juttuun. (Kuva Pixabaysta subak214)

 

Jostakin syystä muistan parhaiten ruusut. Näillä sanoilla alkaa suomennos Maria Langin vuonna 1953 ilmestyneestä salapoliisiromaanista Ruusuja, rakkautta, rikoksia.

Alkuperäinen Rosor, kyssar och döden -teos alkaa selittävämmin: Det jag minns bäst från de underliga och upprörda dagarna i Rödbergshyttan är av någon anledning rosorna. Heti ensi lauseessa se esittelee tapahtumapaikan, Rödbergshyttanin.

Tehokas on myös suomennoksen nimi – Ruusuja, rakkautta, rikoksia – alkusointuineen ja tärisevine ärrineen. Rakkaus on ruma sana,  sanoo Ismo Alankokin. Toki termi lempi onkin ainakin äänneasultaan lempeämpi.

Alkuperäisteoksen nimi Rosor, kyssor och döden puolestaan on nimetty Almquistin  tunnetun Björninna-laulun säkeen mukaan.

Suomennoksessa tässä kohdin on oikaistu eikä säettä ole kirjan mottona kuten ruotsinkielisessä tekstissä on.  Ainakin vuoden 1993 painoksessa on jätetty pois myös  alkuperäisteoksessa olevat kaksi karttaa. Kartat ovat viehättävän graafisia, puupiirroksenomaisia ja ne esittelevät kartanon pihapiirin rakennuksineen sekä aluetta laajemminkin. Kuusikkoa näkyy olevan.

Maria Lang (Dagmar Maria Lange, 1914-1991) oli varsin tuottelias kirjailija, yksin salapoliisiromaneita häneltä ilmestyi nelisenkymmentä, tahtiin kirja per vuosi.

Alkuaikojen kymmenessä  dekkarissa päähenkilönä seikkailee Upsalasta valmistunut  kirjallisuudentutkija,  professorin tytär Puck Bure (o.s. Ekstedt).

Dynamisen, rikoksia ratkovan duon toisena osapuolena työskentelee tukholmalainen rikoskomisario Christer Wijk. Christer on perhetuttuja, sillä hän on Puckin aviomiehen, historianopettaja Einar Buren lapsuudenystävä.

Myös Eje on usein mukana tutkimuksissa, joskin hän saattaa myös joutua oleilemaan toisaalla työnsä vuoksi. Siksi miellän hänen panoksensa ja painoarvonsa vähäisemmäksi.

Klassinen etsivähahmo ja komistus Christer saa paljon toimeksiantoja pääkapungin ulkopuoleltakin, kun Puck kovin usein joutuu tai hankkiutuu hankaluuksiin milloin missäkin. Näihin pulmatilanteisiin liittyy ruumis tai useampia.

Tässä nimenomaisessa Ruusuja, rakkautta, rikoksia -teoksessa tosin ollaan Christerin kihlajaissa morsiamen kotikartanossa keski-Ruotsin vaurailla malmiseuduilla.

Teos on Langin järjestyksessä neljäs, esikoinen ilmestyi vuonna 1949.

Maria Lang on säilyttänyt suosionsa ja asemansa kotimaassaan. Siitä osoituksena ovat 2010-luvulla tehdyt filmatisoinnit. Tästäkin teoksesta on tehty elokuva, joka on ansiokas ja visuaalisesti palkitseva.

Pidän kuitenkin enemmän kirjasta, sen juonesta ja henkilögalleriasta, joille elokuva ei kaikilta osin ollut uskollinen. (Juujuu, tiedetään, kirjat ja elokuvat ovat eri lajityyppejä ja toimivat eri lainalaisuuksien mukaan.)

Toinenkin todiste Langin tuotannon ajattomasta elinvoimasta liittyy elävään kuvaan. Vår tid är nu on meilläkin nähty ruotsalainen tv-sarja. Siinä seurataan Löwanderin ravintoloitsijaperheen vaiheita neljäkymmentäluvun puolivälistä aina seitsemänkymmenluvulle asti.

Viimeisellä tuotantokaudella suvun rikas tytär ajautuu äärivasemmistolaiseen ja terroristisestikin toimivaan kommuunin. Siellä muuan sääntöjä rikkova nuori nainen saa ankaran kurinpitopalautteen, kun hän jää kiinni lukemasta salaa Rosor, kyssor och döden -teosta, tuota ”pikkuporvarillista hapatusta”. (Olin niin ylpeä, kun tunnistin tutun kirjankannen kohtauksesta!)

