Viisi aforismia toivosta

Kuva: Adonyi Gábor, Pexels

Osallistuin Suomen Aforismiyhdistyksen järjestämään kilpailuun, jossa etsittiin viiden aforismin sarjaa aiheesta toivo. Sijani oli oman laskuopin mukaan neljäs (laskettu lennosta, kun 10 finalistia esitettiin alenevassa järjestyksessä voittaja viimeksi, ei tarkistuslaskentaa).

Toivosta olen kirjoittanut ennenkin, Ovet auki maailmaan! -näyttelyssä ja runokirjassa Kide.

Tässä ne ovat, uusimmat toivon säkeet, ja aina ajankohtaiset:

Toivo ei koskaan häviä. Aina se jää ja aina se voittaa.  

Toivo on se, mitä jää jäljelle, kun mitään ei ole jäljellä. 

Toivo on sisaruksista keskimmäinen, oppinut joustavaksi. 

Toivo kattaa kaiken. Nälkäiselle pöydän, vaeltajalle näköalan. 

Toivo palaa aina. Se on bumerangi, se on kipinäsade ja liekki.

 

Vaikka kaikki haluu elää säkenöivästä voimasta, ja villi lapsi voi ottaa juoksuunsa mukaan toivon kipinän, on laulu tällä kertaa Anneli Saariston Appelsiinipuita aavikkoon. Voiko olla nimeä tai kielikuvaa, joka paremmin ilmentäisi toivoa?

Kuunpäivän kirjeet. Lukukokemus.

Emmi Itärannan Kuupäivän kirjeet ilmestyi alkusyksystä 2020. Kuva: Teos.

Kohta lasken kynän ja muistikirjan pöydälle, ryömin huovan alle ja sammutan valon. Katselen, miten Ziggyn valkosukkainen etutassu avautuu ja sulkeutuu hämärässä kuin kukka, se aistii minut vieressään. Paksun metalliseinän takana ajatukset vaeltavat ja pimeys sataa kaikkiin suuntiin, yksi etäisyys lyhenee ja toiset kasvavat.

Olet tässä. Olet toisaalla. Vain päivien kuluttua painan täyteen kirjoitetun muistikirjan käteesi.”   

Tästä on kyse Emmi Itärannan uusimmassa romaanissa Kuunpäivän kirjeet. Kirjoittaminen taltioi sen, mikä tapahtuu ja mikä tapahtui. Se muistaa ja kuvittelee, arvailee: täyttää menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden aukkopaikat.

Kirjoittaminen ei esittäydy kirjaamisena. Minäkertoja Lumi kirjoittaa muistikirjaansa Solille, kadonneelle puolisolleen. Kertomukselle on siis osoitettu yleisö. Muistikirjan lehdet täyttyvät puhutteluista, kysymyksistä, unista, muistoista, kuvitelmista, viesteistä, raporteista ja tunnustuksista.

Täysin yksipuolista ei viestintä ole, sillä kirjaan sisältyy muutama Solin Lumille lähettämä viesti. Ne eivät selitä tai selvennä mitään, kehottavat vain luottamaan ja toimimaan ehdotetusti ja ehdottomasti.

Vuosi on 2168. Ajassa liikutaan myös menneisyyteen. Kerrotaan, miten maapallolla syntynyt ja sieltä onnekkaasti pois päässyt Lumi on puolisoaan Solia arvoasteikossa alempana, sillä Sol on alkuperäisiä marsilaisia.

Muuallakin avaruudessa asutaan, kuussa ja Jupiterin kuussa. Osa siirtokunnista on jo jouduttu sulkemaankin.

Sulkemiset ovat tapahtuneet siksi, että ympäristö on saastunut elinkelvottomaksi. Marsin kupolikaupunkienkin ympärillä alkaa syvä pimeys. Välimatkoja taitetaan erilaisilla ajoneuvoilla.

Dystooppinen juonne on kuitenkin vain yksi osa kirjaa. Henkilöiden väliset jännitteet on kuvattu taitavasti: Lumikin epäilee Solin motiiveja ja toimintaa. Onko Sol kadonnut vapaaehtoisesti vai onko hänet siepattu? Mikä on hänen osuutensa terroristiseksi muuttuneessa toiminnassa?

Lukija pääsee seuraamaan tapahtumien ja Lumin tunnetilojen kehitystä. Välillä edetään miltei trillerimäisesti.

Henkilögalleriaan kuuluu Solin perheestä, äiti Naomi ja sisar Ilsa sekä Lumin ohjaaja Vivian. Vivian auttaa Lumin tämän parantajan ammattiin. Enisa-niminen toimittaja on Lumin mukana selvittämässä, mitä tapahtuu todella.

