Vuosi vaihtui, on opeteltava uudet numerot. Kovin suurta muutosta ei muutoin tuntuisi olevan ilmassa. Joulukuu livahtaa tammikuuksi, tammikuu taittuu yllättävän nopeasti helmikuuksi.
Eurooppalaisissa kielissä tammikuu on muotoa January, sana pohjautuu kaksikasvoiseen Janus-jumalaan. Tämä katsoo samanaikaisesti menneeseen ja tulevaan.
Hiukan samanlainen ajatusmalli on omassa tammikuu-sanassammekin. Tammi tarkoittaa tässä akselia ja napaa, kuukautta jonka ympärille talvi kietoutuu. Lohdullista on se, että sydäntalvesta siirrymme kevään tuloon ja valoon.
Myös kiinalainen uusi vuosi on juuri alkamassa, siirrytään tiikerin vuodesta jäniksen vuoteen. Perinteiden mukaan sen pitäisi tuoda lempeää ja rauhallista rytmiä – olkoon totisesti niin.
Ei siis suuria odotuksia, ajatusmaailma on pikemminkin runoilija Eila Kivikk’ahon alkusanoin runossa Muuan isämeitä, joka on julkaistu kokoelmassa Venelaulu vuonna 1952. Anna meillle – tarkoitan: / älä ota pois.
Ei siis suuria lupauksia, mutta ajatuksena se, että teot ratkaisevat, eivät sanat. Deeds and talks are different things, kuten Kaamos mestarillisesti esittää.
Osa tästä tuumijasta toimijaksi -ajattelusta ilmenee tässä ja nyt. Kesannolla ollut blogi on saanut uudistetun ilmiasun, joka antaa viitteitä sisältöpyrkimyksestä: samanaikaisesti kevyt ja syvä. Kiitos visuaalisen puolen ammattilaisille tämän näkyväksi tekemisestä.
Peiliin katsova nainen esittäytyy jo vuonna 2020 Kide-runokirjassani https://sanallistaja.fi/kide/. Itselleni kerron toisenlaisen tarinan.
Taitava, taittava Walkia loi ilmavan, ryhdikkään ulkoasun ja toi keskusteluissa esiin arvokkaita näkemyksiä (lue: toteutettuja parannusehdotuksia).
Raamit ovat kunnossa. Hyvillä mielin ja ilman pelkoa rikkuriudesta voin luvata, että blogi päivittyy useammin kuin viime vuonna.
Aiheina ovat edelleenkin kirjat ja lukukokemukset sekä kaikensorttiset kulttuurikokemukset, pieni hyvä elämä. Uusia avauksiakin epäilemättä ilmaantuu.
Loppulauluksi jotain iloista ja toiveikasta siivittämään alkaneeseen uuteen vuoteen. Minne lähdetään? Kohti Vesterinen Yhtyeen viitoittamia sydänpeltoja, tietenkin, eihän ne meille mitään voi.
Kuva: Petriina Puotiniemi. Metsän aika 2022 on taidekalenteri, jossa valokuvat ja runot kuljettavat käyttäjäänsä metsässä ja senliepeillä koko vuoden mittaan. Kalenteri pysyy kätevästi mukana matkassa tai asettuu työpöydällä tarjoten metsäkylvyn juuri silloin, kun ihminen sitä tarvitsee eikä pääsyä luontoon ole. Se myös pitää elämän järjestyksessä, sillä päivyrin muoto ja ominaisuudet on tarkoin harkittu ja harkiten hiottu.
A5-kokoisessa kalenterissa sisältö pitää sen, mitä kansi lupaa. Kannet muuten ovat sitä ihanaa materiaalia (soft touch -mattalaminointi), joka siloisena kutsuu hivelemään pintaa yhä uudelleen ja uudelleen. Alkuun päästyä sivelyä ei malttaisi lopettaa ollenkaan…
Metsän aika -kalenterin kuvat ovat hurmaavia, Petriina Puotiniemen taltioimia tuokioita metsän rauhasta. Lumoavat metsämaisemat ovat Uudeltamaalta ja Pohjois-Suomesta. Kuvat imaisevat mukaansa niin, että on helppo kuvitella itsensä osaksi maisema: metsälammen laiturille istuksimaan tai vaeltamaan pitkospuita tietämättä ihan tarkalleen, minne ne johtavat.
Runot ovat omiani. Toivon, että lukijalle ne toimivat samoin kuin olen edellisten vuosien kalenterirunojen kuullut toimivan. Että ne puhuttelevat, antavat oivalluksia ja samaistumispintaa, ehkä liikuttavatkin.
Joka kuukauden aloittaa valokuvan ja runon yhdistelmäaukeama. Kuva ja sana täydentävät toisiaan, kertovat eri keinoin samaa tarinaa, mutta tuovat mukanaan omat ulottuvuutensa. Ja metsässä kun liikutaan, mieleni minun tekevi tarkentaa: omat lajityypilliset ulottuvuutensa.
Viikkoaukeamalla on päivässä varattu tila kellonajoille 8-20, lisäksi on tilaa muistiinpanoille. Kovin viehättävää, että viikonlopun päivät ovat tasaveroisina mukana, samoin ilta-aikojen esiintuominen – itse ainakin elän muulloinkin kuin virka-aikaan! Lisäksi joka viikko tarjoaa vinjettikuvan ja metsämietteen. Walkia Designin taittaja Maarit Soini on lähestynyt asiaa siis sekä käytännöllisestä että esteettisestä näkökulmasta
Metsän aika -kalenterin syntysanat, tai ainakin sen konsepti, lausuttiin vähän livet leker -tyyppisesti ei metsässä vaan merillä seilatessa. Olimme taannoin ystäväni Maaritin kanssa risteilyllä ja mietimme yhteistyöprojektia, ja siitä se ajatus ja sittemmin myös toteutus lähti.
