Kiteen julkaisusta vuosi

Kannen kuva ja sisäsivujen osastojen aloituskuvat ovat nuoren lahjakkaan taideopiskelija ja taiteilija Pieta Oraksen siveltimestä, taitto ja ulkoasu Walkia Designin graafikko Maarit Soinin pettämätöntä käsialaa. Kuva: Maarit Soini.

Ja millainen vuosi! Ajattelin ensin otsikoida ajallisesti totuudenmukaisesti ja tarkemmin notta Kiteen julkaisusta reilu vuosi. Totesin sitten, että tässä tapauksessa kaksitulkintaisuus ei ole hauskaa, ironiaan ei ole tarvetta ja näppäryys kääntyy itseään vastaan. Aika oli reilu vuosi sitten mutta vuosi ei ole ollut reilu. Luovuin adjektiivista.

Sanallistajana kirjoitan työkseni ja ilokseni. Johonkin näiden toimintojen välimaastoon sijoittuu viime keväänä ilmestynyt Kide-runoteos, jonka julkaisusta olen kertonut, kun asia oli tuore. Sanomisen ja ilmaisun pakkoa siihen liittyi, kahdessakin mielessä, se kun oli paitsi opinnäytetyö myös edesmenneille vanhemmille omistettu runoitse tehty tutkimusmatka omaan elämään.

Korona peruutti – tai toiveikkaammin ilmaistuna siirsi – paljon semmoista, missä kirjan kanssa olisin voinut näyttäytyä. Oman kotikunnan kirjastoissa pääsin esiintymään luontaisesti rajautuneille mutta sitäkin inspiroivimille yleisöille Varsinais-Suomen Runoviikon aikana. Paikallislehti teki kesällä jutun, ja Turun Sanomien kulttuuritoimitus arvioi kokoelman syksyllä. Samatenkin syksyllä Karjala-lehdessä Kanerva Frantti kolumnoi lukukokemuksestaan.

Näin kiteytti Turun Sanomien kriitikko Miikka Laihinen Kidettä viime marraskuussa:

3 poimintaa

Muistojen ja mielen syvyyksissä

1 Suomisen runoissa astutaan kiehtovasti harhapolulle. Kokoelma luotaa muistojen, mielen ja tunteiden syvyyksiä luonnon kiertokulusta innoittuvien kielikuvien voimalla.

2. Lapsuusmuistot limittyvät teoksessa runouden klassisiin aiheisiin, rakkauteen ja kuolemaan. Yleispätevien lausumien sijaan teemat jäsentyvät runouden lajihistorialle ominaisesti minän näkökulman läpi.

3. Kide toimii parhaiten lyhyempien, aforistista tiiviyttä tavoittelevien runojensa äärellä. Erityisesti minää häivyttävissä säkeissään Suomisen ilmaisu tavoittaa vaikuttavia kielellisiä maailmoja.

Suominen kiittää.

Edelleen Miikka Laihinen kirjoittaa: ”Riitta Suomisen esikoiskokoelma Kide käynnistyy kiehtovalla, tunnustuksen muotoon puetulla johdantorunolla. Runon kirjoittajaksi mieltyvä puhuja myöntää kulkeneensa harhaan tai ainakin ennakoineensa aikomuksensa väärin: ’luulin että kun hetkeni tulisi puhuisin vedestä / vyöryvistä aalloista ja voimasta / (…) kun vuoroni tuli puhuin lasimurskasta vuorikiteistä kristallista.’ Oma- tai henkilökohtaisuuden illuusiota on kotimaisen nykyrunouden saralla harvoin rakennettu näin kiehtovasti.”

Siteerattu katkelma on runosta, joka on yksi omista suosikeistani. Se mielestäni sopii ääneen esitettäväksi ja olen lukenut sen toistaiseksi ainoaksi jääneellä lavarunolavavierailulla Suomen Turussa sekä toistaiseksi ainoaksi jääneessä yhteisötaide-esiintymisessä.