Samanismi on iso osa kirjan maailmaa, ikiaikaiset myytit luontuvat tarinaan. Vivianin voimaeläin on joutsen ja Lumin ilves. Mystiset matkat ja rankat kokemukset kuuluvat parantajan arkipäivään.  

Kuunpäivän kirjeet on paljon muun ohella myös rakkaustarina:

Sol, tämä saattaa olla viimeinen sivu, se jonka kirjoitan, kun kaikki on jo tapahtunut. Se jonka revin irti muistikirjan lopusta ja asetan kannen ja kansilahden väliin. Sen ensimmäinen sana on sinun nimesi: siitä tiedät heti, että lauseet tulevilla sivuilla ovat yhtä lailla sinua varten kuin itseäni.

Sanoit kerran, että kirjoittaminen on matkaamista äärettömien etäisyyksien taakse. Näillä sanoilla siirrän sinut luokseni ajan ja paikan poikki.

Kieli on kaunista, kuulasta ja ilmaisuvoimaista.

Olen miettinyt, miten kirjailijaan vaikuttaa se, että hän asuu ja työskentelee muussa kuin oman äidinkielisessään ympäristössä.

Onko kieli silloin jotenkin vieläkin enemmän työväline, pystyykö sitä käsittelemään ja työstämään ikään kuin neutraalimmin ja puhtaampana? Ulkopuolelta kuin kuvanveistäjä muovaa savea?

Entä miten vaikuttaa se, että kirjailija kirjoittaa romaaninsa rinnakkain suomeksi ja englanniksi?

Kuunpäivän kirjeet on Emmi Itärannan kolmas romaani. Yhtä vaikuttavia lukukokemuksia ovat myös aiemmat Teemestarin kirja (2012) ja Kudottujen kujien kaupunki (2015).

Kuun pojasta kertovan tarinan Hijo de la Luna esittää Géronimo Rauch ft Carlos Rivera. Vaikuttava esitys on armollisempi, kun sisältö jää vieraaksi, kauniita sanoja vailla merkitystä.

Kielletyt leikit – kun tanssiminen oli rikos

Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2020 voitti teos Kielletyt leikit. Tanssin kieltämisen historia Suomessa 1888–1948. Atena Kustannus Oy 2020. 260 sivua. Kuva: Atena Kustannus.

Poikkeusaikoja on eletty ennenkin. Niistä on kirjoitettu kirjoja, joista tässä on esittelyssä yksi, uuden näkökulman avaava.

Kielletyt leikit on ensimmäinen tanssin historiaa Suomessa käsittelevä kirja. Sosiaalihistorian alaan luokiteltu teos luo kattavan katsauksen siihen, millainen tanssin asema on maassamme ollut. Ajallisesti kirja lähtee Venäjän valtakaudelta ja päättyy kolme vuotta toisen maailmansodan jälkeen. Aikajana on siis 60 vuotta.

Kirjan ovat kirjoittaneet Tampereen yliopiston historiantutkijat Marko Tikka ja Seija-Leena Nevala. Runsaasti tietoa sekä paljon viitteitä ja lähteitä sisältävä teos sopii sisältönsä ja rakenteensa puolesta vaikka oppikirjaksi. Lieneekö se sellaiseksi aiottukin, tänä epäopetuksen ja kirjatenttien luvattuna aikakautena?

Kirjoittajat itse kuvaavat työtään näin:

Kun kirjamme Kielletyt leikit ilmestyi tämän vuoden maaliskuussa, eräs tuttavamme totesi, että olettepas te ajankohtaisia. Silloin oli pakko vastata vain, että niinpä!

Tätä kirjaa lähdettiin hahmottelemaan yli kolme vuotta sitten, jolloin kieltojen ja poikkeusolojen aika oli kaikille meille historiaa. Nykyinen poikkeusaika on tuonut sota-aikana tanssin hurmasta nauttineiden, mutta siitä kiinnijäämisen pelossa eläneiden ihmisten kokemuksen meille monella tavalla ymmärrettävämmäksi kuin tätä työtä aloittaessa arvasimmekaan. Sitä se on varmasti myös lukijoillemme.

Kielletyt leikit jakaantuu yhdeksään lukuun ja ensimmäinen luku on nimeltään Tanssikielto ilmiönä. Miksi tämä on kiinnostavaa? Siinä mielessä kirja on kuin tutkimus: aluksi kerrotaan mitä tutkitaan, ja miksi se on tärkeää.

