Kiteen julkaisusta vuosi

Kannen kuva ja sisäsivujen osastojen aloituskuvat ovat nuoren lahjakkaan taideopiskelija ja taiteilija Pieta Oraksen siveltimestä, taitto ja ulkoasu Walkia Designin graafikko Maarit Soinin pettämätöntä käsialaa. Kuva: Maarit Soini.

Ja millainen vuosi! Ajattelin ensin otsikoida ajallisesti totuudenmukaisesti ja tarkemmin notta Kiteen julkaisusta reilu vuosi. Totesin sitten, että tässä tapauksessa kaksitulkintaisuus ei ole hauskaa, ironiaan ei ole tarvetta ja näppäryys kääntyy itseään vastaan. Aika oli reilu vuosi sitten mutta vuosi ei ole ollut reilu. Luovuin adjektiivista.

Sanallistajana kirjoitan työkseni ja ilokseni. Johonkin näiden toimintojen välimaastoon sijoittuu viime keväänä ilmestynyt Kide-runoteos, jonka julkaisusta olen kertonut, kun asia oli tuore. Sanomisen ja ilmaisun pakkoa siihen liittyi, kahdessakin mielessä, se kun oli paitsi opinnäytetyö myös edesmenneille vanhemmille omistettu runoitse tehty tutkimusmatka omaan elämään.

Korona peruutti – tai toiveikkaammin ilmaistuna siirsi – paljon semmoista, missä kirjan kanssa olisin voinut näyttäytyä. Oman kotikunnan kirjastoissa pääsin esiintymään luontaisesti rajautuneille mutta sitäkin inspiroivimille yleisöille Varsinais-Suomen Runoviikon aikana. Paikallislehti teki kesällä jutun, ja Turun Sanomien kulttuuritoimitus arvioi kokoelman syksyllä. Samatenkin syksyllä Karjala-lehdessä Kanerva Frantti kolumnoi lukukokemuksestaan.

Näin kiteytti Turun Sanomien kriitikko Miikka Laihinen Kidettä viime marraskuussa:

3 poimintaa

Muistojen ja mielen syvyyksissä

1 Suomisen runoissa astutaan kiehtovasti harhapolulle. Kokoelma luotaa muistojen, mielen ja tunteiden syvyyksiä luonnon kiertokulusta innoittuvien kielikuvien voimalla.

2. Lapsuusmuistot limittyvät teoksessa runouden klassisiin aiheisiin, rakkauteen ja kuolemaan. Yleispätevien lausumien sijaan teemat jäsentyvät runouden lajihistorialle ominaisesti minän näkökulman läpi.

3. Kide toimii parhaiten lyhyempien, aforistista tiiviyttä tavoittelevien runojensa äärellä. Erityisesti minää häivyttävissä säkeissään Suomisen ilmaisu tavoittaa vaikuttavia kielellisiä maailmoja.

Suominen kiittää.

Edelleen Miikka Laihinen kirjoittaa: ”Riitta Suomisen esikoiskokoelma Kide käynnistyy kiehtovalla, tunnustuksen muotoon puetulla johdantorunolla. Runon kirjoittajaksi mieltyvä puhuja myöntää kulkeneensa harhaan tai ainakin ennakoineensa aikomuksensa väärin: ’luulin että kun hetkeni tulisi puhuisin vedestä / vyöryvistä aalloista ja voimasta / (…) kun vuoroni tuli puhuin lasimurskasta vuorikiteistä kristallista.’ Oma- tai henkilökohtaisuuden illuusiota on kotimaisen nykyrunouden saralla harvoin rakennettu näin kiehtovasti.”

Siteerattu katkelma on runosta, joka on yksi omista suosikeistani. Se mielestäni sopii ääneen esitettäväksi ja olen lukenut sen toistaiseksi ainoaksi jääneellä lavarunolavavierailulla Suomen Turussa sekä toistaiseksi ainoaksi jääneessä yhteisötaide-esiintymisessä.

Laihinen toteaa Kiteen ilmaisun tavoittavan ”paikoin varsin vaikuttavia kielellisiä maailmoja”. Hän arvioi sanojen ja kuvien vuolaasti ryöpsähtelevä tulvan mieltyvän keinoksi saavuttaa jotakin tavoittamatonta. Tuostakin analyysistä olen kiitollinen: kirjoittajana ja erityisesti aforistikkona huomaan usein rakentavani paradoksien varaan, ja nyt tuossa saavutetaan tavoittamatonta.