Laihinen toteaa Kiteen ilmaisun tavoittavan ”paikoin varsin vaikuttavia kielellisiä maailmoja”. Hän arvioi sanojen ja kuvien vuolaasti ryöpsähtelevä tulvan mieltyvän keinoksi saavuttaa jotakin tavoittamatonta. Tuostakin analyysistä olen kiitollinen: kirjoittajana ja erityisesti aforistikkona huomaan usein rakentavani paradoksien varaan, ja nyt tuossa saavutetaan tavoittamatonta.

Kanerva Frantti Karjala-lehdestä on hänkin humanistina ja kirjallisuutta opiskelleena lukenut teoksen tarkoin, runoja analysoiden ja taustoittaen. ”Pelkistetyssä, osittain aforistisessa kokoelmassa kuljetaan lapsuuden metsämailta aikuisuuden tyrskyjen ja luotojen kautta nykyhetkeen, missä pienten asioiden merkitys nousee yhä tärkeämmäksi: viljapellon sijaan tähkä, jyvä / metsän sijaan puu, lehti / meren sijaan poukama, aalto // vanheneminen on rajaamista / valitsemista / pois”. Kanerva Frantti luonnehtii runojen olevan kuvia, joiden alla elämä ei missään vaiheessa pysähdy ja teksteissä olevan ilmavuuden jättävän peilauspintaa lukijan omille kokemuksille.

”Tunnereaktion arvoisia runoja” otsikoi puolestaan Kiisa Rippstein vuosi sitten viime suvena tekemänsä paikallislehden Vakka-Suomen Sanomien haastattelun. Haastattelu on kokonaisuudessaan enemmän kirjoitusprossesin luotaamista, kirjoittajan ja hänen ajatustensa esittelyä kuin teoksen arviointia. Hän nosti jutussa esiin myös käsittelemäämme teoksen nimeämisen problematiikkaa: ”Runoteos on saanut nimensä tarkan pohdinnan jälkeen. Ensimmäisessä runossa on mukana kiteitä, toisessa lasimurskaa, joissain se on jotain mikä heijastaa ja taittaa valoa. Toisaalta se tarkoittaa tarvetta kiteyttää. Nimi on siis kaksitulkintainen. Lisäksi kide on mielestäni kaunis ja tiivis sana, Suominen sanoo.” Samoissa ajatuksissa olen edelleen näitten asioitten suhteen. Kiisa Rippstein myös välittää näkemykseni siitä, että jokaisella lukijalla on lupa omaan tulkintaansa.

Lukijapalaute on ollut parasta. Olen ilahtunut kommenteista, siitä että runot ovat koskettaneet ja että niihin on helppo samaistua. Tämä tuntuu arvoikkammalta mahdolliselta kiitokselta. Että on luonut ja sanallistanut hyvin yksityistä ja omakohtaista ja se onkin osoittautunut universaaliksi ja yhteyttä luovaksi. Että lukija on varioinut sururunoa vielä tarkemmin omaa todellisuuttaan vastaavaksi ammentaakseen vielä täydemmän lohdutuksen. Tai että toinen on laittanut seinälleen kopion aukeamasta, jonka ottaa mukaansa vaellukselle, kun maailma taas avautuu.

Kide päättyy sanoihin jostain tulvii valo jonka kaltaista en enää uskonut kohtaavani.

Tämä kirjoitus loppuu runoon, jossa kerrotaan kaikkien laulujen olevan valhetta valhetta valhetta vaan eikä sepittäjä edes itsekään usko sanoja mutta ne lauletaan. Samuli Edelmann feat. Yona ja Aale Tynnin Lasinen vuori.

Kuunpäivän kirjeet. Lukukokemus.

Emmi Itärannan Kuupäivän kirjeet ilmestyi alkusyksystä 2020. Kuva: Teos.

Kohta lasken kynän ja muistikirjan pöydälle, ryömin huovan alle ja sammutan valon. Katselen, miten Ziggyn valkosukkainen etutassu avautuu ja sulkeutuu hämärässä kuin kukka, se aistii minut vieressään. Paksun metalliseinän takana ajatukset vaeltavat ja pimeys sataa kaikkiin suuntiin, yksi etäisyys lyhenee ja toiset kasvavat.