Ensi vuoden kalenterissa on uutena painotuksena metsän ja veden liitto.
Kaikki virtaa,
aika ja joki ja minä
niiden mukana
Paluuta entiseen ei ole
enkä sitä toivokaan
Puut virran rannalla
katsovat kohti
toivottavat hyvää matkaa
Vuoden 2019 kalenteripohdinnat blogissani osuvat tähän samaan aikaan, marrasharmaa käsittelee samaa ajankohtaa, marraskuun loppupäiviä. Näin jälkeenpäin ajateltuna tosin maailma oli tuolloin täysin toinen, avoin mahdollisuuksille, eipä ollut covidia muunnoksineen, ei.
Onneksi ei yhteiskunta nytkään ole kiinni, vaan monensorttinen itsensä kehittäminen ja ilahduttaminen on sallittua.
Näissä merkeissä kutsunkin sinut kirjoittamaan Sanallistajan Metsän taika -kirjoitusiltaan torstaina 2. joulukuuta kello 18. Paikkana on inspiroiva Luonkos Showroom aivan Turun keskustassa, osoitteessa Puutarhakatu 12. Ota mukaasi vihko ja sujuvasti paperilla kulkeva kynä, niin mennään metsään yhdessä!
Aiempaa kirjoittamiskokemusta ei tarvita, tämä on luonteva ja turvallinen tapa kokea kirjoittamisen ilo ryhmässä ensimmäistä kertaa. Toisaalta tämä tilaisuus sopii myös sinulle, kokenut konkari. Sukellamme metsän ja oman mielen syvyyksiin tavalla, jota et ehkä ennen ole tehnyt.
Illan aikana on mahdollisuus hankkia Metsän aika 2022 -kalenteri etuhintaan (itselle tai lahjaksi, tiedäthän).
Näkemisiin metsäajatusten merkeissä kaupungin keskustassa!
Loppuun vielä toinenkin tilanne, jossa metsä kohtaa kaupungin. Anssi Tikanmäen luontokuvat eivät koskaan petä.
”Enemmän kuin milloinkaan olen tietoinen ääriviivoistani ja silti sulaudun siihen mikä minua ympäröi. Virtaan.” Kuva videotaideteoksesta Aurajoen neito, Jere Satamon videosta stillkuvan ottanut Marjo Haapasalo. Neitona kelluu Salla Hakanpää.
Olen taas päässyt mukaan johonkin ylimaallisen ihanaan – tai oikeastaan vedenalaisen ihanaan.
Aurajoen neito on Marjo Haapasalon konseptoima, tuottama ja ohjaama videotaideteos, joka on saanut Turun kaupungin kaunistamisapurahan, tarkoituksena kirkastaa Aurajoki-kuvaa. Sen tehtävän Aurajoen neito täyttää mielestäni ihan sananmukaisesti.
Ensi-iltansa se sai ensi-iltansa Turun taiteiden yönä, torstaina kahdentenatoista elokuuta iltapäiväviideltä. Paikka oli Turun pääkirjaston Studio.
Voi olla että katselen teosta turkoosien lasien lävitse, kun olen itse työryhmässä mukana sanallistajana. Vaan tuskinpa sittenkään. Yksi esityksen nähnyt katsoja toivoi itselleen huonetta, johon voisi aina halutessaan vetäytyä katsomaan tuota filmiä.
Määritelmä videotaideteos on eksakti mutta kovin niukka ja kohteelle oikeutta tekemätön kertoessaan ainoastaan toteutustekniikan. Eikä sekään ole mikään vain, sillä teoksen kokonaiskesto on 4 minuuttia ja 45 sekuntia, josta puolisen minuuttia ollaan veden pinnalla ja lopun aikaa veden alla.
Erityisen teoksesta tekee juuri tuo vedenalainen maailma. Vedessä ja pinnan alla voimallisessa kuvakerronnassa kaikki näyttäytyy kevyenä ja sulavana. Lopputulos, koko vajaat viisi minuuttia on silkkaa kauneutta, kuvat lipuvat tuoden katsojalle vahvan eläytymisen tunteen.
Esitys kertoo siis vajaassa viidessä minuutissa ikiaikaisen kasvutarinan. Tai oikeastaan kyse ei ole ajasta, vaan ajattomuudesta ja iättömyydestä. Neito sukeltaa halki vuosisatojen vähän samalla tavalla kuin Maria kulkee Selja Ahavan romaanissa Nainen joka rakasti hyönteisiä.
Aurajoen neito on moniaistinen teos. Se hurmaa visuaalisuudellaan, johdattaa katsojan veden alaiseen maailmaan, joka on outo ja eksoottinen. Se kiehtoo äänimaailmallaan: musiikki joka on yhtä kuvan kanssa tai luo niille keskinäisiä jännitteitä, ja neidon ääni, puhe joka kohottaa sanoillaan kohtia tarinan virrasta.
Tämä kaikki hakeutuu alttiin katsojan iholle, joka miltei tuntee veden lohdullisen kosketuksen itsessään.
Tiedäthän lumpeen kukan? Se keinuu veden pinnalla, kerrottu kukka, valkoiset terälehdet ja keskellä keltainen sydän, kelluvien lehtien ympäröimänä. Ja sen olemus näyttää tyystin toiselta veden alla, koko pitkän matka pohjaan asti. Turkoosissa auringonvalon lävistämässä vedessä se huojuu hiljalleen virtausten myötä, kuparinvärisenä ja erilaisena, toisena.
Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä, kirjoittaa Edith Södergran runossaan Ihmeellinen meri. Aloituskuvassa moniväriset kalat lipuvat heräävän neidon ympärillä luontevasti, kuin olisivat kotonaan, ja niinhän ne ovatkin. Kun neitona esiintynyt akrobaatti ja vapaasukeltaja Salla näkee kuvan, hän huudahtaa ihastuksesta. Veden alla roolisuoritusta tehdessään ja siihen keskittyessään hän ei ollut havainnut kalojen avustavaa roolisuoritusta.