Siru Kainulainen on mainiossa esseekokoelmassaan Elämäni kirjat tutkaillut suhdettaan muun muassa Langin tuotantoon esseessä Dekkarien opetukset. Hän pohtii oman teiniminänsä innostusta Puck-dekkareihin ja ymmärtää sen nykynäkökulmasta hyvin.

Paitsi murhien selviämisestä syntyvä helpottumisen tunne, palkitsevia ovat myös kirjalliset viittaukset sekä ”Puckin eroottis-emotionaliset vaiheet, tapa antautua tarkastelemaan naisia ja miehiä sekä tehdä johtopäätöksiä, jotka eivät aina osu oikeaan.”

Ruusuja, rikoksia ja rakkautta kuuluu kesäkäyttökirjastooni. Pidän siitä, miten tilanteet päättyvät, asiat saavat ratkaisunsa ja paha saa palkkansa. Pidän sujuvasta kielestä ja sympaattisista henkilöistä, joita tässäkin kirjassa piisaa. Turhaan ei alussa ole  henkilöluettelo. Samaistun epäluotettavaan kertojaan, joka ajoittain tekee liian nopeita päätelmiä.

Luen Maria Langia suomeksi ja ruotsiksi, samoja kirjoja moneen kertaan. Kirjat ovat perinteisiä arvoitusdekkareita. Ne ovat turvallisia ja vilpittömiä, kaukana epämääräisestä määrittelemättömästä kauhusta tai selittämättömästä ja selvittämättömästä pahuudesta. Puhdasotsaisten maailmassa syylliset saadaan kiinni ja he saavat rangaistuksensa.

Auringon eteen tulee hetkeksi varjo, mutta se poistuu. Mitään peruuttamatonta ei sittenkään tapahtunut ja idyllissä aurinko paistaa taas. Ikuinen kesä.

Ja kuitenkin, mikä muu voisikaan soida tähän loppuun kuin Where the wild roses grow?

 

 

 

Kuningaskobra

9789520408107_frontcover_final

Luin Taija Tuomisen Kuningaskobran. En keksi yhtään syytä, miksi sinun ei kannattaisi lukea sitä. Olet jo lukenut? Ehkä kannattaisi lukea uudelleen? Kuva: Tammi.

 

Ajoitus on tärkeää lukemisessakin.

Voi käydä niin, että hyvä kirja jää laimeaksi läpiluvuksi, kun se osuu käsiin väärään aikaan. Ilmassa ja elämässä on jotain mikä häiritsee lukemista, tekee siitä toisarvoista. Ei ole aikaa, halua, mahdollisuutta keskittyä ja antautua tekstin virtaan.

Mutta onneksi voi käydä täysin päinvastaisestikin. Yhdentekevien tai hyvien kirjojen ja lukuhetkien lomaan osuu huikea kokemus. Teksti saapuu juuri oikeaan aikaan ja resonoi niin kuin vain teksti parhaimmillaan voi, tiedäthän.

Taija Tuomisen viime syksynä ilmestynyt Kuningaskobra on ollut minulle tällainen lukukokemus.

Tiesin kirjailijan entuudestaan arvostetuksi sanataideohjaajaksi. Olin kuullut hänen kursseistaan niin paljon hyvää, että kestoaikeena on ollut hakeutua hänen kurssilleen kirjoittamaan. Kenelläpä itseään kunnioittavalla sitä ei bucket listia olisi?

Avoimin mielin siis tartuin Kuningaskobraan. Mielessä soi ”On piilossa viidakon, suojassa temppeliraunion valtakunta viimeinen…. ” Viidakon uumenissa on paljon tuntematonta ja pelottavaa, kertoo laulu.

Hämeen metsissä ja peltoteiden päissä on ollut paljon tuntematonta ja pelottavaa, kertoo kirja.

Alusta asti suojaisassa pihapiirissä eläneelle ihmiselle teos on havahduttavaa luettavaa.

Taija Tuomisen esikoisromaani Tiikerihai on ilmestynyt vuonna 2000. Kirja perustuu osin omaelämäkerrallisuuteen. Nyt ilmestynyt Kuningaskobrakin on autofiktiota.

