Nainen joka rakasti hyönteisiä

Selja Ahavan Nainen joka rakasti hyönteisiä ilmestyi elokuussa. Kuva: Gummerrus.

Nainen joka rakasti hyönteisiä ilmestyi elokuussa. Luin sen syyskuussa. Kerron lukukokemuksestani lokakuussa.

Jotain tällaisista jatkuvuutta on Selja Ahavan romaanissakin. Tarina etenee muodonmuutosten kautta, ajasta ja paikasta toiseen.

Saksalainen 1600-luvulla syntynyt Maria elää ja toteuttaa kutsumustaan hyönteistutkijana ja -kuvaajana Saksassa, Alankomaissa ja Japanissa.

Toinen ja kuitenkin sama Maria kuolee meidän aikanamme meidän maassamme. Hänen ruumiinsa on ryhtynyt vastarintaan itseään vastaan, se ei kasvata jäkälää, kuten tapahtuu ihmisille kertomuksen mittaan vaan syöpäsoluja.

Marialle avioliitto tai suhde omaan lapseen Theaan eivät ole helppoja. Pelottomasti hän kulkee omaa sisäistä ääntään kuunnellen, välittämättä ympäristön luomista paineista.

Olen näihin vihkoihin tallentanut huomioitani hyönteisistä ja kasveista, sanoin sekä piirtäen, ymmärryksen halulla ja uteeliaisuudella, jotka minulle on Jumalan armosta annettu.

Etsinnässä on perhosten elämänvaiheiden selvittämisen lisäksi läsnä on myös tutkailu ja tuskailu siitä, miksi nainen on asetettu niin kapeaan muottiin.

Rakennetta teokseen luovat latinankielisin termein nimetyt jaksot. Kirjoituskokoelma alkaa munasta (tosin jo ennen sitä on ollut prologi) ja päättyy tuhoon.

Nainen joka rakasti hyönteisiä on kiitoksensa ansainnut. Minunkin mielestäni se saisi voittaa tiedät-kyllä-minkä-palkinnon.

Olen kuitenkin myös törmännyt mainintoihin, että kirja oli synkkä ja dystooppinen. Itse en kokenut sitä niin vaan Marian utelias ja ajoin anarkistinenkin ote loi mielestäni valoisuuttta ja toivoa. On mahdollista valita etsimisen ja kuvaamisen tie, pyrkimys ymmärtää.

Elämänhalu on se mikä Mariaa vie eteenpäin, silloin kun hän poistuu yhteisöistä, joita ei tunne omakseen – tämä tapahtuu vähintään kahdesti – silloin kun jatkaa vaellustaan tutkimattomille seuduille ja silloin kun hän sairastuu fataalisti ja tietää pian kuolevansa.

Elämännälkä näyttäytyy myös haluna matkustaa.

… ja kun kävelin käärö kainalossa pois satamasta, mielessäni syntyi hiljainen ajatus, joka oli oikeastaan ollut siellä jo pitkään mutta jonka olin jättänyt huomiotta, kuten monet muutkin omasta itsestäni nosusevat toivomukset: Tahdon matkustaa.

Kirjan etäinen serkku saattaisi olla Miia Kankimäen tuotanto. Uskaliaat tutkimusmatkaajanaiset ja Japanin kulttuuriin syvällisesti tutustuvat naiset, jotka aikansa vallitsevia käsityksiä uhmaten lähtevät retkilleen.

Tähänkin Ahava ottaa kantaa: miestutkija kerää kunniaa näyttelystä, jonka on tuottanut ostamalla näyttelyesineistön. Esillä on vain koreita eksoottisia tavaroita vailla historiaa ja selvitystä niiden alkuperästä ja yhteyksistä.

Myös taiteen tekemisen oikeutuksen pohdinta on rohkaisevaa.

Minä kiitin Jumalaa Claran kaltaisesta ystävästä ja oppilaasta, joka rohkaisee silloin, kun toinen epäröi, ja muistuttaa, että maalaaminen on jakamista ja ettei omien taitojen hyödyntäminen ole väärin, kun sen tekee toisten iloksi ja hyödyksi.