Veden neito syntyy tai herää, nousee kohti valoa. Kameran katse viipyy upeassa puvussa, siinä on edustassa helmikirjailu, karkaava helminauha toistaa samaa pyöreää helmen muotoa. Afroditeko siellä suuntaa ylöspäin?
Neito pääsee veden pinnalle, istuukin soutuveneessä nyt tyystin toisennäköisenä. Näemme hänet vierestä, kun hän oleilee päivänvarjoineen ja rokokoopukuineen ja -perukkeineen soudettavana. Näemme hänet kauempaa ylhäältä, korkealta ilmasta: miten helppoa hänen elämänsä onkaan, ei tarvitse kuin antautua kuljetettavaksi, antaa käden viistää vettä.
Mutta se ei neidolle riitä. Yhtäkkinen havahtuminen, ja sen seurauksena päivänvarjon ojentaminen soutajalle ja hyppy, sukellus tuntemattomaan ja samalla kaikkein tutumpaan, veteen ja vapauteen.
Kun Aurajoen neito palaa omaan elementtiinsä, hän sukeltaa ensin vielä hiukan kahlittuna, hän selviää kyllä kauneuden häkissään, kukin koristellussa vannekehikossaan, mutta sitten tulee aika riisua sekin. Sulavasti neito murtautuu siitä ja ui vapaasti. Nyt hän palannut omaan virtaavaan tilaansa. Samaan ja kuitenkin eriin. Vedessä ja vedestä löytyi omin olemus.
Solahdan veteen, palaan kotiin. Siinä kaikki.
Aurajoen neito -teoksen aiheena on neidon elämänkulku. Sen teemoina on omaksi itsekseen kasvaminen, ja siihen tiiviisti nivoutuva pohdinta ajasta ja sen olemukesta.
Juoni on niukka ja tapahtumien määrä pieni. Aurajoen neidon synty, itsensä etsiminen, väärästä identiteetistä luopuminen ja matka kohti todellista minuutta. Kaikki tämä tapahtuu sulavasti, taideteos etenee yhtä hallitusti kuin uimarin liikekieli veden maailmassa.
”Kukaan ei voi astua kahdesti samaan virtaan”, sanoi jo Herakleitos. Ja vaikka olisit vedessä, keskellä virtaa, muuttuu kaikki kaiken aikaa. Samaa ajatusmaailmaa kantaa teoksen ohjaaja Marjo Haapasalo.
Kuvitteellinen Aurajoen neito syntyy, etsii ja löytää paikkansa. Vesi ja virtaava joki ovat tärkeässä osassa. Teos ottaakin kantaa ympäristön ja luonnon suojelemisen puolesta. Tekemällä joki inhimilliseksi mahdollistuu sen ymmärtäminen, miten tärkeitä avoimet ja puhtaat vesireitit ovat ja miten tärkeää niistä huolehtiminen on.
Kaikki tapahtuu esityksessä niin vaivattoman oloisesti – ja juuri tämä seikka yleensä tarkoittaa sitä, että kaikki on tehty vakavasti ja pieteetillä, kovalla työllä ja asiantuntemuksella. Mutta samalla myös flow-tilassa.
Vesi elementtinä on ohjaaja-tuottaja-puvustajalle tärkeä, mikä heijastuu koko teokseen. Vesielementin kunnioitus ja hyvin kohtelu, sen omimman luonteen ymmärtäminen (arvostuksessa mennään todel-lakin pintaa syvemmälle – tämä oli pakko laittaa sulkuihin, rajansa kaikella, kielellä leikittelynkin kanssa) heijastuvat lopputuloksessa.
Marjo Haapasalo on aiemminkin kuvauttanut vedenalaista videota, Säröillä-näyttelyssä mukana oli tekstiiliveistosten lisäksi vedenalaista videokuvaa.
Videon kauneus syntyy monesta osasta: neidon sulava liikehdintä, veden väri ja luonnollinen, käsittelemätön siilautuva valo ja pukujen kaunis liike.
Niin, ne puvut. Puvut vaihtuvat kehityksen mukaan ja ne on suunniteltu varta vasten vedessä oloa varten.
Alussa on valkoinen, miehustasta helmikirjailtu ja hihoistaan liehuva puku. Hihat, kuten helmakin, liikkuvat kauniisti, pysyvät koossa ja säilyttävät muotonsa vieraassa elementissä eivätkä ainakaan näyttäisi hankaloittavan sulavaa uintia. Ja miten kauniisti valkoinen ohut kangas käyttäytyykään, kun lähikuva hivelee sitä, kamera kulkee viereen ja jää siihen.
Soutelukohtauksessa neito on pukeutunut päästä nilkkoihin rokokoohon, vaatteisiin, peruukkiin ja meikkiin. Puku on näyttävä ja ajankohdassaan moitteeton, mutta neito kokee sen kahlehtivaksi ja siitä on suoriuduttava eroon. Veteen ja taakse jäävät upea krinoliinipuku ja kaunis vannealushame kukkineen. Hyvästi!
Lopun silkkipuku jumalaisine värjäyksineen tuo eteemme värien kirjon. Puhdasta kauneutta ja katsojan silmästä saattaa löytyä sateenkaariväritykselle ideologistakin sisältöä. Vapautta olla se mikä on.
Aurajoen neito etsii paikkaansa. Sitä esitetään valikoidusti, ajantasaisen listauksen kaikista esityksistä näet täältä. Itämeripäivänä 26.8.21 Aurajoen neito on nähtävissä kello 9-17 Turun pääkirjaston Studiossa. Esitys on maksuton ja kestää noin viisi minuuttia.