No miksi Suomen tanssikielto sitten on kiinnostava ilmiö? Toisen maailmansodan aikana maassamme vallinnut koko maan kattava tanssien järjestämisen täyskielto oli ainutlaatuinen: tällainen kielto oli voimassa ainoastaan Suomessa. Muualla maailmassa oltiin sallivampia tanssin suhteen.

Maahamme annettiin tanssikielto valtioneuvoston asetuksessa 7.12.1939. Suomessakin rajoituksia lievenettiin, mutta vielä sodan päätyttyäkin oli ravintoloissa tanssiminen kielletty, ja tämä määräys kumottiin vasta syyskuussa 1948.

Kirjoittajat perustelevat ankaran suhtautumisen historiallisilla syillä. Jo 1800-luvulla oli maaseudulla syntynyt nurkkatansseja. Niissä erityisesti nuoriso hakeutui tanssimaan paikkoihin, joissa se oli mahdollista. Kesäisin tämä tarkoitti latoja, siltoja ja laitureita, talvisin sisätiloja ja taloja. Vanhan Suomi-filmin kuvasto lipuu silmien editse, kun näitä paikkoja miettii.

Kirja kertoo, miten näistä tilaisuuksista katsottiin syntyvän moraaliongelmia. Kirkolliset ja kristilliset piirit huolestuivat, kun tanssin pyörteissä vieraat ihmiset ovat fyysisesti lähellä toisiaan. Pelättiin, että syntynyt latautunut tilanne johtaa siveettömään käytökseen.

Nykyinen (tai vanhentunut?) lausahdus ”lopuksi tunti tanssia” on tuolloin ollut totista totta. Sivistävien iltamien ohjelman jälkeen on ollut mahdollista tanssia, valoisissa ja valvotuissa olosuhteissa, kertoo teos. Kirjassa nähdäänkin ristiriita siinä, että ylemmät tahot tuomitsevat tanssimisen, mutta samassa yhteisössä alemmalla tasolla järjestetään tilaisuuksia rahanansaintamielessä.

Tanssikieltoa verrataan kieltolakiin vuosina 1919–32. Tanssikielto vertautuu myös muihin sota-ajan kummallisuuksiin: säännöstelyyn, sotalapsiin, mustaan pörssiin ja pika-avioliittoihin.

Tanssikiellon valvominen työllisti sota-aikaan poliisia ja oikeuslaitosta. Tanssimisesta sai rangaistuksen arviolta 15 000 ihmistä, joista suurin osa oli 15–18-vuotiaita naisia. Siis teini-ikäisiä tyttöjä. Morsiusparia on rangaistu tanssimisesta omissa häissään. On myös raportoitu kaksi epäselvää kuolemantapausta nurkkatanssien tiimoilta.

Perusteluissaan Finlandia-palkinnon valinnut Nazima Razmyar kiittää teosta siitä, että kirjoittajat tuovat esiin suomalaisten vaikean suhteen koskettamiseen. Razmyar näkee myös yhtäläisyyden nykyhetkeen, kun tanssi on jälleen kielletty – nyt kuitenkin on enemmän kyse ihmisten terveydestä kuin moraalista. Hän tunnustaa kirjan vaikuttaneen syvästi suhteessa hänen omaan elämäänsä:

Kirjan aihe sivuaa eräällä tapaa myös omaa elämääni. Naisten moraalia on arvioitu ja vartioitu kautta historian. Tanssin kieltämisen keskiössä on siveyskäsitys, jonka perusteet usein ovat vahvasti uskonnollisia.On kiintoisaa havaita, kuinka kulttuurista riippumatta naisten moraali ja siveys ovat olleet julkisen keskustelun kohteena. Olen tästä keskustelusta saanut itsekin osani ja kokemuksia tanssiessani julkisesti televisiossa.

Tämä teos herättää myös ajattelemaan, miten mennyt määrittää nykyisyyttä. Kuinka nopeasti maailma muuttuu, ja onko kaikki kuitenkaan muuttunut? Onko sadan vuoden takainen moraaliin ja siveyteen liittyvä keskustelu jo täysin menneisyyttä, vai kuuluuko siitä kaikuja vielä nyky-yhteiskuntaankin?

Yhä ajankohtaisemmaksi teos tuntuukin muuttuvan tiukentuvien rajoitusten myötä. On ikävä sitä viattomuuden aikaa, kun SIG lauloi, ettei nuoren tytön kannattaisi murehtia, kun ”on tanssi ja laulu tärkeämpää”.

Svengaavan nimensä kirja lienee saanut Carolan suositusta iskelmästä vuodelta 1966. Se Kielletyt leikit on klassikko.

Ovet auki maailmaan!

Näyttely Maskun pääkirjastossa helmikuun loppuun asti. Kuva: Vesa Penttilä.