Kanerva Frantti Karjala-lehdestä on hänkin humanistina ja kirjallisuutta opiskelleena lukenut teoksen tarkoin, runoja analysoiden ja taustoittaen. ”Pelkistetyssä, osittain aforistisessa kokoelmassa kuljetaan lapsuuden metsämailta aikuisuuden tyrskyjen ja luotojen kautta nykyhetkeen, missä pienten asioiden merkitys nousee yhä tärkeämmäksi: viljapellon sijaan tähkä, jyvä / metsän sijaan puu, lehti / meren sijaan poukama, aalto // vanheneminen on rajaamista / valitsemista / pois”. Kanerva Frantti luonnehtii runojen olevan kuvia, joiden alla elämä ei missään vaiheessa pysähdy ja teksteissä olevan ilmavuuden jättävän peilauspintaa lukijan omille kokemuksille.

”Tunnereaktion arvoisia runoja” otsikoi puolestaan Kiisa Rippstein vuosi sitten viime suvena tekemänsä paikallislehden Vakka-Suomen Sanomien haastattelun. Haastattelu on kokonaisuudessaan enemmän kirjoitusprossesin luotaamista, kirjoittajan ja hänen ajatustensa esittelyä kuin teoksen arviointia. Hän nosti jutussa esiin myös käsittelemäämme teoksen nimeämisen problematiikkaa: ”Runoteos on saanut nimensä tarkan pohdinnan jälkeen. Ensimmäisessä runossa on mukana kiteitä, toisessa lasimurskaa, joissain se on jotain mikä heijastaa ja taittaa valoa. Toisaalta se tarkoittaa tarvetta kiteyttää. Nimi on siis kaksitulkintainen. Lisäksi kide on mielestäni kaunis ja tiivis sana, Suominen sanoo.” Samoissa ajatuksissa olen edelleen näitten asioitten suhteen. Kiisa Rippstein myös välittää näkemykseni siitä, että jokaisella lukijalla on lupa omaan tulkintaansa.

Lukijapalaute on ollut parasta. Olen ilahtunut kommenteista, siitä että runot ovat koskettaneet ja että niihin on helppo samaistua. Tämä tuntuu arvoikkammalta mahdolliselta kiitokselta. Että on luonut ja sanallistanut hyvin yksityistä ja omakohtaista ja se onkin osoittautunut universaaliksi ja yhteyttä luovaksi. Että lukija on varioinut sururunoa vielä tarkemmin omaa todellisuuttaan vastaavaksi ammentaakseen vielä täydemmän lohdutuksen. Tai että toinen on laittanut seinälleen kopion aukeamasta, jonka ottaa mukaansa vaellukselle, kun maailma taas avautuu.

Kide päättyy sanoihin jostain tulvii valo jonka kaltaista en enää uskonut kohtaavani.

Tämä kirjoitus loppuu runoon, jossa kerrotaan kaikkien laulujen olevan valhetta valhetta valhetta vaan eikä sepittäjä edes itsekään usko sanoja mutta ne lauletaan. Samuli Edelmann feat. Yona ja Aale Tynnin Lasinen vuori.

Nainen joka rakasti hyönteisiä

Selja Ahavan Nainen joka rakasti hyönteisiä ilmestyi elokuussa. Kuva: Gummerrus.

Nainen joka rakasti hyönteisiä ilmestyi elokuussa. Luin sen syyskuussa. Kerron lukukokemuksestani lokakuussa.

Jotain tällaisista jatkuvuutta on Selja Ahavan romaanissakin. Tarina etenee muodonmuutosten kautta, ajasta ja paikasta toiseen.

Saksalainen 1600-luvulla syntynyt Maria elää ja toteuttaa kutsumustaan hyönteistutkijana ja -kuvaajana Saksassa, Alankomaissa ja Japanissa.

Toinen ja kuitenkin sama Maria kuolee meidän aikanamme meidän maassamme. Hänen ruumiinsa on ryhtynyt vastarintaan itseään vastaan, se ei kasvata jäkälää, kuten tapahtuu ihmisille kertomuksen mittaan vaan syöpäsoluja.

Marialle avioliitto tai suhde omaan lapseen Theaan eivät ole helppoja. Pelottomasti hän kulkee omaa sisäistä ääntään kuunnellen, välittämättä ympäristön luomista paineista.