TYÖRYHMÄ
Marjo Haapasalo, konsepti, tuotanto ja ohjaus
Ahti Haapasalo, musiikki ja äänimaailma
Salla Hakanpää, Aurajoen neito
Jasmin Ora, maskeeraus ja kampaukset
Lotta Peltola, Aurajoen neidon ääni
Jere Satamo, kuvaus ja editointi
Riitta Suominen, tekstit
Aurajoen neito on saanut tukea Turun kaupungin kaunistamisrahastosta.
Tämän kerran laulu on etäisesti sukua blogiaiheelle. Siinäkin sukelletaan veteen ja vuosikymmenten taakse: Matti Järvinen ja Sameassa vedessä.
Emmi Itärannan Kuupäivän kirjeet ilmestyi alkusyksystä 2020. Kuva: Teos.
”Kohta lasken kynän ja muistikirjan pöydälle, ryömin huovan alle ja sammutan valon. Katselen, miten Ziggyn valkosukkainen etutassu avautuu ja sulkeutuu hämärässä kuin kukka, se aistii minut vieressään. Paksun metalliseinän takana ajatukset vaeltavat ja pimeys sataa kaikkiin suuntiin, yksi etäisyys lyhenee ja toiset kasvavat.
Olet tässä. Olet toisaalla. Vain päivien kuluttua painan täyteen kirjoitetun muistikirjan käteesi.”
Tästä on kyse Emmi Itärannan uusimmassa romaanissa Kuunpäivän kirjeet. Kirjoittaminen taltioi sen, mikä tapahtuu ja mikä tapahtui. Se muistaa ja kuvittelee, arvailee: täyttää menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden aukkopaikat.
Kirjoittaminen ei esittäydy kirjaamisena. Minäkertoja Lumi kirjoittaa muistikirjaansa Solille, kadonneelle puolisolleen. Kertomukselle on siis osoitettu yleisö. Muistikirjan lehdet täyttyvät puhutteluista, kysymyksistä, unista, muistoista, kuvitelmista, viesteistä, raporteista ja tunnustuksista.
Täysin yksipuolista ei viestintä ole, sillä kirjaan sisältyy muutama Solin Lumille lähettämä viesti. Ne eivät selitä tai selvennä mitään, kehottavat vain luottamaan ja toimimaan ehdotetusti ja ehdottomasti.
Vuosi on 2168. Ajassa liikutaan myös menneisyyteen. Kerrotaan, miten maapallolla syntynyt ja sieltä onnekkaasti pois päässyt Lumi on puolisoaan Solia arvoasteikossa alempana, sillä Sol on alkuperäisiä marsilaisia.
Muuallakin avaruudessa asutaan, kuussa ja Jupiterin kuussa. Osa siirtokunnista on jo jouduttu sulkemaankin.
Sulkemiset ovat tapahtuneet siksi, että ympäristö on saastunut elinkelvottomaksi. Marsin kupolikaupunkienkin ympärillä alkaa syvä pimeys. Välimatkoja taitetaan erilaisilla ajoneuvoilla.
Dystooppinen juonne on kuitenkin vain yksi osa kirjaa. Henkilöiden väliset jännitteet on kuvattu taitavasti: Lumikin epäilee Solin motiiveja ja toimintaa. Onko Sol kadonnut vapaaehtoisesti vai onko hänet siepattu? Mikä on hänen osuutensa terroristiseksi muuttuneessa toiminnassa?
Lukija pääsee seuraamaan tapahtumien ja Lumin tunnetilojen kehitystä. Välillä edetään miltei trillerimäisesti.
Henkilögalleriaan kuuluu Solin perheestä, äiti Naomi ja sisar Ilsa sekä Lumin ohjaaja Vivian. Vivian auttaa Lumin tämän parantajan ammattiin. Enisa-niminen toimittaja on Lumin mukana selvittämässä, mitä tapahtuu todella.
Samanismi on iso osa kirjan maailmaa, ikiaikaiset myytit luontuvat tarinaan. Vivianin voimaeläin on joutsen ja Lumin ilves. Mystiset matkat ja rankat kokemukset kuuluvat parantajan arkipäivään.
Kuunpäivän kirjeet on paljon muun ohella myös rakkaustarina:
”Sol, tämä saattaa olla viimeinen sivu, se jonka kirjoitan, kun kaikki on jo tapahtunut. Se jonka revin irti muistikirjan lopusta ja asetan kannen ja kansilahden väliin. Sen ensimmäinen sana on sinun nimesi: siitä tiedät heti, että lauseet tulevilla sivuilla ovat yhtä lailla sinua varten kuin itseäni.
Sanoit kerran, että kirjoittaminen on matkaamista äärettömien etäisyyksien taakse. Näillä sanoilla siirrän sinut luokseni ajan ja paikan poikki.”
Kieli on kaunista, kuulasta ja ilmaisuvoimaista.
Olen miettinyt, miten kirjailijaan vaikuttaa se, että hän asuu ja työskentelee muussa kuin oman äidinkielisessään ympäristössä.
Onko kieli silloin jotenkin vieläkin enemmän työväline, pystyykö sitä käsittelemään ja työstämään ikään kuin neutraalimmin ja puhtaampana? Ulkopuolelta kuin kuvanveistäjä muovaa savea?
Entä miten vaikuttaa se, että kirjailija kirjoittaa romaaninsa rinnakkain suomeksi ja englanniksi?
Kuunpäivän kirjeet on Emmi Itärannan kolmas romaani. Yhtä vaikuttavia lukukokemuksia ovat myös aiemmat Teemestarin kirja (2012) ja Kudottujen kujien kaupunki (2015).
Kuun pojasta kertovan tarinan Hijo de la Luna esittää Géronimo Rauch ft Carlos Rivera. Vaikuttava esitys on armollisempi, kun sisältö jää vieraaksi, kauniita sanoja vailla merkitystä.