Pitäisi tehdä jotain, mikä on kaunista ja luo toivoa, sanoi ystäväni puhelimessa keskellä ankeinta koronamarraskuuta. Niin pitäisi, minä vastasin, ja arvelin tietäväni mitä se voisi olla.

Ja niin me sitten avasimme ovet auki maailmaan Maskun pääkirjastossa vuoden alussa. Kolmen vitriinin kokonaisuus pyytää pysähtymään ja näkemään arjen pienet asiat, se kehottaa toiveikkuuteen ja uskomaan unelmiin.

Suunnittelu tapahtui etänä. Parin kuukauden aikana mietimme maisemia, sanoja ja elementtejä, lauseita ja esineitä. Soittelimme, viestittelimme, tapasimme kerran tai kaksi hyvin maskitettuina. Asiat ja ajattelu etenivät, materiaalia kertyi.

Lopullinen muoto hahmottui kuitenkin vasta loppiaisen jälkeen paikan päällä kirjastossa. Kahden päivän rakentamisen jälkeen vitriinit olivat täyttyneet tyyneydestä, kimalluksesta ja valosta.

Lasikaapit ovat riittävän täynnä kauniita kuvia, esineitä ja ilmaisuja, jotka ovat tuiki tarpeellisia, jotta selviämme keveämmin ajatuksin. Ne ovat riittävän väljiä, jotta voit siellä nähdä omat unelmasi.

Kyseessä ei ole taideteos vaan installaatio, jonka tarkoitus on inspiroida katsojaa huomaamaan kauneus ympärillään ja itse luomaan sitä.

 

Minne sinun matkasi vie?

Ensimmäisen osa on ehkä eniten suunnattu aikuisille – pienille ihmisille on tonttuovi pilarissa lattianrajassa. Esineistö, maalaukset ja sanat kertovat siitä, miten on hyvä pysähtyä, kauneuden ja omien ajatustensa ääreen.

Vitriini näyttää taidetta ja välineitä sen tekemiseen. Aika on läsnä, maailman kaikki aika ja vain tämä silmänräpäys.

Alun perin tarkoitus, että maisemaa hallitsee kukkula, jonka laelta voi tyynesti luoda katseensa laaksoon. Raskaan nousun jälkeen on hyvä levähtää ennen matkan jatkamista eteenpäin.

Taitelija muovasi kukkulan ja oli kuljettamassa sitä paikasta toiseen. Logistiikka petti, tai pikemminkin kassin kahva. Taiteilijalle tarjoutui siis käytännön mahdollisuus zeniläiseen tyyneen ajatteluun oman taideteoksensa pirstaleiden ääressä.

Sitten hän teki sen, mitä taiteilijat tapaavat tehdä näyttelyn ripustusta edeltävänä yönä: hän maalasi teoksen. Siksikö upea iltamaisemamaalaus tuntuu niin tuoreelta?

Yhdessä teemme

samaa matkaa

lepohetken jälkeen

voimme kulkua jatkaa

AINA ON TAIKATALVI!

Jään alla kevät ja virtaava vesi.

Luistelijatyttö kiitää lammen jäällä, hiuksissa hulmuavat ilo ja vapaus. Jään kristallikiteet kimaltavat ja lumi hohtaa puhtaan valkoisena.

 

Kohti kesän valoa!

Ovi voi olla tiiviisti kiinni, mutta se ei ole lukossa. Ovi voi näyttää suljetulta, mutta se on raollaan.

Kesän ihana retkipäivä rannalla. Tunnet hiekan ja auringon lämmön, eväinä maailman parhaat marengit. Kahvi ei missään maistu missään niin hyvältä kuin mummon ruusukupista rantaretkellä. Simpukat lepäävät  sannalla, sammakot ja madot piileksivät katseilta. Mukana piknikillä on kirja, joka kertoo juuri sinusta.

Minä tulin nyt, sanoi Telma, minä lopultakin palasin. Muut vilkaisivat toisiinsa hiukan

huvittuneina ja aavistuksen kummeksuen. Telma ei sitä huomannut vaan jatkoi:

Tiedän että on helpompi lähteä kuin jäädä. 

Noustessaan tuvan päästävedettävästä hän ravisti unen tähtipölyt silmistään, teki

tilaa ikkunan lävitse siilautuvalle auringonvalolle. Aivan kuin hän vasta nyt olisi

tajunnut, missä on. Telma katseli ilahtuneena ympärilleen ja huomasi valmiit

kantamukset. Nyt kaikki rannalle!

Toivosta on moni laulanut, harva niin todesti kuin hiljattain edesmennyt Pave Maijanen.