Marian kanssa ja avulla ymmärrämme, että jokaisen taiteilijan on kuunneltava omaa katsettaan ja piirrettävä niin kuin hänen luonnolleen on sopivaa. Jokaisella on oma mittakaavansa ja rytminsä, joita on noudatettava.

Kirjan loppuosassa Maria kohtaa lyhytaikasesti sielunkumppaninsa. Tapaminen oli intensiivinen ja täyteläinen, yli aikojen kantava.

Mies pohtii, miten voisi kuvata itsensä Marialle samalla tavoin kuin tämä on kuvannut perhosen metamorfoosin neljä vaihetta samassa kuvassa, koko elämä läsnä samassa hetkessä. Se ei tietenkään onnistunut.

Sen sijaan meidän oli käytettävä sanoja, kerrottava tarinoita, valittava, mistä aloitamme ja mitä tapahtuman juovaa seuraamme.

Kide, ensimmäinen runoteokseni

 

IMG_8492

Kide on ensimmäinen julkaisemani runokoelma. Teos tuli painosta huhtikuun viimeisenä, saatavilla se on nyt. Kannen kuva ja sisäsivujen kuvat:  Pieta Oras, ulkoasu Maarit Soini. Kuva: Maarit Soini, Walkia Design.

 

Kide on runoteos, joka sisältää runojani muutaman viime vuoden ajalta. Kiteen hiomistyö on kestänyt vajaat pari vuotta ja nyt kirja on valmis ja julkaistu. Tai ainakin se on julkaistu.

Esittelen teosta myös sivuston puolella täällä.

Olo on samaan aikaan täysi ja tyhjä. Olen iloinen ja kiitollinen, mielessä tyyni varmuus siitä, miten oikein oli luoda tämä kokoelma. Ja samalla hienoinen tyhjyys ja tietoisuus siitä, että nyt olen vapaa jatkamaan – kirjoittamaan tai olemaan kirjoittamatta.

Kide on tietyllä tapaa vanhanaikainen kirja tässä nopeasti muuttuvassa maailmassa. Sen  runot käsittelevät klassisia aiheita: elämää ja kuolemaa, vanhenemista ja luopumista, rakkautta ja toivoa.

Osaa runoista on niiden kirjoitusaikana kommentoitu ryhmissä, luovan kirjoittamisen seminaarissa tai omaehtoisen kirjoittajaryhmän kokoontumisissa.

On valaisevaa kuulla toisten kommentteja omista teksteistä. On kasvattavaa huomata, että yksi sanoo näin ja toinen tulkitsee päinvastoin ja että kirjoittaja yksin on vastuussa omasta tekstistään.

Tämän kokoelman runoja on kuvattu ilmavina liikkuviksi ja rytmikkäiksi. Yksi ammattilukija ja runoilija nosti esiin luontoaiheet ja -kuvaston. Yllätyin, minunko runoissani luontoa?

Eräs ystäväni totesi, että sinun pitää jatkaa puista kirjoittamista. Nyökyttelin ja mietin, että jaahas, kyllä minä sitten varmaan olen kirjoittanut puista.

Ja sitten tajusin, että metsät ja meret, joet ja pientareet, luonnonlähteet ja pellonreunat ovat tulleet sinne luonnollisesti (kyllä juu), kun olen runoissa siirtynyt lapsuuden tai muuten vain menneisiin maisemiin

Konstailematon ja alleviivaamaton luontosuhde juontaa juurensa kaukaa ja syvältä.

Teos näyttää siltä kuin toivoinkin sen näyttävän. Siitä kiitos kuuluu kahdelle lahjakkaalle visualistille. Ulkoasusta vastaa Maarit Soini Walkia Designista.

Kuvittaja on  Aalto-yliopiston taideopiskelija Pieta Oras. Kannen kuvan lisäksi hän on tehnyt jokaisen viiden osaston alkuun tunnuskuvan.  Kuva ja sana käyvät dialogia, kun samalla sivulla on myös lyhyt, osaston sisältöä avaava runo.

Olen tyytyväinen myös ajoitukseen. Pitkään aprikoin sitä, miten hölmöä on olla debytantti tässä iässä, etenkin kun muistan ensimmäisen 5-vuotiaana kirjoittamani runon.