Tero-Petri kiviportailla. Kuva: Arto Albert Arvilahti.
Tero-Petri ruudun takaa. Turkulaisen muusikon saattoi nähdä keikalla Bar Kukassa ikkunan takaa Kristiinankadulta tai omasta ruudustaan suorana striiminä kuun alussa.
Meillä päädyttiin seuraamaan esitystä kotisohvalle, ja TP heijastettiin FB:n kautta TV:hen. Kotikatsomokatsojia oli viisi, nuorimman ikä yksi vuotta ja vanhimman iän saa lisäämällä siihen useita vuosikymmeniä.
Kuulin että toisaalla omat ihmiset seurasivat myös. Siellä ruudun edessä kuulemma tanssivat yksi- ja nelivuotias. He toteuttivat kotonaan klassisen keikkakäyttäytymisen kultaisia sääntöjä: eturiviin makso mitä makso ja täysillä heti alusta.
Tero-Petri esiintyi tyhjässä Kukassa mutta oli itse täydessä kukassa, normaalin keikkamalliin. Tilassa oli tiettävästi mukana vain välttämätön tekniikan henkilökunta. Ehkä siellä oli muitakin, emme tiedä eikä se ole oleellista.
Solisti kyllä katsoi silmiin kameran välityksellä, ja puhui yleisölle, kertoi esimerkiksi arpovansa seuraavan äänen ja sanallistikin vilpittömän ihastuksensa, kun laulu kieppui luupissa. Omassa ajantaisessa keikka-arviossaan hän arvioi presenssin hyväksi, miinusta tosin tuotti se, että sanoista ei ajoittain saanut selvää.
Kamera seurasi vakaasti ja turhia kikkailematta pelkästään artistin lavatyöskentelyä, jossa oli tuttua letkeyttä ja liikkuvuutta. Ja efektejä. Ilmapalloja ja savukone ja diskokintaat.
Olen seurannut Tero-Petrin esityksiä muutamalla keikalla, joista yksi oli samaisessa Bar Kukassa. Läsnäolon tuntu oli silloinkin vahva ja karisma täytti estradin.
Edellinen levynjulkkarikeikka oli bändin kanssa taannoin (sanavarastossani tämä tarkoittaa epämääräistä aikaa menneisyydessä, kahdesta kahteentoista vuotta aiemmin) toisessa turkulaisessa klassikossa Dynamossa. Siellä oli tiivis tunnelma, ja ne ilmapallot.
Lisäksi olen osallistunut muutamaan yksityiskeikkaan. Nekin olivat mieleen ja jäivät sinne myös. Tuomiokirkon portailla ja juhlatilaksi muutetussa maatilarakennuksessa.
Tämä striimattu keikka oli reilun tunnin mittainen ja on nähtävissä täältä. Ehdotan, että katsot sen. Eheää ja tyhjentävää raporttia ei pysty tekemään.
Biisilista oli taiten koottu. Mukana oli myös Limonadi Elohopean (1994-2004) aikaista tuotantoa. Liekkimaja on yksi suosikkini, voi miten se kulkee ja liekehtii. Bändin tuotantoon olen tutustunut vasta myöhempinä aikoina vaikka yhtye olikin kulttimaineessa jo elinaikanaan. Toinen tuon ajan esitetyistä biiseistä oli Neiti nahkahansikas.
Kuka se nainen on? aloitti illan, ja pian sen jälkeen tuli Metsämansikoita, yksi maailmankaikkeuden parhaista.
Teropetri osaa tappaa rakkaansa, aiemmalla keikalla kill your darlings -metodi kohdistui juuri Metsämansikoihin, tällä kertaa onneksi ei. (Siihen musiikkisisäpiireihin kuuluva tuttu sanoi, että muusikko saa omalla biisillään tehdä mitä haluaa ja esittää sen miten haluaa. Edustan edelleen eriävää mielipidettä.)
Tällä kertaa pyhäinhäväistys oli vieläkin suurempi. Teropetrin paras biisi on hänen tekemänsä Vastarannan valoa, jonka hän laulaa duettona Tuula Amberlan kanssa. Tuula Amberla ei ollut tällä keikalla läsnä, joten Teropetri lauloi pätkän duettoa kaverinsa kanssa. Kaveri oli käsinukke Pertti, etäistä sukua Muppeteille, otaksuisin.
Reilun puolivälin tienoilla solisti toteaa, että kaikki visuaaliset jekut on jo käytetty, nyt täytyy vaan luottaa musiikin voimaan.
Musiikin voima kantoikin suloiseen loppuun asti. Keikka päättyy koskettavaan lauluun Rauhan aikana itkeneet naiset. He tuntevat jotain, mitä sodassa käyneet miehet eivät. Niinpä.
Näinä aikoina pystyisi katsomaan paljonkin erilaisia striimauksia, yllättävän vähän on tullut katsottua. Tuntui oikealta seurata tämä suorana.
Rock- ja popmusiikin hyvin tunteva ystäväni haastoi minut kirjoittamaan arvion keikasta, josta en pidä. Hän viittasi aiempiin kuvauksiin (Vesterinen Yhtyeineen Turussa ja Kiitos, Hector), joista huomaa, että olen tykännyt keikasta. Niin kuin tykkäsin tästäkin.
Luultavasti en kykene luomaan raporttia keikasta, josta en pidä. Ongelmana on paitsi se, että juuri nyt ei keikoille pääse, myös se, että en pruukaa käydä huonoilla keikoilla.
Olen siihen liian vanha. Liian vanha käyttämään aikaa johonkin sellaiseen, mikä ei palkitse tuomalla mielihyvää, onnen ja autuuden tunnetta. Yhdentekevä konsertti ei ole vaihtoehto.