Sanallistajan aakkoset

Kuva: Daria Shevtsova / Pexels

A

Ajattelu. Sanallistajan pääasiallinen toimenkuva on ajatella ja kirjoittaa, sanallistaa.  

B

Brändin rakentaminen ja kirkastaminen. Sanallistaja on harjoittanut tätä jo viime vuosituhannella. Myös blogi, esimerkiksi tämä, jota juuri luet.

C

Copy. Täällä!

D

Dead line, ehdoton takaraja. Ah, tuo ikuinen inspiraation lähde.

E

Ennakointi, proaktiivisuus on tapa toimia.

F

Fokusointi, oleelliseen keskittyminen on yksi Sanallistajan kolmesta arvosta. Kaksi muuta ovat ymmärrys ja ilo.

G

Good job! Hyvää työtä! Toisten kannustaminen ja oman laatutason ylläpito ovat Sanallistajaan liitettyjä ominaisuuksia.

H

Humanismi. Hyvä tausta kirjoittamiseen ja elämiseen.

I

Ilo on välttämätön ainesosa työn tekemisessä. Se on myös yksi Sanallistajan kolmesta arvosta, muut ovat fokusointi ja ymmärrys.

J

Ja. Konjuktio yhdistää.

K

Kohtaamisia sanojen maailmassa. Sanallistajan slogan. Myös Kide, runoteos.

L

Lukeminen. Työ ja harrastus, yhtä oleellista kuin kirjoittaminen.

M

Mummuus <3. Myös Metsän Aika -kalenteri, joka on jo työn alla ja ilmestyy taas vuodeksi 2022.

N

Näyttelyt. Sanallistaja tykkää vierailla sekä katsojana että tekijänä.

O

Oras, Pieta. Nuori lahjakas hyvän mielen kuvittaja. Pistäkääs nimi muistiin.

P

Portfolio, tutustu Sanallistajan osaamisalueisiin täällä.

Q

Qando? Milloin italiaksi. Ajoitus on tärkeää.

R

Riitta, ajoittain Sanallistajan synonyymi.

S

Slogan kiteyttää kiinnostavasti oleellisen.  Sanallistajalla: Kohtaamisia sanojen maailmassa.

T

Tiivistäminen, oleellisen kertominen selkeästi ja elävästi, yhtenä esimerkkinä pitchaus.

U

Unelmasi ovat totta. Graffiti Turun Tuomiokirkkosillan silta-ankkurissa 1980-luvulla.

V

Vaikuttaa. Se, mihin kirjoittamisella pyritään.

W

Writer. Kirjoittaja, sanallistaja. Myös Walkia Design, hieno yhteistyökumppani ja graafisen suunnitteluun erikoistunut mainostoimisto.

X

 Tuntematon tekijä, usein läsnä. Joskus toimii loistavana intuitiona, joskus pakottaa uusiin ratkaisuihin.

Y

Ymmärrys syntyy ajattelusta, älystä ja kokemuksesta sekä oikeasta asenteesta. Ymmärrys on yksi Sanallistajan kolmesta arvosta, muut ovat fokusointi ja ilo.

Z

Zoom on yhä useammin kohtaamispaikka ja työpiste.

Å

Å Aura, p.o. Aura Å. Jokiranta lehmuksineen on Sanallistajan henkinen koti.

Ä

Äänteet. Sanat, lauseet ja tekstit koostuvat kirjoitettuna kirjaimista, puhuttuna äänteistä. Äänimaailma on tärkeä.

Ö

Öö, eihän kukaan ole saari, yhteistoimin tavoitteisiin!

Loppulaulun aika. Jostain syystä tämä puhuttelee juuri nyt. Hiekkamyrsky, esittäjänä Otos feat. Suvi Isotalo

Tero-Petri ruudun takaa

 

tero-petri_soolona_2016

Tero-Petri kiviportailla. Kuva: Arto Albert Arvilahti.

 

Tero-Petri ruudun takaa. Turkulaisen muusikon saattoi nähdä keikalla Bar Kukassa  ikkunan takaa Kristiinankadulta tai omasta ruudustaan suorana striiminä  kuun alussa.

Meillä päädyttiin seuraamaan esitystä kotisohvalle, ja TP heijastettiin FB:n kautta TV:hen. Kotikatsomokatsojia oli viisi,  nuorimman ikä yksi vuotta ja vanhimman iän saa lisäämällä siihen useita vuosikymmeniä.

Kuulin että toisaalla omat ihmiset seurasivat myös. Siellä ruudun edessä kuulemma tanssivat yksi- ja nelivuotias. He toteuttivat kotonaan klassisen keikkakäyttäytymisen kultaisia sääntöjä: eturiviin makso mitä makso ja täysillä heti alusta.