Sitten oivalsin, että Kiteen aika on nyt. Näitä runoja en olisi voinut kirjoittaa, saati uskaltanut julkaista, aiemmin.

Lyriikkaani perustuu vahvaan omaan kokemukseen tai näkemykseen, semmoiseen mitä on tarttunut matkan varrelta. Kaksikymppinen ei näitä ajatuksia olisi kyennyt ajattelemaan tai sanallistamaan, siihen tarvitaan enemmän perspektiiviä ja ymmärrystä.

Jo kirjan lukeneet ovat sanoneet sen vaikuttaneen vahvasti, herättäneen tunteita ja tunnereaktioita. Olen kuullut mainintoja kyynelistä. Olen kuullut, että runoni ovat lohduksi.

Tästä olen kiitollinen ja onnellinen. Nämä ovat asioita joita ei toiselta voi pyytää, vaatia tai edellyttää.

Edustan koulukuntaa joka julistaa, että kirjoittaa voi ja kannattaa ennen kaikkea itsensä takia. Kirjoittamalla etsii itseään, jäsentää maailmaa ja omaa paikkaansa siinä. Jokin siihen asti selittämätön saa muodon, tulee ymmärrettäväksi.

Parhaimmillaan tehtävässä onnistuu niin, että sinä lukija löydät tekstistä itsesi ja pystyt samaistumaan siihen. Ymmärät ja oivallat omista lähtökohdistasi ja tulkitset omalla tavallasi sen, mitä minä olen omassa tilanteessani kirjoittanut.

Juuri tämä on kaltaiselleni kirjoittajalle kaikkein palkitsevinta.

Että sanat syntyvät uudelleen ja jäävät elämään jonkun toisen mielessä.

Kokoelmani avausrunon esitän täällä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Paratiisi

Kamera rakastaa Riitta Havukaisen kasvoja.

Oivalsin tuon ehkä vähän jälkijättöisesti, hiukan ennen Paratiisi-sarjan keskivaihetta. Avausjakson katsoin, kun se näytettiin ykkösellä alkuvuodesta kauan sitten. Sen jälkeen katsoinkin saman tien koko sarjan Areenasta ja tämän lisäksi vielä yksittäiset jaksot uudelleen niiden lähetysaikoina tv:stä.

Nyttemmin kaikki katseluprosessin aikaiset oivallukseni ovat todennäköisesti jo esiintyneet julkisuudessa. Silti haluan kirjoittaa Paratiisista. Enkä spoilaa ollenkaan, tekstin voi lukea huoleti, vaikka Paratiisi olisi vielä näkemättä. Ja jos on, niin miten olisi vapun tienoo Fueringolassa ja Oulussa?

Olen kouliintunut dekkarien lukija ja katsoja. Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että vuosikymmenten kokemus on kylläännyttänyt niin, että niiden seuraaminen on vähentynyt melkoisesti. Viimeisen vuoden aikana olen ollut valikoiva kuluttaja.

Aiemmin kyllä katsoin. Lauantai-illan puoli kahdeksan englantilaissarja on poikkeuksetta kuulunut lukujärjestykseeni varmasti yhtä kauan kuin lähetyksiä on ollut. Englannin maaseutu ällistyttävän runsaslukuisine murhineen, olipa kyseessä Sant Mary Meadin kylä tai Midsomerin kreivikunta, on käynyt tutuiksi.

Myös saarivaltakunnan puutarhoissa tapahtuvat surmateot tai Poirotin eri kreivikuntien kartanoissa paljastamat vääryydet ovat tulleet todistetuiksi. Jerseytä on kiidetty ristiin rastiin, tyyliä ja vauhtia ei ole menosta puuttunut.

Scandid Noir, Silta ja Sorjonen ja ihmisen loputon julmuus. Beckin seuraamisesta on jo aikaa, enää en niitä halua katsoa. Det var inte i går, ja Ystadin-vierailunkin teimme jo pari vuosikymmentä sitten.