Viimeinen biisi tässä kirjoituksessa on luonnollisesti Vastarannan valoa. Kun duetto on hyvä, se on hyvä. Parhaissa duetoissa on jännite, jota sooloesityksiin ei saa.
Vastarannan valon teksti on uskomattoman upea. Se sisältää ehkä kauneimman säkeen, mitä suomalaisessa laululyriikassa on koskaan luotu: Kosketuksesi kutoo verkkoaan, josta pääsee pois, jos haluaa.
Luin Taija Tuomisen Kuningaskobran. En keksi yhtään syytä, miksi sinun ei kannattaisi lukea sitä. Olet jo lukenut? Ehkä kannattaisi lukea uudelleen? Kuva: Tammi.
Ajoitus on tärkeää lukemisessakin.
Voi käydä niin, että hyvä kirja jää laimeaksi läpiluvuksi, kun se osuu käsiin väärään aikaan. Ilmassa ja elämässä on jotain mikä häiritsee lukemista, tekee siitä toisarvoista. Ei ole aikaa, halua, mahdollisuutta keskittyä ja antautua tekstin virtaan.
Mutta onneksi voi käydä täysin päinvastaisestikin. Yhdentekevien tai hyvien kirjojen ja lukuhetkien lomaan osuu huikea kokemus. Teksti saapuu juuri oikeaan aikaan ja resonoi niin kuin vain teksti parhaimmillaan voi, tiedäthän.
Taija Tuomisen viime syksynä ilmestynyt Kuningaskobra on ollut minulle tällainen lukukokemus.
Tiesin kirjailijan entuudestaan arvostetuksi sanataideohjaajaksi. Olin kuullut hänen kursseistaan niin paljon hyvää, että kestoaikeena on ollut hakeutua hänen kurssilleen kirjoittamaan. Kenelläpä itseään kunnioittavalla sitä ei bucket listia olisi?
Avoimin mielin siis tartuin Kuningaskobraan. Mielessä soi ”On piilossa viidakon, suojassa temppeliraunion valtakunta viimeinen…. ” Viidakon uumenissa on paljon tuntematonta ja pelottavaa, kertoo laulu.
Hämeen metsissä ja peltoteiden päissä on ollut paljon tuntematonta ja pelottavaa, kertoo kirja.
Alusta asti suojaisassa pihapiirissä eläneelle ihmiselle teos on havahduttavaa luettavaa.
Taija Tuomisen esikoisromaani Tiikerihai on ilmestynyt vuonna 2000. Kirja perustuu osin omaelämäkerrallisuuteen. Nyt ilmestynyt Kuningaskobrakin on autofiktiota.
Tiikerihai kuolee jos se ei ole liikkeellä, muistelee kirjoittaja.
Kuningaskobran kirjoittamista pyysi tuntemattomaksi jäänyt lukija ja tukija vuosikausien ajan. Mikäli tämä osuus kirjassa ei sitten ollut sitä fiktiota.
Tiikerihaita en ole lukenut eikä minun sitä tarvitsekaan lukea. Olen lukenut Kuningaskobran, joka on sama tarina myöhemmin, tästä hetkestä kerrottuna.
Nyt avautuu se totuus ja se muistojen joukko, jolla on merkitystä. Sellaisena kuin se kirjailijalle kirjoitushetkeen mennessä on siilautunut ja muuntunut. Muuta ei minunkaan tarvitse tietää.
Kesti kahdeksantoista vuotta, ennen kuin uskoin, että minulla on vain tämä yksi tarina kirjoitettavana. Tämä tarina, joka muuttuu ja kasvaa koko ajan. Minäkin muutun matkallani kohti jotakin. (102)
Menneisiin tapahtumiin on syntynyt – ja luotu – etäisyyttä, mutta kerronnassa ne keskustelevat ja vuorottelevat nykyajattelun ja -toiminnan kanssa. Syntyy eläviä jatkumoja, pakottomia syy-seuraussuhteiden näkyväksi tekemisiä.
Miten kuvatunlaisesta kasvuympäristöstä voi selvitä? kysyy lukija. Murtautumalla sieltä ulos vapauteen, luomalla itse oman elämänsä ja tekemällä ystävistä sukunsa, vastaa teos.
Ja kirjoittamalla. Ehkä juuri siksi kirja tuntui omalta. Sinne on niin paljon siivilöitynyt oivalluksia kirjoittamisesta: näkökulmia ja lähestymistapoja siihen, millaista tekstiä voi luoda ja miten se tapahtuu.
Sanon opiskelijoilleni, että julkaiseminen ei ole tärkeintä, vaan itse kirjoittaminen.
Sanon opiskelijoilleni, että olkaa uteliaita ja kiinnostuneita.
Sanon opiskelijoilleni, että maailma on teidän, rakastakaa sitä! (34)
Suorituskeskeisessä huomiotaloudessa minua viehättää ajatus siitä, että keskeistä on kirjoittaa, julkaiseminen jää toissijaiseksi sen rinnalla.
(Ja muistan kuitenkin samalla, että on yli vuosi siitä, kun lausuin ääneen julkaisevani runokokoelman, mainitsin sen jopa nimeltä ja taisipa mukana olla julkaisuajankohtakin. Mutta palataan tähän hei.)
Elämä on valintoja, ja me olemme sitä mitä kaipaamme, tiivistyy Kuningaskobrassa. Muistot muuttuvat ajan myötä eikä kaikkia muistojen laatikoita tarvitse avata. Kirjoittaminen on valintoja.
Kuningaskobrassa ollaan paljon kaukana, lapsuudessa se tapahtuu unelmien ja karttakirjan avulla. Aikuisuudessa matkataan konkreettisesti preerialla, ympäri Eurooppaa, Etelä-Amerikassa, Venäjällä…
Tärkeää on olla siellä etäällä, mutta vähintään yhtä keskeistä on, missä silloin EI ole: ei menneisyydessä eikä syntymäseudulla.