Olet tässä. Olet toisaalla. Vain päivien kuluttua painan täyteen kirjoitetun muistikirjan käteesi.”   

Tästä on kyse Emmi Itärannan uusimmassa romaanissa Kuunpäivän kirjeet. Kirjoittaminen taltioi sen, mikä tapahtuu ja mikä tapahtui. Se muistaa ja kuvittelee, arvailee: täyttää menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden aukkopaikat.

Kirjoittaminen ei esittäydy kirjaamisena. Minäkertoja Lumi kirjoittaa muistikirjaansa Solille, kadonneelle puolisolleen. Kertomukselle on siis osoitettu yleisö. Muistikirjan lehdet täyttyvät puhutteluista, kysymyksistä, unista, muistoista, kuvitelmista, viesteistä, raporteista ja tunnustuksista.

Täysin yksipuolista ei viestintä ole, sillä kirjaan sisältyy muutama Solin Lumille lähettämä viesti. Ne eivät selitä tai selvennä mitään, kehottavat vain luottamaan ja toimimaan ehdotetusti ja ehdottomasti.

Vuosi on 2168. Ajassa liikutaan myös menneisyyteen. Kerrotaan, miten maapallolla syntynyt ja sieltä onnekkaasti pois päässyt Lumi on puolisoaan Solia arvoasteikossa alempana, sillä Sol on alkuperäisiä marsilaisia.

Muuallakin avaruudessa asutaan, kuussa ja Jupiterin kuussa. Osa siirtokunnista on jo jouduttu sulkemaankin.

Sulkemiset ovat tapahtuneet siksi, että ympäristö on saastunut elinkelvottomaksi. Marsin kupolikaupunkienkin ympärillä alkaa syvä pimeys. Välimatkoja taitetaan erilaisilla ajoneuvoilla.

Dystooppinen juonne on kuitenkin vain yksi osa kirjaa. Henkilöiden väliset jännitteet on kuvattu taitavasti: Lumikin epäilee Solin motiiveja ja toimintaa. Onko Sol kadonnut vapaaehtoisesti vai onko hänet siepattu? Mikä on hänen osuutensa terroristiseksi muuttuneessa toiminnassa?

Lukija pääsee seuraamaan tapahtumien ja Lumin tunnetilojen kehitystä. Välillä edetään miltei trillerimäisesti.

Henkilögalleriaan kuuluu Solin perheestä, äiti Naomi ja sisar Ilsa sekä Lumin ohjaaja Vivian. Vivian auttaa Lumin tämän parantajan ammattiin. Enisa-niminen toimittaja on Lumin mukana selvittämässä, mitä tapahtuu todella.

Samanismi on iso osa kirjan maailmaa, ikiaikaiset myytit luontuvat tarinaan. Vivianin voimaeläin on joutsen ja Lumin ilves. Mystiset matkat ja rankat kokemukset kuuluvat parantajan arkipäivään.  

Kuunpäivän kirjeet on paljon muun ohella myös rakkaustarina:

Sol, tämä saattaa olla viimeinen sivu, se jonka kirjoitan, kun kaikki on jo tapahtunut. Se jonka revin irti muistikirjan lopusta ja asetan kannen ja kansilahden väliin. Sen ensimmäinen sana on sinun nimesi: siitä tiedät heti, että lauseet tulevilla sivuilla ovat yhtä lailla sinua varten kuin itseäni.

Sanoit kerran, että kirjoittaminen on matkaamista äärettömien etäisyyksien taakse. Näillä sanoilla siirrän sinut luokseni ajan ja paikan poikki.

Kieli on kaunista, kuulasta ja ilmaisuvoimaista.

Olen miettinyt, miten kirjailijaan vaikuttaa se, että hän asuu ja työskentelee muussa kuin oman äidinkielisessään ympäristössä.

Onko kieli silloin jotenkin vieläkin enemmän työväline, pystyykö sitä käsittelemään ja työstämään ikään kuin neutraalimmin ja puhtaampana? Ulkopuolelta kuin kuvanveistäjä muovaa savea?