Tiikerihai kuolee jos se ei ole liikkeellä, muistelee kirjoittaja.

Kuningaskobran kirjoittamista pyysi tuntemattomaksi jäänyt lukija ja tukija vuosikausien ajan. Mikäli tämä osuus kirjassa ei sitten ollut sitä fiktiota.

Tiikerihaita en ole lukenut eikä minun sitä tarvitsekaan lukea. Olen lukenut Kuningaskobran, joka on sama tarina myöhemmin, tästä hetkestä kerrottuna.

Nyt avautuu se totuus ja se muistojen joukko, jolla on merkitystä. Sellaisena kuin se kirjailijalle kirjoitushetkeen mennessä on siilautunut ja muuntunut. Muuta ei minunkaan tarvitse tietää.

Kesti kahdeksantoista vuotta, ennen kuin uskoin, että minulla on vain tämä yksi tarina kirjoitettavana. Tämä tarina, joka muuttuu ja kasvaa koko ajan. Minäkin muutun matkallani kohti jotakin. (102)

Menneisiin tapahtumiin on syntynyt – ja luotu – etäisyyttä, mutta kerronnassa ne keskustelevat ja vuorottelevat nykyajattelun ja -toiminnan kanssa. Syntyy eläviä jatkumoja, pakottomia syy-seuraussuhteiden näkyväksi tekemisiä.

Miten kuvatunlaisesta kasvuympäristöstä voi selvitä? kysyy lukija. Murtautumalla sieltä ulos vapauteen, luomalla itse oman elämänsä ja tekemällä ystävistä sukunsa, vastaa teos.

Ja kirjoittamalla. Ehkä juuri siksi kirja tuntui omalta. Sinne on niin paljon siivilöitynyt oivalluksia kirjoittamisesta: näkökulmia ja lähestymistapoja siihen, millaista tekstiä voi luoda ja miten se tapahtuu.

Sanon opiskelijoilleni, että julkaiseminen ei ole tärkeintä, vaan itse kirjoittaminen.

Sanon opiskelijoilleni, että olkaa uteliaita ja kiinnostuneita.

Sanon opiskelijoilleni, että maailma on teidän, rakastakaa sitä! (34)

Suorituskeskeisessä huomiotaloudessa minua viehättää ajatus siitä, että keskeistä on kirjoittaa, julkaiseminen jää toissijaiseksi sen rinnalla.

(Ja muistan kuitenkin samalla, että on yli vuosi siitä, kun lausuin ääneen julkaisevani runokokoelman, mainitsin sen jopa nimeltä ja taisipa mukana olla julkaisuajankohtakin. Mutta palataan tähän hei.)

Elämä on valintoja, ja me olemme sitä mitä kaipaamme, tiivistyy Kuningaskobrassa. Muistot muuttuvat ajan myötä eikä kaikkia muistojen laatikoita tarvitse avata. Kirjoittaminen on valintoja.

Kuningaskobrassa ollaan paljon kaukana, lapsuudessa se tapahtuu unelmien ja karttakirjan avulla. Aikuisuudessa matkataan konkreettisesti preerialla, ympäri Eurooppaa, Etelä-Amerikassa, Venäjällä…

Tärkeää on olla siellä etäällä, mutta vähintään yhtä keskeistä on, missä silloin EI ole: ei menneisyydessä eikä syntymäseudulla.

Oleellista on mahdollisuus, ei välttämättä edes toteutus; vapauden tunne syntyy moottoripyörän omistamisesta, ei sen ajamisesta.

”Haluan kirjoittaa siitä, että huomisesta tulee hyvä päivä, Aivan kuten tämäkin on. Haluan kirjoittaa, että synkän haudan sijaan me voimme aina valita kirkkaan ja sinisen taivaan.”(223)

Päivän biisi ei olekaan ilmeinen Kuningaskobra vaan vapauden tematiikan uljaasti ja eleettömästi esittävä  Kun tänään lähden.

 

Taija Tuominen: Kuningaskobra. Tammi 2019.

Kursivoidut kohdat ovat lainauksia Kuningaskobra-teoksesta.

Valitsen esittelemäni kirjat – kuten kaikki aiheet – blogiini omien mieltymysten mukaan eikä kyse ole kaupallisesta yhteistyöstä. Kerron kyllä jos tilanne muuttuu.