Olen näihin vihkoihin tallentanut huomioitani hyönteisistä ja kasveista, sanoin sekä piirtäen, ymmärryksen halulla ja uteeliaisuudella, jotka minulle on Jumalan armosta annettu.

Etsinnässä on perhosten elämänvaiheiden selvittämisen lisäksi läsnä on myös tutkailu ja tuskailu siitä, miksi nainen on asetettu niin kapeaan muottiin.

Rakennetta teokseen luovat latinankielisin termein nimetyt jaksot. Kirjoituskokoelma alkaa munasta (tosin jo ennen sitä on ollut prologi) ja päättyy tuhoon.

Nainen joka rakasti hyönteisiä on kiitoksensa ansainnut. Minunkin mielestäni se saisi voittaa tiedät-kyllä-minkä-palkinnon.

Olen kuitenkin myös törmännyt mainintoihin, että kirja oli synkkä ja dystooppinen. Itse en kokenut sitä niin vaan Marian utelias ja ajoin anarkistinenkin ote loi mielestäni valoisuuttta ja toivoa. On mahdollista valita etsimisen ja kuvaamisen tie, pyrkimys ymmärtää.

Elämänhalu on se mikä Mariaa vie eteenpäin, silloin kun hän poistuu yhteisöistä, joita ei tunne omakseen – tämä tapahtuu vähintään kahdesti – silloin kun jatkaa vaellustaan tutkimattomille seuduille ja silloin kun hän sairastuu fataalisti ja tietää pian kuolevansa.

Elämännälkä näyttäytyy myös haluna matkustaa.

… ja kun kävelin käärö kainalossa pois satamasta, mielessäni syntyi hiljainen ajatus, joka oli oikeastaan ollut siellä jo pitkään mutta jonka olin jättänyt huomiotta, kuten monet muutkin omasta itsestäni nosusevat toivomukset: Tahdon matkustaa.

Kirjan etäinen serkku saattaisi olla Miia Kankimäen tuotanto. Uskaliaat tutkimusmatkaajanaiset ja Japanin kulttuuriin syvällisesti tutustuvat naiset, jotka aikansa vallitsevia käsityksiä uhmaten lähtevät retkilleen.

Tähänkin Ahava ottaa kantaa: miestutkija kerää kunniaa näyttelystä, jonka on tuottanut ostamalla näyttelyesineistön. Esillä on vain koreita eksoottisia tavaroita vailla historiaa ja selvitystä niiden alkuperästä ja yhteyksistä.

Myös taiteen tekemisen oikeutuksen pohdinta on rohkaisevaa.

Minä kiitin Jumalaa Claran kaltaisesta ystävästä ja oppilaasta, joka rohkaisee silloin, kun toinen epäröi, ja muistuttaa, että maalaaminen on jakamista ja ettei omien taitojen hyödyntäminen ole väärin, kun sen tekee toisten iloksi ja hyödyksi.

Marian kanssa ja avulla ymmärrämme, että jokaisen taiteilijan on kuunneltava omaa katsettaan ja piirrettävä niin kuin hänen luonnolleen on sopivaa. Jokaisella on oma mittakaavansa ja rytminsä, joita on noudatettava.

Kirjan loppuosassa Maria kohtaa lyhytaikasesti sielunkumppaninsa. Tapaminen oli intensiivinen ja täyteläinen, yli aikojen kantava.

Mies pohtii, miten voisi kuvata itsensä Marialle samalla tavoin kuin tämä on kuvannut perhosen metamorfoosin neljä vaihetta samassa kuvassa, koko elämä läsnä samassa hetkessä. Se ei tietenkään onnistunut.

Sen sijaan meidän oli käytettävä sanoja, kerrottava tarinoita, valittava, mistä aloitamme ja mitä tapahtuman juovaa seuraamme.

Kide, ensimmäinen runoteokseni

 

IMG_8492

Kide on ensimmäinen julkaisemani runokoelma. Teos tuli painosta huhtikuun viimeisenä, saatavilla se on nyt. Kannen kuva ja sisäsivujen kuvat:  Pieta Oras, ulkoasu Maarit Soini. Kuva: Maarit Soini, Walkia Design.

 

Kide on runoteos, joka sisältää runojani muutaman viime vuoden ajalta. Kiteen hiomistyö on kestänyt vajaat pari vuotta ja nyt kirja on valmis ja julkaistu. Tai ainakin se on julkaistu.

Esittelen teosta myös sivuston puolella täällä.