Tero-Petri esiintyi tyhjässä Kukassa mutta oli itse täydessä kukassa, normaalin keikkamalliin.  Tilassa oli tiettävästi mukana vain välttämätön tekniikan henkilökunta. Ehkä siellä oli muitakin, emme tiedä eikä se ole oleellista.

Solisti kyllä katsoi silmiin kameran välityksellä, ja puhui yleisölle, kertoi esimerkiksi arpovansa seuraavan äänen ja sanallistikin vilpittömän ihastuksensa, kun laulu kieppui luupissa. Omassa ajantaisessa keikka-arviossaan hän arvioi presenssin hyväksi, miinusta tosin tuotti se, että sanoista ei ajoittain saanut selvää.

Kamera seurasi vakaasti ja turhia kikkailematta pelkästään artistin lavatyöskentelyä, jossa oli tuttua letkeyttä ja liikkuvuutta. Ja efektejä. Ilmapalloja ja savukone ja diskokintaat.

Olen seurannut Tero-Petrin esityksiä muutamalla keikalla, joista yksi oli samaisessa Bar Kukassa. Läsnäolon tuntu oli silloinkin vahva ja karisma täytti estradin.

Edellinen levynjulkkarikeikka oli bändin kanssa taannoin (sanavarastossani tämä tarkoittaa epämääräistä aikaa menneisyydessä, kahdesta kahteentoista vuotta aiemmin) toisessa turkulaisessa klassikossa Dynamossa. Siellä oli tiivis tunnelma, ja ne ilmapallot.

Lisäksi olen osallistunut muutamaan yksityiskeikkaan. Nekin olivat mieleen ja jäivät sinne myös. Tuomiokirkon portailla ja juhlatilaksi muutetussa maatilarakennuksessa.

Tämä striimattu keikka oli reilun tunnin mittainen ja on nähtävissä täältä. Ehdotan, että katsot sen. Eheää ja tyhjentävää raporttia ei pysty tekemään.

Biisilista oli taiten koottu. Mukana oli myös Limonadi Elohopean (1994-2004) aikaista tuotantoa. Liekkimaja on yksi suosikkini, voi miten se kulkee ja liekehtii. Bändin tuotantoon olen tutustunut vasta myöhempinä aikoina vaikka yhtye olikin kulttimaineessa jo elinaikanaan. Toinen tuon ajan esitetyistä biiseistä oli Neiti nahkahansikas.

Kuka se nainen on? aloitti illan, ja pian sen jälkeen tuli Metsämansikoita, yksi maailmankaikkeuden parhaista.

Teropetri osaa tappaa rakkaansa, aiemmalla keikalla kill your darlings -metodi kohdistui juuri Metsämansikoihin, tällä kertaa onneksi ei. (Siihen musiikkisisäpiireihin kuuluva tuttu sanoi, että muusikko saa omalla biisillään tehdä mitä haluaa ja esittää sen miten haluaa. Edustan edelleen eriävää mielipidettä.)

Tällä kertaa pyhäinhäväistys oli vieläkin suurempi. Teropetrin paras biisi on hänen tekemänsä Vastarannan valoa, jonka hän laulaa duettona Tuula Amberlan kanssa. Tuula Amberla ei ollut tällä keikalla läsnä, joten Teropetri lauloi pätkän duettoa kaverinsa  kanssa. Kaveri oli käsinukke Pertti, etäistä sukua Muppeteille, otaksuisin.

Reilun puolivälin tienoilla solisti toteaa, että kaikki visuaaliset jekut on jo käytetty, nyt täytyy vaan luottaa musiikin voimaan.

Musiikin voima kantoikin suloiseen loppuun asti. Keikka päättyy koskettavaan lauluun Rauhan aikana itkeneet naiset. He tuntevat jotain, mitä sodassa käyneet miehet eivät. Niinpä.

Näinä aikoina pystyisi katsomaan paljonkin erilaisia striimauksia, yllättävän vähän on tullut katsottua. Tuntui oikealta seurata tämä suorana.

Rock- ja popmusiikin hyvin tunteva ystäväni haastoi minut kirjoittamaan arvion keikasta, josta en pidä. Hän viittasi aiempiin kuvauksiin (Vesterinen Yhtyeineen Turussa  ja Kiitos, Hector), joista huomaa, että  olen tykännyt keikasta. Niin kuin tykkäsin tästäkin.

Luultavasti en kykene luomaan raporttia keikasta, josta en pidä. Ongelmana on paitsi se, että juuri nyt ei keikoille pääse, myös se, että en pruukaa käydä huonoilla keikoilla.

