Kannen kuva ja sisäsivujen osastojen aloituskuvat ovat nuoren lahjakkaan taideopiskelija ja taiteilija Pieta Oraksen siveltimestä, taitto ja ulkoasu Walkia Designin graafikko Maarit Soinin pettämätöntä käsialaa. Kuva: Maarit Soini.

Ja millainen vuosi! Ajattelin ensin otsikoida ajallisesti totuudenmukaisesti ja tarkemmin notta Kiteen julkaisusta reilu vuosi. Totesin sitten, että tässä tapauksessa kaksitulkintaisuus ei ole hauskaa, ironiaan ei ole tarvetta ja näppäryys kääntyy itseään vastaan. Aika oli reilu vuosi sitten mutta vuosi ei ole ollut reilu. Luovuin adjektiivista.

Sanallistajana kirjoitan työkseni ja ilokseni. Johonkin näiden toimintojen välimaastoon sijoittuu viime keväänä ilmestynyt Kide-runoteos, jonka julkaisusta olen kertonut, kun asia oli tuore. Sanomisen ja ilmaisun pakkoa siihen liittyi, kahdessakin mielessä, se kun oli paitsi opinnäytetyö myös edesmenneille vanhemmille omistettu runoitse tehty tutkimusmatka omaan elämään.

Korona peruutti – tai toiveikkaammin ilmaistuna siirsi – paljon semmoista, missä kirjan kanssa olisin voinut näyttäytyä. Oman kotikunnan kirjastoissa pääsin esiintymään luontaisesti rajautuneille mutta sitäkin inspiroivimille yleisöille Varsinais-Suomen Runoviikon aikana. Paikallislehti teki kesällä jutun, ja Turun Sanomien kulttuuritoimitus arvioi kokoelman syksyllä. Samatenkin syksyllä Karjala-lehdessä Kanerva Frantti kolumnoi lukukokemuksestaan.

Näin kiteytti Turun Sanomien kriitikko Miikka Laihinen Kidettä viime marraskuussa:

3 poimintaa

Muistojen ja mielen syvyyksissä

1 Suomisen runoissa astutaan kiehtovasti harhapolulle. Kokoelma luotaa muistojen, mielen ja tunteiden syvyyksiä luonnon kiertokulusta innoittuvien kielikuvien voimalla.

2. Lapsuusmuistot limittyvät teoksessa runouden klassisiin aiheisiin, rakkauteen ja kuolemaan. Yleispätevien lausumien sijaan teemat jäsentyvät runouden lajihistorialle ominaisesti minän näkökulman läpi.

3. Kide toimii parhaiten lyhyempien, aforistista tiiviyttä tavoittelevien runojensa äärellä. Erityisesti minää häivyttävissä säkeissään Suomisen ilmaisu tavoittaa vaikuttavia kielellisiä maailmoja.

Suominen kiittää.

Edelleen Miikka Laihinen kirjoittaa: ”Riitta Suomisen esikoiskokoelma Kide käynnistyy kiehtovalla, tunnustuksen muotoon puetulla johdantorunolla. Runon kirjoittajaksi mieltyvä puhuja myöntää kulkeneensa harhaan tai ainakin ennakoineensa aikomuksensa väärin: ’luulin että kun hetkeni tulisi puhuisin vedestä / vyöryvistä aalloista ja voimasta / (…) kun vuoroni tuli puhuin lasimurskasta vuorikiteistä kristallista.’ Oma- tai henkilökohtaisuuden illuusiota on kotimaisen nykyrunouden saralla harvoin rakennettu näin kiehtovasti.”

Siteerattu katkelma on runosta, joka on yksi omista suosikeistani. Se mielestäni sopii ääneen esitettäväksi ja olen lukenut sen toistaiseksi ainoaksi jääneellä lavarunolavavierailulla Suomen Turussa sekä toistaiseksi ainoaksi jääneessä yhteisötaide-esiintymisessä.

Laihinen toteaa Kiteen ilmaisun tavoittavan ”paikoin varsin vaikuttavia kielellisiä maailmoja”. Hän arvioi sanojen ja kuvien vuolaasti ryöpsähtelevä tulvan mieltyvän keinoksi saavuttaa jotakin tavoittamatonta. Tuostakin analyysistä olen kiitollinen: kirjoittajana ja erityisesti aforistikkona huomaan usein rakentavani paradoksien varaan, ja nyt tuossa saavutetaan tavoittamatonta.

Kanerva Frantti Karjala-lehdestä on hänkin humanistina ja kirjallisuutta opiskelleena lukenut teoksen tarkoin, runoja analysoiden ja taustoittaen. ”Pelkistetyssä, osittain aforistisessa kokoelmassa kuljetaan lapsuuden metsämailta aikuisuuden tyrskyjen ja luotojen kautta nykyhetkeen, missä pienten asioiden merkitys nousee yhä tärkeämmäksi: viljapellon sijaan tähkä, jyvä / metsän sijaan puu, lehti / meren sijaan poukama, aalto // vanheneminen on rajaamista / valitsemista / pois”. Kanerva Frantti luonnehtii runojen olevan kuvia, joiden alla elämä ei missään vaiheessa pysähdy ja teksteissä olevan ilmavuuden jättävän peilauspintaa lukijan omille kokemuksille.

”Tunnereaktion arvoisia runoja” otsikoi puolestaan Kiisa Rippstein vuosi sitten viime suvena tekemänsä paikallislehden Vakka-Suomen Sanomien haastattelun. Haastattelu on kokonaisuudessaan enemmän kirjoitusprossesin luotaamista, kirjoittajan ja hänen ajatustensa esittelyä kuin teoksen arviointia. Hän nosti jutussa esiin myös käsittelemäämme teoksen nimeämisen problematiikkaa: ”Runoteos on saanut nimensä tarkan pohdinnan jälkeen. Ensimmäisessä runossa on mukana kiteitä, toisessa lasimurskaa, joissain se on jotain mikä heijastaa ja taittaa valoa. Toisaalta se tarkoittaa tarvetta kiteyttää. Nimi on siis kaksitulkintainen. Lisäksi kide on mielestäni kaunis ja tiivis sana, Suominen sanoo.” Samoissa ajatuksissa olen edelleen näitten asioitten suhteen. Kiisa Rippstein myös välittää näkemykseni siitä, että jokaisella lukijalla on lupa omaan tulkintaansa.

Lukijapalaute on ollut parasta. Olen ilahtunut kommenteista, siitä että runot ovat koskettaneet ja että niihin on helppo samaistua. Tämä tuntuu arvoikkammalta mahdolliselta kiitokselta. Että on luonut ja sanallistanut hyvin yksityistä ja omakohtaista ja se onkin osoittautunut universaaliksi ja yhteyttä luovaksi. Että lukija on varioinut sururunoa vielä tarkemmin omaa todellisuuttaan vastaavaksi ammentaakseen vielä täydemmän lohdutuksen. Tai että toinen on laittanut seinälleen kopion aukeamasta, jonka ottaa mukaansa vaellukselle, kun maailma taas avautuu.

Kide päättyy sanoihin jostain tulvii valo jonka kaltaista en enää uskonut kohtaavani.

Tämä kirjoitus loppuu runoon, jossa kerrotaan kaikkien laulujen olevan valhetta valhetta valhetta vaan eikä sepittäjä edes itsekään usko sanoja mutta ne lauletaan. Samuli Edelmann feat. Yona ja Aale Tynnin Lasinen vuori.