Entä miten vaikuttaa se, että kirjailija kirjoittaa romaaninsa rinnakkain suomeksi ja englanniksi?

Kuunpäivän kirjeet on Emmi Itärannan kolmas romaani. Yhtä vaikuttavia lukukokemuksia ovat myös aiemmat Teemestarin kirja (2012) ja Kudottujen kujien kaupunki (2015).

Kuun pojasta kertovan tarinan Hijo de la Luna esittää Géronimo Rauch ft Carlos Rivera. Vaikuttava esitys on armollisempi, kun sisältö jää vieraaksi, kauniita sanoja vailla merkitystä.

Kide, ensimmäinen runoteokseni

 

IMG_8492

Kide on ensimmäinen julkaisemani runokoelma. Teos tuli painosta huhtikuun viimeisenä, saatavilla se on nyt. Kannen kuva ja sisäsivujen kuvat:  Pieta Oras, ulkoasu Maarit Soini. Kuva: Maarit Soini, Walkia Design.

 

Kide on runoteos, joka sisältää runojani muutaman viime vuoden ajalta. Kiteen hiomistyö on kestänyt vajaat pari vuotta ja nyt kirja on valmis ja julkaistu. Tai ainakin se on julkaistu.

Esittelen teosta myös sivuston puolella täällä.

Olo on samaan aikaan täysi ja tyhjä. Olen iloinen ja kiitollinen, mielessä tyyni varmuus siitä, miten oikein oli luoda tämä kokoelma. Ja samalla hienoinen tyhjyys ja tietoisuus siitä, että nyt olen vapaa jatkamaan – kirjoittamaan tai olemaan kirjoittamatta.

Kide on tietyllä tapaa vanhanaikainen kirja tässä nopeasti muuttuvassa maailmassa. Sen  runot käsittelevät klassisia aiheita: elämää ja kuolemaa, vanhenemista ja luopumista, rakkautta ja toivoa.

Osaa runoista on niiden kirjoitusaikana kommentoitu ryhmissä, luovan kirjoittamisen seminaarissa tai omaehtoisen kirjoittajaryhmän kokoontumisissa.

On valaisevaa kuulla toisten kommentteja omista teksteistä. On kasvattavaa huomata, että yksi sanoo näin ja toinen tulkitsee päinvastoin ja että kirjoittaja yksin on vastuussa omasta tekstistään.

Tämän kokoelman runoja on kuvattu ilmavina liikkuviksi ja rytmikkäiksi. Yksi ammattilukija ja runoilija nosti esiin luontoaiheet ja -kuvaston. Yllätyin, minunko runoissani luontoa?

Eräs ystäväni totesi, että sinun pitää jatkaa puista kirjoittamista. Nyökyttelin ja mietin, että jaahas, kyllä minä sitten varmaan olen kirjoittanut puista.

Ja sitten tajusin, että metsät ja meret, joet ja pientareet, luonnonlähteet ja pellonreunat ovat tulleet sinne luonnollisesti (kyllä juu), kun olen runoissa siirtynyt lapsuuden tai muuten vain menneisiin maisemiin

Konstailematon ja alleviivaamaton luontosuhde juontaa juurensa kaukaa ja syvältä.

Teos näyttää siltä kuin toivoinkin sen näyttävän. Siitä kiitos kuuluu kahdelle lahjakkaalle visualistille. Ulkoasusta vastaa Maarit Soini Walkia Designista.

Kuvittaja on  Aalto-yliopiston taideopiskelija Pieta Oras. Kannen kuvan lisäksi hän on tehnyt jokaisen viiden osaston alkuun tunnuskuvan.  Kuva ja sana käyvät dialogia, kun samalla sivulla on myös lyhyt, osaston sisältöä avaava runo.

Olen tyytyväinen myös ajoitukseen. Pitkään aprikoin sitä, miten hölmöä on olla debytantti tässä iässä, etenkin kun muistan ensimmäisen 5-vuotiaana kirjoittamani runon.