Olen siihen liian vanha. Liian vanha käyttämään aikaa johonkin sellaiseen, mikä ei palkitse tuomalla mielihyvää, onnen ja autuuden tunnetta. Yhdentekevä konsertti ei ole vaihtoehto.

Viimeinen biisi tässä kirjoituksessa on luonnollisesti Vastarannan valoa. Kun duetto on hyvä, se on hyvä. Parhaissa duetoissa on jännite, jota sooloesityksiin ei saa.

Vastarannan valon teksti on uskomattoman upea. Se sisältää ehkä kauneimman säkeen, mitä suomalaisessa laululyriikassa on koskaan luotu: Kosketuksesi kutoo verkkoaan, josta pääsee pois, jos haluaa.

Kiitos, Hector

hector2-1

Kuva: Sony Music

 

HEXIT, Lyhtyt matka nostalgiasta dystopiaan. Hector aloitti  jäähyväiskiertueensa Turusta 5.12 2019 Gatorade Centerissä (lue: Turkuhallissa). Ja uljaasti aloittikin.

Yleensä suhtaudun varauksellisesti artistien puheisiin siitä, miten juuri tämä paikka jossa juuri nyt esiinnymme on erityisen merkityksellinen. Hectoria uskoin.

Leppoisa Hector kertoili, miten hänen ensimmäinen esiintymisensä kotikaupunki Helsingin ulkopuolella tapahtui vuonna 1966 Turun konserttitalossa osana folkfestivaalia. Ja siitä lähtien on Turulla ollut oma sijansa Hectorin sydämessä ja keikkakalenterissa.

Iän myötähän nostalgia-aspekti ei yleensä ainakaan vähene.

Itse muistan hatarasti Hectorin jonkin myöhemmän esiintymisen konserttitalossa, todennäköisesti 70-luvun lopussa. Hänellä oli silloin yllään jonkinsortin viitta sekä paljon meikkiä ja Bowie-vaikutteita.

Myöhemmin olen käynyt Hectorin konserteissa nimenomaan 2010-luvulla. Olin myös aiemmassa jäähyväiskonsertissa – jota taiteilja nyt luonnehti tyyliin paskat se mikään jäähyväiskiertue ollut ja poisti näin itse pohjan naureskelulta, että kuinka monta näitä jäähyväiskonsertteja onkaan.

Hector on minulle ollut olemassa kutakuinkin aina. Hän ei koskaan kuitenkaan ole ollut mikään ykkössuosikki, pikemminkin hyvää keskitasoa luokkaa 8+. Minulle hän on aina näyttäytynyt jotenkin (liikaa) puhtaan maskuliinisuuden edustajana.

Näkemys tosin voi perustua siihenkin, että lähipiirin miespuoliset (ensin veli ja naapuruston pojat, sittemmin myös poikaystävä josta sukeutui aviomies) ovat vahvasti diggaileet Hectoria.

Mutta kyllähän se maailmankatsomus on korostetun miehinen tietyissä tässäkin konserteissa esitetyissä biiseissä. Tyttö on neitoperho, jonka luota mandoliinimies lähtee kenties joskus palatakseen, josko siellä koskaan olikaan lehdettömän puun aikaan.

Ja silti, noistakin kaikista lauluista tykkään!

Olet lehdetön puu on erityinen suosikkini. Sen biisin Hector Hexit-konsertissaan spiikkasi sisään sanomalla, että hän edelleenkin ihmettelee, mitä ne sanat tarkoittavat.

Teksti on puhdasta runoutta. Kuvakieli on vahvaa ja sinän puhuttelu tehokeinona upea. Toinen on lehdetön puu, vailla suojaa ja paljaana, toinen katsoo kauempaa ja toteaa yksiselitteisesti, että ”luonas en mä koskaan ollutkaan / koskaan en se minä ollutkaan”. Lieneekö ihme, että moisesta julmuudesta haluaa tekijänä sanoutua irti?

Hectorin lahjakkuus sanoittajana on kiistaton. ”Sinä nukut niin kuin lapsi / jolla kaikkea jo on. Monet lauluni on kuolleet / mutta paras kesken on.” Tai: ”En laula hellyydestä / sut painan rintaa vasten. En rakkaudettas kestä / maailman lasten ikävää.” Tai koko Jäävalssi.

Lumi teki enkelin eteiseen tuntui konsertissa erityiseltä. Yhteislauluna se oli paitsi Hectorin lahja yleisölle myös yleisön lahja musiikin valtiomiehelle. Laulu on edelleen valitettavan ajankohtainen, vajaan viiden vuosikymmenen jälkeen.