Olo on samaan aikaan täysi ja tyhjä. Olen iloinen ja kiitollinen, mielessä tyyni varmuus siitä, miten oikein oli luoda tämä kokoelma. Ja samalla hienoinen tyhjyys ja tietoisuus siitä, että nyt olen vapaa jatkamaan – kirjoittamaan tai olemaan kirjoittamatta.

Kide on tietyllä tapaa vanhanaikainen kirja tässä nopeasti muuttuvassa maailmassa. Sen  runot käsittelevät klassisia aiheita: elämää ja kuolemaa, vanhenemista ja luopumista, rakkautta ja toivoa.

Osaa runoista on niiden kirjoitusaikana kommentoitu ryhmissä, luovan kirjoittamisen seminaarissa tai omaehtoisen kirjoittajaryhmän kokoontumisissa.

On valaisevaa kuulla toisten kommentteja omista teksteistä. On kasvattavaa huomata, että yksi sanoo näin ja toinen tulkitsee päinvastoin ja että kirjoittaja yksin on vastuussa omasta tekstistään.

Tämän kokoelman runoja on kuvattu ilmavina liikkuviksi ja rytmikkäiksi. Yksi ammattilukija ja runoilija nosti esiin luontoaiheet ja -kuvaston. Yllätyin, minunko runoissani luontoa?

Eräs ystäväni totesi, että sinun pitää jatkaa puista kirjoittamista. Nyökyttelin ja mietin, että jaahas, kyllä minä sitten varmaan olen kirjoittanut puista.

Ja sitten tajusin, että metsät ja meret, joet ja pientareet, luonnonlähteet ja pellonreunat ovat tulleet sinne luonnollisesti (kyllä juu), kun olen runoissa siirtynyt lapsuuden tai muuten vain menneisiin maisemiin

Konstailematon ja alleviivaamaton luontosuhde juontaa juurensa kaukaa ja syvältä.

Teos näyttää siltä kuin toivoinkin sen näyttävän. Siitä kiitos kuuluu kahdelle lahjakkaalle visualistille. Ulkoasusta vastaa Maarit Soini Walkia Designista.

Kuvittaja on  Aalto-yliopiston taideopiskelija Pieta Oras. Kannen kuvan lisäksi hän on tehnyt jokaisen viiden osaston alkuun tunnuskuvan.  Kuva ja sana käyvät dialogia, kun samalla sivulla on myös lyhyt, osaston sisältöä avaava runo.

Olen tyytyväinen myös ajoitukseen. Pitkään aprikoin sitä, miten hölmöä on olla debytantti tässä iässä, etenkin kun muistan ensimmäisen 5-vuotiaana kirjoittamani runon.

Sitten oivalsin, että Kiteen aika on nyt. Näitä runoja en olisi voinut kirjoittaa, saati uskaltanut julkaista, aiemmin.

Lyriikkaani perustuu vahvaan omaan kokemukseen tai näkemykseen, semmoiseen mitä on tarttunut matkan varrelta. Kaksikymppinen ei näitä ajatuksia olisi kyennyt ajattelemaan tai sanallistamaan, siihen tarvitaan enemmän perspektiiviä ja ymmärrystä.

Jo kirjan lukeneet ovat sanoneet sen vaikuttaneen vahvasti, herättäneen tunteita ja tunnereaktioita. Olen kuullut mainintoja kyynelistä. Olen kuullut, että runoni ovat lohduksi.

Tästä olen kiitollinen ja onnellinen. Nämä ovat asioita joita ei toiselta voi pyytää, vaatia tai edellyttää.

Edustan koulukuntaa joka julistaa, että kirjoittaa voi ja kannattaa ennen kaikkea itsensä takia. Kirjoittamalla etsii itseään, jäsentää maailmaa ja omaa paikkaansa siinä. Jokin siihen asti selittämätön saa muodon, tulee ymmärrettäväksi.

Parhaimmillaan tehtävässä onnistuu niin, että sinä lukija löydät tekstistä itsesi ja pystyt samaistumaan siihen. Ymmärät ja oivallat omista lähtökohdistasi ja tulkitset omalla tavallasi sen, mitä minä olen omassa tilanteessani kirjoittanut.

Juuri tämä on kaltaiselleni kirjoittajalle kaikkein palkitsevinta.

Että sanat syntyvät uudelleen ja jäävät elämään jonkun toisen mielessä.