Sitten oivalsin, että Kiteen aika on nyt. Näitä runoja en olisi voinut kirjoittaa, saati uskaltanut julkaista, aiemmin.

Lyriikkaani perustuu vahvaan omaan kokemukseen tai näkemykseen, semmoiseen mitä on tarttunut matkan varrelta. Kaksikymppinen ei näitä ajatuksia olisi kyennyt ajattelemaan tai sanallistamaan, siihen tarvitaan enemmän perspektiiviä ja ymmärrystä.

Jo kirjan lukeneet ovat sanoneet sen vaikuttaneen vahvasti, herättäneen tunteita ja tunnereaktioita. Olen kuullut mainintoja kyynelistä. Olen kuullut, että runoni ovat lohduksi.

Tästä olen kiitollinen ja onnellinen. Nämä ovat asioita joita ei toiselta voi pyytää, vaatia tai edellyttää.

Edustan koulukuntaa joka julistaa, että kirjoittaa voi ja kannattaa ennen kaikkea itsensä takia. Kirjoittamalla etsii itseään, jäsentää maailmaa ja omaa paikkaansa siinä. Jokin siihen asti selittämätön saa muodon, tulee ymmärrettäväksi.

Parhaimmillaan tehtävässä onnistuu niin, että sinä lukija löydät tekstistä itsesi ja pystyt samaistumaan siihen. Ymmärät ja oivallat omista lähtökohdistasi ja tulkitset omalla tavallasi sen, mitä minä olen omassa tilanteessani kirjoittanut.

Juuri tämä on kaltaiselleni kirjoittajalle kaikkein palkitsevinta.

Että sanat syntyvät uudelleen ja jäävät elämään jonkun toisen mielessä.

Kokoelmani avausrunon esitän täällä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Aluksi

ballpen-blank-desk-journal-606541

– Ja otetaan tähän alkuun lyhyt esittäytyminen. Kuka olet? Miksi olet täällä? Millaisia odotuksia sinulla on?

Suunnilleen tuolla tavalla alkavat ohjaamani sanataidekurssit, usein vähän pehmennetymmin ja ehkä hiukan yksilöidymmin kysymyksin. Liikkeellelähtö on tämä, vaikka sanamuodot saattavat vaihdella. Siksipä juuri näinikkästee alkaa myös ensimmäinen blogipostaukseni. Tervetuloa mukaan matkaan!

Kukako olen? Sitä olen miettinyt yli puoli vuosisataa (niinpä! mieti sitä!). Olen Sanallistaja (yritys) ja sanallistaja (ihminen joka hahmottaa ja jäsentää maailmaa kielen avulla, määritelmä omani). Olen aina ollut kirjoittaja. Kirjoitan elääkseni ja kirjoitan elääkseni: tuottamalla sisältöä saan elämääni sisältöä mutta myös elannon.

Miksi olen täällä? Todennäköisesti kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia, pohdintaa enemmän kuin loppupäätelmiä. Pienet ohikiitävät hetket ja maailmoja syleilevät ikuisesti ratkaisemattomat kysymykset viihtyvät luonnikkaasti rinnakkain. Aihesanoja kertyy kirjallisuuden, musiikin, kuvataiteen ja muun kulttuurin saralta. Pukeutuminen, maltillinen matkailu, kauniit asiat – niitäkin havainnoin, pyrkimyksenä sisällyttää katseeseen ilo ja lämpö.

Tarjolla on kurkistuksia aikuisen naisen eloon ja oloon. Kerron ihanasta tasaisesta arjesta, mutta mukana kulkevat myös raportit kurjuuden kuningattarena olemisesta – ja toisaalta taas ylevöitymisen puhtaat hetket. Tuokiokuvia, katkelmia, fragmentteja. Katson maailmaa häikäilemättömän subjektiivisesti. Ihmisen elämä kaikkine vaiheineen kiinnostaa, imeväisiästä isovanhemmuuteen.

Mitä odotan? Ehkä sillä ei ole merkitystä. Mitä sinä odotat?

Kuuntelehan