Joulun valo, valon syli
kantaa kaamosajan yli.
Lempeän levollista joulua, hyviä päiviä pian alkavaan uuteen vuoteen.
Runo on omani, kuva Petriina Puotiniemen, molemmat Metsän aika 2022 -kalenterista.
Lauluna soi Sydämeeni joulun teen, tulkitsijana Vesa-Matti Loiri.
Kun vapaus kutsuu
on vastaus kyllä
sydänkesän vaeltajan
tie alla, taivas yllä.
Kun metsä kutsuu
vihreällä syleilyllä
sinä kuulet, vastaat
autuaalla hymyilyllä.
Runo on julkaistu Metsän aika 2020 -kalenterissa.
Laulu on tietysti Eino Leinon Nocturne Vesa-Matti Loirin esittämänä.
Alkavan vuoden ilo kuplii lehvistöissä, näethän? Kuva:
Hyvää uutta vuotta ja vuosikymmentä! Vuosi 2020 [kakstuhatkakskymmentä] näyttää hienolta numeroin kirjoitettuna. Tasapainoinen, kaunismuotoinen, rytmikäs, toisteinen ja seesteinen.
Lapsuudesta muistan huhun, että maailma tuhoutuu vuonna 2000. Ajoittain se alakoululaista jännitti, mutta ei niin paljon kuin olisi voinut luulla. Sitähän olisi joka tapauksessa vuosituhannen vaihteessa vanha. Vaihtoehdot olivat maailmaloppu ja/tai ikäloppu.
No tässä sitä porskutetaan edelleen, still going strong. Nuori ja urhea sydän, ajassa mukana ainakin omassa mielessä ja omasta mielestä.
Olen niin valmis uuden vuosikymmenen tulla. Tilinpäätöstä ei tähän vuodenvaihteeseen tule, ei Sanallistajalle eikä henkilökohtaiselle puolelle. Katse on kokonaan siirtynyt eteenpäin, kohti valostuvaa taivaanrantaa ja yhä piteneviä päiviä.
Kahlil Gibran on vajaa sata vuotta sitten (Sand and Foam, 1926) mietelmässään pohtinut: – Jos talvi sanoisi, ”Kevät on sydämessäni” kuka uskoisikaan sitä? Minä puolestani olen miltei puoli vuosisataa huhuillut ja nostellut kättä pystyyn, notta minäminä, täällä ollaan!
Puhtaasti selviytymissyistä kallistun etukenoon kevään valoon heti joulunvieton jälkeen. Tapaninpäivänä kun jo hullukin huomaa päivän pidentyneen, tapasi isäni sanoa.
Ja viimeistään helmikuun alkupäivinä alan elää kevättä, ihan kalenteripohjaisesti, kun nimipäivät kulkevat linjaa Riitta, Aamu ja Valo. Ilman celsius-määrällä ei tässä yhtälössä ole mitään sijaa eikä painoarvoa.
Vuoden 2020 olen nimennyt ilon vuodeksi. Tule mukaan! Ei hankalia viikko-ohjelmia, ei osallistumismaksua, ei haasteellisia ilmoittaumisia – ainoastaan tietoinen päätös antaa näkökulma ja tilaa ilolle.
– Iloni on pohjajäätä. / Se ei sula. Näin sanoo runoilija Helvi Juvonen vuonna 1952.
– Ilo kyynelen pohjalla kimmeltää, / ilo puhtain jää, / kun kun kyynel haihtuu pois. Näin kirjoittaa runoilija Aale Tynni Rohdinmekkoballadissa vuonna 1949.
Ilo pintaa vaik syvän märkänis, ovat karjalaiset sanoneet aina.
Yksi ilon ilmentymistä onkin nauru, pulppuileva ja pidäkkeetön, toisinaan mahdoton hillittävä. Siitä lahjasta kiitos kuuluu karjalaiseen sukuun, mummolle ja äidille ainakin, todennäköisesti vieläkin kauemmas taaksepäin sukupolvien ketjussa.