Oleellista on mahdollisuus, ei välttämättä edes toteutus; vapauden tunne syntyy moottoripyörän omistamisesta, ei sen ajamisesta.
”Haluan kirjoittaa siitä, että huomisesta tulee hyvä päivä, Aivan kuten tämäkin on. Haluan kirjoittaa, että synkän haudan sijaan me voimme aina valita kirkkaan ja sinisen taivaan.”(223)
Päivän biisi ei olekaan ilmeinen Kuningaskobra vaan vapauden tematiikan uljaasti ja eleettömästi esittävä Kun tänään lähden.
Taija Tuominen: Kuningaskobra. Tammi 2019.
Kursivoidut kohdat ovat lainauksia Kuningaskobra-teoksesta.
Valitsen esittelemäni kirjat – kuten kaikki aiheet – blogiini omien mieltymysten mukaan eikä kyse ole kaupallisesta yhteistyöstä. Kerron kyllä jos tilanne muuttuu.
Hyvää uutta vuotta ja vuosikymmentä! Vuosi 2020 [kakstuhatkakskymmentä] näyttää hienolta numeroin kirjoitettuna. Tasapainoinen, kaunismuotoinen, rytmikäs, toisteinen ja seesteinen.
Lapsuudesta muistan huhun, että maailma tuhoutuu vuonna 2000. Ajoittain se alakoululaista jännitti, mutta ei niin paljon kuin olisi voinut luulla. Sitähän olisi joka tapauksessa vuosituhannen vaihteessa vanha. Vaihtoehdot olivat maailmaloppu ja/tai ikäloppu.
No tässä sitä porskutetaan edelleen, still going strong. Nuori ja urhea sydän, ajassa mukana ainakin omassa mielessä ja omasta mielestä.
Olen niin valmis uuden vuosikymmenen tulla. Tilinpäätöstä ei tähän vuodenvaihteeseen tule, ei Sanallistajalle eikä henkilökohtaiselle puolelle. Katse on kokonaan siirtynyt eteenpäin, kohti valostuvaa taivaanrantaa ja yhä piteneviä päiviä.
Kahlil Gibran on vajaa sata vuotta sitten (Sand and Foam, 1926) mietelmässään pohtinut: – Jos talvi sanoisi, ”Kevät on sydämessäni” kuka uskoisikaan sitä? Minä puolestani olen miltei puoli vuosisataa huhuillut ja nostellut kättä pystyyn, notta minäminä, täällä ollaan!
Puhtaasti selviytymissyistä kallistun etukenoon kevään valoon heti joulunvieton jälkeen. Tapaninpäivänä kun jo hullukin huomaa päivän pidentyneen, tapasi isäni sanoa.
Ja viimeistään helmikuun alkupäivinä alan elää kevättä, ihan kalenteripohjaisesti, kun nimipäivät kulkevat linjaa Riitta, Aamu ja Valo. Ilman celsius-määrällä ei tässä yhtälössä ole mitään sijaa eikä painoarvoa.
Vuoden 2020 olen nimennyt ilon vuodeksi. Tule mukaan! Ei hankalia viikko-ohjelmia, ei osallistumismaksua, ei haasteellisia ilmoittaumisia – ainoastaan tietoinen päätös antaa näkökulma ja tilaa ilolle.
– Iloni on pohjajäätä. / Se ei sula. Näin sanoo runoilija Helvi Juvonen vuonna 1952.
– Ilo kyynelen pohjalla kimmeltää, / ilo puhtain jää, / kun kun kyynel haihtuu pois. Näin kirjoittaa runoilija Aale Tynni Rohdinmekkoballadissa vuonna 1949.
Ilo pintaa vaik syvän märkänis, ovat karjalaiset sanoneet aina.
Yksi ilon ilmentymistä onkin nauru, pulppuileva ja pidäkkeetön, toisinaan mahdoton hillittävä. Siitä lahjasta kiitos kuuluu karjalaiseen sukuun, mummolle ja äidille ainakin, todennäköisesti vieläkin kauemmas taaksepäin sukupolvien ketjussa.
Kiitos nauruseurasta myös siskolle ja tyttärille ja heidän lapsilleen, natolle, serkulle ja muille ystäville. Alkavana vuonna annetaan sen soida taas, silloin kun sen aika aidosti on.
Lapsen nauru on maailman kaunein ääni. Puhumattakaan siitä, jos on kyse omasta lapsesta (tai vaikka kvartetista) tai vielä vahvemmin: lapsenlapsesta (tai vaikka kvartetista).
– Ei sitä aina kestä sitä nauramista, kommentoi suomalaissyntyinen muusikko taannoin Kent-dokumentissa ruotsalaista maailmanjärjestystä ja maidemme kulttuurieroja.
Tässä ei naurulla tarkoiteta tuota hyvinkäyttäytyvää kohteliaisuusnaurua, joka kasvokkain on sekin parempi vaihtoehto kuin ilkeät murjaisut tai kantaa ottavat kulmien kohotukset.
Puhumme aidosta, teeskentelemättömästä ilosta, joka on tarttuvaa, kestävää ja helposti kestettävää.
Ilo on kuitenkin paljon muutakin kuin pulppuilevaa naurunhelinää. Ilo on arvo sinänsä. Se on tyyni varmuus siitä, että kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin myös epätäydellisenä ja keskeneräisenä. Ilo kuuluu armollisuuden ja rakkauden lähipiiriin.
Joskus metsäksi riittää yksi puu. Joskus lauluksi riittää yksi säe. Tällä kertaa se on: aina ilosta syntyvä uudestaan J. Karjalaisen Menneessä miehessä.