Kokoelmani avausrunon esitän täällä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuningaskobra

9789520408107_frontcover_final

Luin Taija Tuomisen Kuningaskobran. En keksi yhtään syytä, miksi sinun ei kannattaisi lukea sitä. Olet jo lukenut? Ehkä kannattaisi lukea uudelleen? Kuva: Tammi.

 

Ajoitus on tärkeää lukemisessakin.

Voi käydä niin, että hyvä kirja jää laimeaksi läpiluvuksi, kun se osuu käsiin väärään aikaan. Ilmassa ja elämässä on jotain mikä häiritsee lukemista, tekee siitä toisarvoista. Ei ole aikaa, halua, mahdollisuutta keskittyä ja antautua tekstin virtaan.

Mutta onneksi voi käydä täysin päinvastaisestikin. Yhdentekevien tai hyvien kirjojen ja lukuhetkien lomaan osuu huikea kokemus. Teksti saapuu juuri oikeaan aikaan ja resonoi niin kuin vain teksti parhaimmillaan voi, tiedäthän.

Taija Tuomisen viime syksynä ilmestynyt Kuningaskobra on ollut minulle tällainen lukukokemus.

Tiesin kirjailijan entuudestaan arvostetuksi sanataideohjaajaksi. Olin kuullut hänen kursseistaan niin paljon hyvää, että kestoaikeena on ollut hakeutua hänen kurssilleen kirjoittamaan. Kenelläpä itseään kunnioittavalla sitä ei bucket listia olisi?

Avoimin mielin siis tartuin Kuningaskobraan. Mielessä soi ”On piilossa viidakon, suojassa temppeliraunion valtakunta viimeinen…. ” Viidakon uumenissa on paljon tuntematonta ja pelottavaa, kertoo laulu.

Hämeen metsissä ja peltoteiden päissä on ollut paljon tuntematonta ja pelottavaa, kertoo kirja.

Alusta asti suojaisassa pihapiirissä eläneelle ihmiselle teos on havahduttavaa luettavaa.

Taija Tuomisen esikoisromaani Tiikerihai on ilmestynyt vuonna 2000. Kirja perustuu osin omaelämäkerrallisuuteen. Nyt ilmestynyt Kuningaskobrakin on autofiktiota.

Tiikerihai kuolee jos se ei ole liikkeellä, muistelee kirjoittaja.

Kuningaskobran kirjoittamista pyysi tuntemattomaksi jäänyt lukija ja tukija vuosikausien ajan. Mikäli tämä osuus kirjassa ei sitten ollut sitä fiktiota.

Tiikerihaita en ole lukenut eikä minun sitä tarvitsekaan lukea. Olen lukenut Kuningaskobran, joka on sama tarina myöhemmin, tästä hetkestä kerrottuna.

Nyt avautuu se totuus ja se muistojen joukko, jolla on merkitystä. Sellaisena kuin se kirjailijalle kirjoitushetkeen mennessä on siilautunut ja muuntunut. Muuta ei minunkaan tarvitse tietää.

Kesti kahdeksantoista vuotta, ennen kuin uskoin, että minulla on vain tämä yksi tarina kirjoitettavana. Tämä tarina, joka muuttuu ja kasvaa koko ajan. Minäkin muutun matkallani kohti jotakin. (102)

Menneisiin tapahtumiin on syntynyt – ja luotu – etäisyyttä, mutta kerronnassa ne keskustelevat ja vuorottelevat nykyajattelun ja -toiminnan kanssa. Syntyy eläviä jatkumoja, pakottomia syy-seuraussuhteiden näkyväksi tekemisiä.

Miten kuvatunlaisesta kasvuympäristöstä voi selvitä? kysyy lukija. Murtautumalla sieltä ulos vapauteen, luomalla itse oman elämänsä ja tekemällä ystävistä sukunsa, vastaa teos.

Ja kirjoittamalla. Ehkä juuri siksi kirja tuntui omalta. Sinne on niin paljon siivilöitynyt oivalluksia kirjoittamisesta: näkökulmia ja lähestymistapoja siihen, millaista tekstiä voi luoda ja miten se tapahtuu.

Sanon opiskelijoilleni, että julkaiseminen ei ole tärkeintä, vaan itse kirjoittaminen.

Sanon opiskelijoilleni, että olkaa uteliaita ja kiinnostuneita.