Kiitos nauruseurasta myös siskolle ja tyttärille ja heidän lapsilleen, natolle, serkulle ja muille ystäville. Alkavana vuonna annetaan sen soida taas, silloin kun sen aika aidosti on.
Lapsen nauru on maailman kaunein ääni. Puhumattakaan siitä, jos on kyse omasta lapsesta (tai vaikka kvartetista) tai vielä vahvemmin: lapsenlapsesta (tai vaikka kvartetista).
– Ei sitä aina kestä sitä nauramista, kommentoi suomalaissyntyinen muusikko taannoin Kent-dokumentissa ruotsalaista maailmanjärjestystä ja maidemme kulttuurieroja.
Tässä ei naurulla tarkoiteta tuota hyvinkäyttäytyvää kohteliaisuusnaurua, joka kasvokkain on sekin parempi vaihtoehto kuin ilkeät murjaisut tai kantaa ottavat kulmien kohotukset.
Puhumme aidosta, teeskentelemättömästä ilosta, joka on tarttuvaa, kestävää ja helposti kestettävää.
Ilo on kuitenkin paljon muutakin kuin pulppuilevaa naurunhelinää. Ilo on arvo sinänsä. Se on tyyni varmuus siitä, että kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin myös epätäydellisenä ja keskeneräisenä. Ilo kuuluu armollisuuden ja rakkauden lähipiiriin.
Joskus metsäksi riittää yksi puu. Joskus lauluksi riittää yksi säe. Tällä kertaa se on: aina ilosta syntyvä uudestaan J. Karjalaisen Menneessä miehessä.
Kiirehditään siis sukeltamaan ja antautumaan ilon kierteeseen. Iloisiin kuulemiin ja näkemiin!
Kuva: Taina Kaarto
Viimeisetkin muuttolinnut
jo perillä määränpäässä.
Lehdet pudonneet aikoja sitten.
Suostun metsän autiuteen,
karsin itsekin.
Teen tilinpäätöstä, liikun ajassa:
mitä on ollut, mitä on mennyt,
minkä on aika lähteä ja minkä jäädä,
minkä toivon tulevaksi,
mikä tulee vaikken tahtoisikaan?
Olen polkujen risteyksessä
koko ajan matkalla eteenpäin
ja minkä tahansa polun valitsenkin
lopulta kajastaa valo.
Yllä on kirjoittamani tämänvuotinen marraskuun runo Metsän aika -kalenterissa. Suositelen kurkkaamaan linkin taa, sieltä löytyy ensi vuoden kalenteri.
Tiedän, että moni on tuon kalenterin kuvien ja runojen avulla paennut todellisuutta, toivon että eskapismi jatkuu nyt saatavilla olevan ensi vuoden kalenterin avulla. Taina Kaarton upeat kuvat antavat siihen mainion mahdollisuuden. Ja kuten jo tuolla yllä sanoin, olen edelleen sanojeni takana niin tämän kuin ensi vuoden kuukausirunojen ja viikkoaforismien kanssa.
Marraskuun runon tunnelman allekirjoitan ja tunnustan todeksi edelleen. Marraskuu on oma kuukauteni, mutta ei se silti – tai ehkä juuri sen takia – helppo ole. Marraskuussa syntyy skorppareita…
Lokakuu saattaa vielä olla kuulas, marraskuu harvoin. Joulukuussa saattaa etelässä tulla lunta, marraskuussa harvoin.
Ja se, että tuossa puhutaan tilinpäätöksestä, johtuu varmaan siitä, että syntymäni päivä ajoittuu marraskuuhun. Monella tuo pohdinta liittyy luontaisesti vuodenvaihteeseen. Vuodenvaihteen tuumaustaukoa puoltaa se, että siinä on pari päivää vapaata. Välillä kun tuntuu, ettei nykymenossa ehdi miettiä ajatuksiaan loppuun asti tai että sielu tosiaankin laahaa perässä niin, että toisinaan on istahdettava ojanpenkalle sitä vartoomaan.