Kiirehditään siis sukeltamaan ja antautumaan ilon kierteeseen. Iloisiin kuulemiin ja näkemiin!
Yllä on kirjoittamani tämänvuotinen marraskuun runo Metsän aika -kalenterissa. Suositelen kurkkaamaan linkin taa, sieltä löytyy ensi vuoden kalenteri.
Tiedän, että moni on tuon kalenterin kuvien ja runojen avulla paennut todellisuutta, toivon että eskapismi jatkuu nyt saatavilla olevan ensi vuoden kalenterin avulla. Taina Kaarton upeat kuvat antavat siihen mainion mahdollisuuden. Ja kuten jo tuolla yllä sanoin, olen edelleen sanojeni takana niin tämän kuin ensi vuoden kuukausirunojen ja viikkoaforismien kanssa.
Marraskuun runon tunnelman allekirjoitan ja tunnustan todeksi edelleen. Marraskuu on oma kuukauteni, mutta ei se silti – tai ehkä juuri sen takia – helppo ole. Marraskuussa syntyy skorppareita…
Lokakuu saattaa vielä olla kuulas, marraskuu harvoin. Joulukuussa saattaa etelässä tulla lunta, marraskuussa harvoin.
Ja se, että tuossa puhutaan tilinpäätöksestä, johtuu varmaan siitä, että syntymäni päivä ajoittuu marraskuuhun. Monella tuo pohdinta liittyy luontaisesti vuodenvaihteeseen. Vuodenvaihteen tuumaustaukoa puoltaa se, että siinä on pari päivää vapaata. Välillä kun tuntuu, ettei nykymenossa ehdi miettiä ajatuksiaan loppuun asti tai että sielu tosiaankin laahaa perässä niin, että toisinaan on istahdettava ojanpenkalle sitä vartoomaan.
Toisaalta, onko aina mietittävä niin pahuksesti, entä jos antaisi mennä vaan? No ehkä sitten kesemmällä?
Viimeisessä säkeistössä mainittu valon kajastus on tervetullut vieras. Moni varmistaa sen lähtemällä juuri näinä aikoina etelään valohoitoon. Kiehtova ajatus, mutta lento aurinkoisille alueille jäi tänäkin vuonna aikeeksi, samoin bucket listin yhäti rastittamaton kohta on Venetsia marraskuussa. Ympäristö kiittää, mieliala ehkä ei.
Hyvää mieltä on siis pidettävä aktiivisesti yllä muin keinoin. Minulle ne ovat vakiintuneet samoiksi ympärivuotisiksi konsteiksi. Ehkäpä sinäkin voit ainakin osin tunnistaa itsesi tästä sinänsä puutteellisesta, suurpiirteisestä ja satunnaisesti järjestetystä listasta:
lukeminen
musiikki
suklaa
kahvi
ystävät
kulttuuririennot: a) meneminen, b) menemisen ajattelu, c) menemisen ajattelu ja sitten peruminen; näistä valitaan a, b tai c kulloisenkin mielentilan ja jaksamisen mukaan
metsään meneminen
muu, mikä?
Sitäpaitsi armaalla marrasharmaalla on vankkumaton kannattajakuntansa, antakaamme ääni myös heille. Ei ulinaa syksyn synkkyydestä, sanovat he. Maailma on niin selkeän graafinen, sanovat he. Siitä saa niin hyviä lauluja, sanovat he. (Korvamato mar-ras-kuuuu on täysin lukijan omassa päässä.) Harmaan sisin on vihreä, kasvuun ja valoon kurkottava, sanovat he.
Olipa käsityksesi marraskuusta mikä tahansa, pian se on ohi.
– Ja otetaan tähän alkuun lyhyt esittäytyminen. Kuka olet? Miksi olet täällä? Millaisia odotuksia sinulla on?
Suunnilleen tuolla tavalla alkavat ohjaamani sanataidekurssit, usein vähän pehmennetymmin ja ehkä hiukan yksilöidymmin kysymyksin. Liikkeellelähtö on tämä, vaikka sanamuodot saattavat vaihdella. Siksipä juuri näinikkästee alkaa myös ensimmäinen blogipostaukseni. Tervetuloa mukaan matkaan!
Kukako olen? Sitä olen miettinyt yli puoli vuosisataa (niinpä! mieti sitä!). Olen Sanallistaja (yritys) ja sanallistaja (ihminen joka hahmottaa ja jäsentää maailmaa kielen avulla, määritelmä omani). Olen aina ollut kirjoittaja. Kirjoitan elääkseni ja kirjoitan elääkseni: tuottamalla sisältöä saan elämääni sisältöä mutta myös elannon.
Miksi olen täällä? Todennäköisesti kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia, pohdintaa enemmän kuin loppupäätelmiä. Pienet ohikiitävät hetket ja maailmoja syleilevät ikuisesti ratkaisemattomat kysymykset viihtyvät luonnikkaasti rinnakkain. Aihesanoja kertyy kirjallisuuden, musiikin, kuvataiteen ja muun kulttuurin saralta. Pukeutuminen, maltillinen matkailu, kauniit asiat – niitäkin havainnoin, pyrkimyksenä sisällyttää katseeseen ilo ja lämpö.
Tarjolla on kurkistuksia aikuisen naisen eloon ja oloon. Kerron ihanasta tasaisesta arjesta, mutta mukana kulkevat myös raportit kurjuuden kuningattarena olemisesta – ja toisaalta taas ylevöitymisen puhtaat hetket. Tuokiokuvia, katkelmia, fragmentteja. Katson maailmaa häikäilemättömän subjektiivisesti. Ihmisen elämä kaikkine vaiheineen kiinnostaa, imeväisiästä isovanhemmuuteen.
Mitä odotan? Ehkä sillä ei ole merkitystä. Mitä sinä odotat?
Sanallistaja 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.