 

Paratiisi S1 / The Paradise yleiskuva

Kamera rakastaa Riitta Havukaisen kasvoja. Kuva: Ana Belen Fernandez/Yle Kuvapalvelu. Rikosdraamasarja Paratiisi on alkuvuodesta esitetty Yle TV1:llä ja se on edelleen nähtävissä Yle Areenassa.

Mutta Paratiisi, Paratiisi on upea monin tavoin. Se on rikosdraamasarja, joka on älykäs ja kansainvälinen ja upea. Se on sopivan rouhea (anteeksi sanavalinta, en löytänyt kuvaavampaa ilmaisua; tahallani ja helpostikaan en nykyisiin tai lähimenneisyyden muoti-ilmaisuihin suostu), sen kauneus ei ole siloteltua ja sliipattua vaan elämänmakuista ja aitoa ja uskottavaa.

Ja ennen kaikkea: että pääosassa on vahva nainen. Miten kamera rakastaakaan Riitta Havukaisen kasvoja, hellii niitä kuin etelän valo illalla hiekkarannalla. Tai kun kova päivänvalo tuo esiin päättäväisyyden, kokemuksen, kyvyn oivaltaa ja toimia. Kun tunteet välittyvät uurteiden alta, kun rakkaus ja elämänriemu näyttäytyvät samoin kuin Eeva Kilven runoissa.

Osa naisen karismasta selittyy iällä. Tämä tarina tv-sarjana olisi ollut mahdollinen, ehkä jopa todennäköisempi, jos päähenkilö olisi 30 vuotta nuorempi. Mutta silloin tarina olisi ollut toinen. Nyt katselijoina saamme aavistuksen siitä, mitä kaikkea päähenkilö onkaan kokenut ollakseen se mikä on, mitä on tapahtunut matkan varrella, jotta hän on päässyt kasvamaan täyteen mittaansa.

Syvyyttä tarinaan tuo myös se, että mukana on myös muistisairauden juonne. Aihe on todellisessa maailmassa ajankohtainen ja totisesti se ajankohtaisena pysyykin.

Jo edesmennyt tuttu ohjaaja-kuvaaja sanoi kerran, että käsikirjoitus on olemassa siksi että saadaan ottaa kauniita kuvia. Kirjoittajana en hyväksy väitettä kuin äärimmäisissä  poikkeustapauksissa. Paratiisi on poikkeustapaus.

Vaikka on Paratiisin käsikirjoituskin erinomainen. Se on sopivan polveileva, tarjoaa mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja tilanteita, se pysyy hyvin kasassa, vaikka liikutaan ajassa ja paikoissa.

Melko myöhäisessä vaiheessa huomasin, että sarjan ohjaaja on nainen. Tämän huomion jälkeen se tuntui itsestäänselvyydeltä. Kiitos Marja Pyykkö.

Eräässä haastattelussa Riitta Havukainen syystä kiittelee paitsi ohjaajaa myös sarjan puvustuksesta ja maskeerauksesta vastaavaa. Hilkka Mäntymäen eleettömän tyylikäs habitus kamelinvärisine ulstereineen (lyön vaikka vetoa että siinä on sekä alpakkaa että kasmiria), bootseineen ja meikittömine meikkeineen tukee hänen sisäistä maailmaansa.  Ja päinvastoin.

Jotain ylimääräistä hyvää sisältyy parhaisiin yhteistuotantoihin, jotain moniulotteista ja vaikeasti selitettävää. Se liittynee jotenkin kulttuurien kohtaamiseen ja niiden käymään vuoropuheluun.

Yhteistyö espanjalaisen tv-yhtiön kanssa tuo toteutukseen dynaamisuutta. Kieli ja toiminta ovat säksättäviä, kulmikkaita, korvia ja silmiä hiveleviä.

Ja sitten se tunnari. Tuomari Nurmion tuotannon tunteminen kuuluu ikäiseni yleistietouteen siinä missä Hectorinkin, ja silti tämä yllätti. Tuomari Nurmion alkuperäinen Ikuisesti minun -laulu on tarttuva.

Vieläkin  intensiivisempi on sarjaa varten tuotettu siinä esiintyvän näyttelijä Marja Salon versio. Se  tatuoituu aivojeni poimuihin.