Toisaalta, onko aina mietittävä niin pahuksesti, entä jos antaisi mennä vaan? No ehkä sitten kesemmällä?
Viimeisessä säkeistössä mainittu valon kajastus on tervetullut vieras. Moni varmistaa sen lähtemällä juuri näinä aikoina etelään valohoitoon. Kiehtova ajatus, mutta lento aurinkoisille alueille jäi tänäkin vuonna aikeeksi, samoin bucket listin yhäti rastittamaton kohta on Venetsia marraskuussa. Ympäristö kiittää, mieliala ehkä ei.
Hyvää mieltä on siis pidettävä aktiivisesti yllä muin keinoin. Minulle ne ovat vakiintuneet samoiksi ympärivuotisiksi konsteiksi. Ehkäpä sinäkin voit ainakin osin tunnistaa itsesi tästä sinänsä puutteellisesta, suurpiirteisestä ja satunnaisesti järjestetystä listasta:
Sitäpaitsi armaalla marrasharmaalla on vankkumaton kannattajakuntansa, antakaamme ääni myös heille. Ei ulinaa syksyn synkkyydestä, sanovat he. Maailma on niin selkeän graafinen, sanovat he. Siitä saa niin hyviä lauluja, sanovat he. (Korvamato mar-ras-kuuuu on täysin lukijan omassa päässä.) Harmaan sisin on vihreä, kasvuun ja valoon kurkottava, sanovat he.
Olipa käsityksesi marraskuusta mikä tahansa, pian se on ohi.
– Ja otetaan tähän alkuun lyhyt esittäytyminen. Kuka olet? Miksi olet täällä? Millaisia odotuksia sinulla on?
Suunnilleen tuolla tavalla alkavat ohjaamani sanataidekurssit, usein vähän pehmennetymmin ja ehkä hiukan yksilöidymmin kysymyksin. Liikkeellelähtö on tämä, vaikka sanamuodot saattavat vaihdella. Siksipä juuri näinikkästee alkaa myös ensimmäinen blogipostaukseni. Tervetuloa mukaan matkaan!
Kukako olen? Sitä olen miettinyt yli puoli vuosisataa (niinpä! mieti sitä!). Olen Sanallistaja (yritys) ja sanallistaja (ihminen joka hahmottaa ja jäsentää maailmaa kielen avulla, määritelmä omani). Olen aina ollut kirjoittaja. Kirjoitan elääkseni ja kirjoitan elääkseni: tuottamalla sisältöä saan elämääni sisältöä mutta myös elannon.
Miksi olen täällä? Todennäköisesti kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia, pohdintaa enemmän kuin loppupäätelmiä. Pienet ohikiitävät hetket ja maailmoja syleilevät ikuisesti ratkaisemattomat kysymykset viihtyvät luonnikkaasti rinnakkain. Aihesanoja kertyy kirjallisuuden, musiikin, kuvataiteen ja muun kulttuurin saralta. Pukeutuminen, maltillinen matkailu, kauniit asiat – niitäkin havainnoin, pyrkimyksenä sisällyttää katseeseen ilo ja lämpö.
Tarjolla on kurkistuksia aikuisen naisen eloon ja oloon. Kerron ihanasta tasaisesta arjesta, mutta mukana kulkevat myös raportit kurjuuden kuningattarena olemisesta – ja toisaalta taas ylevöitymisen puhtaat hetket. Tuokiokuvia, katkelmia, fragmentteja. Katson maailmaa häikäilemättömän subjektiivisesti. Ihmisen elämä kaikkine vaiheineen kiinnostaa, imeväisiästä isovanhemmuuteen.
Mitä odotan? Ehkä sillä ei ole merkitystä. Mitä sinä odotat?
Sanallistaja 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.