Sanon opiskelijoilleni, että maailma on teidän, rakastakaa sitä! (34)

Suorituskeskeisessä huomiotaloudessa minua viehättää ajatus siitä, että keskeistä on kirjoittaa, julkaiseminen jää toissijaiseksi sen rinnalla.

(Ja muistan kuitenkin samalla, että on yli vuosi siitä, kun lausuin ääneen julkaisevani runokokoelman, mainitsin sen jopa nimeltä ja taisipa mukana olla julkaisuajankohtakin. Mutta palataan tähän hei.)

Elämä on valintoja, ja me olemme sitä mitä kaipaamme, tiivistyy Kuningaskobrassa. Muistot muuttuvat ajan myötä eikä kaikkia muistojen laatikoita tarvitse avata. Kirjoittaminen on valintoja.

Kuningaskobrassa ollaan paljon kaukana, lapsuudessa se tapahtuu unelmien ja karttakirjan avulla. Aikuisuudessa matkataan konkreettisesti preerialla, ympäri Eurooppaa, Etelä-Amerikassa, Venäjällä…

Tärkeää on olla siellä etäällä, mutta vähintään yhtä keskeistä on, missä silloin EI ole: ei menneisyydessä eikä syntymäseudulla.

Oleellista on mahdollisuus, ei välttämättä edes toteutus; vapauden tunne syntyy moottoripyörän omistamisesta, ei sen ajamisesta.

”Haluan kirjoittaa siitä, että huomisesta tulee hyvä päivä, Aivan kuten tämäkin on. Haluan kirjoittaa, että synkän haudan sijaan me voimme aina valita kirkkaan ja sinisen taivaan.”(223)

Päivän biisi ei olekaan ilmeinen Kuningaskobra vaan vapauden tematiikan uljaasti ja eleettömästi esittävä  Kun tänään lähden.

 

Taija Tuominen: Kuningaskobra. Tammi 2019.

Kursivoidut kohdat ovat lainauksia Kuningaskobra-teoksesta.

Valitsen esittelemäni kirjat – kuten kaikki aiheet – blogiini omien mieltymysten mukaan eikä kyse ole kaupallisesta yhteistyöstä. Kerron kyllä jos tilanne muuttuu.

 

 

Aluksi

ballpen-blank-desk-journal-606541

– Ja otetaan tähän alkuun lyhyt esittäytyminen. Kuka olet? Miksi olet täällä? Millaisia odotuksia sinulla on?

Suunnilleen tuolla tavalla alkavat ohjaamani sanataidekurssit, usein vähän pehmennetymmin ja ehkä hiukan yksilöidymmin kysymyksin. Liikkeellelähtö on tämä, vaikka sanamuodot saattavat vaihdella. Siksipä juuri näinikkästee alkaa myös ensimmäinen blogipostaukseni. Tervetuloa mukaan matkaan!

Kukako olen? Sitä olen miettinyt yli puoli vuosisataa (niinpä! mieti sitä!). Olen Sanallistaja (yritys) ja sanallistaja (ihminen joka hahmottaa ja jäsentää maailmaa kielen avulla, määritelmä omani). Olen aina ollut kirjoittaja. Kirjoitan elääkseni ja kirjoitan elääkseni: tuottamalla sisältöä saan elämääni sisältöä mutta myös elannon.

Miksi olen täällä? Todennäköisesti kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia, pohdintaa enemmän kuin loppupäätelmiä. Pienet ohikiitävät hetket ja maailmoja syleilevät ikuisesti ratkaisemattomat kysymykset viihtyvät luonnikkaasti rinnakkain. Aihesanoja kertyy kirjallisuuden, musiikin, kuvataiteen ja muun kulttuurin saralta. Pukeutuminen, maltillinen matkailu, kauniit asiat – niitäkin havainnoin, pyrkimyksenä sisällyttää katseeseen ilo ja lämpö.

Tarjolla on kurkistuksia aikuisen naisen eloon ja oloon. Kerron ihanasta tasaisesta arjesta, mutta mukana kulkevat myös raportit kurjuuden kuningattarena olemisesta – ja toisaalta taas ylevöitymisen puhtaat hetket. Tuokiokuvia, katkelmia, fragmentteja. Katson maailmaa häikäilemättömän subjektiivisesti. Ihmisen elämä kaikkine vaiheineen kiinnostaa, imeväisiästä isovanhemmuuteen.

Mitä odotan? Ehkä sillä ei ole merkitystä. Mitä sinä odotat?

Kuuntelehan