Yhtenä iltana on kaunis ja Jos sä tahdot niin on hyvä. Lauran ja Ilmarin tarina on pateettisuudessaan täydellinen –  en ole koskaan ymmärtänyt, miksi siitä on pitänyt tehdä livenä esitettävä pellesalsaversio. Lapsuudenkodin kissa nimettiin aikanaan  Lauraksi biisin mukaan.

Powerband oli vahva. Katso muusikkolistaa.

Mieli oli kovin lämmin konsertin aikana, loppuessa ja jälkeenkin päin. Taiteilijan vuorovaikutus yleisön kanssa oli kokoaikaista ja vilpitöntä. Ilmassa oli iloa ja haikeutta.

Parhaiten minulle on kuitenkin jäänyt mieleen kahden aiemman konsertitikiertueella esitetetty komeasti kajahtava Vanhan kirkon puisto. Eihän sitä ollut kuullut koskaan ja sitten kuulikin.

Ja Tähän vuodenaikaan. Onneksi lupa levyttää se tuli kypsälle taiteilijalle, kun tulkintaan on tislautunut  mukaan koko siihen asti eletty elämä ja kaikki kokemukset.

Laulu kuulostaa syksyiseltä vaikka kertookin keväästä. Kuin kaikki olisi päättymässä vaikka onkin vasta alkamassa, samanaikaisesti.

Säröillä

saroilla-006

Kuva: Juhani Väihkösen videosta stillkuvan napannut Marjo Haapasalo

Säröillä-näyttely. Tekstiiliveistoksia, teatteripukuja ja valokuvia. Turun kaupunginkirjaston pääkirjasto 3-30.12.19. Taiteilijoina Marjo Haapasalo ja Piritta Kämi-Conway.

Säröillä-näyttely kertoo pinnasta ja syvyydestä, miten niitä ei ole olemassa ilman toisiaan. Se kertoo hauraudesta ja vahvuudesta, kuluneen rujosta kauneudesta, rikkirevityn uudelleensyntyneestä eheydestä.

Ennen Turun kaupunginkirjastoa näyttely oli marraskuussa Uudessakaupungissa Kulttuurikeskus Crusellissa. Sisältö on sama, mutta näyttely on eri. Ympäröivä tila määrittelee sitä, millaisina puvut ja kuvat näyttäytyvät ja miten ne kommunikoivat toistensa ja ympäristönsä kanssa.

Turun upeassa pääkirjastossa näyttely levittäytyy kahteen kerrokseen ja vielä niiden välimaastoonkin. Näyttelytilana ovat ala-aula, portaikko ja tietokirjaosasto. Kirjaston taiteilijat halusivat näyttelytilaksi siksi, että sinne on ihmisten helppo tulla.

Säröillä on teatteripukusuunnittelijoiden Marjo Haapasalon ja Piritta Kämi-Conwayn taitojennäyte ja voimainponnistus. Naisilla on yhteinen tausta: opinnot Yrkeshögskolan Sydvestissä.

Turkulainen Marjo Haapasalo tunnetaan Boutique Minnestä, siellä syntyvät niin linnan juhlien asut ja muut mittatilaustyöt kuin teatteripuvustuskin. Somerolla asuva Piritta Kämi-Conway on niin ikään monipuolinen tekijä.

Yhteisen projektin julkituloaika löytyi nyt. Sanoisinpa, että hyvään aikaan tulikin –  kauneutta ja värejä kaamoksen keskelle meille sinnittelijöille! Näyttelyä on valmisteltu viimeiset pari vuotta, työtunteja laskematta.

Näyttelyssä portaikon yläpuolella olevat Puuneidot kantavat kauniisti itsensä, mutta myös osavastuun näyttelyn syntymisestä. Ne valmistettiin alun perin Rauman pitsiviikoille, myöhemmin ne osallistuivat näyttelyyn Aurajoki-rannassa. Tuolloin tekstiiliveistokset  herättivät kiinnostusta niin paljon, että syntyi ajatus tehdä enemmänkin kuvauspukuja.

Teatteripuvut tuovat näyttelyyn glamouria ja eri tavoin pintakäsitellyt puvut esittelevät tekijällekin ennalta-arvaamattomia tuloksia. Lopputulos voi olla mielessä toiveena  aloitettaessa mutta itse prosessi määrää, millainen siitä syntyy. Juuri pintakäsittelyn tekemiset ja kokeilut ovat aina olleet molempien taiteilijoiden sydäntä lähellä. Se mikä muiden mielestä on täydellisen valmista, onkin heille vasta lähtökohta ja muokattavaa materiaalia.

Kankaalle tulostetut valokuvamuotokuvat keskustelevat historiaperinteen muotokuvien kanssa. Mukana on myös editorial-kuvia sekä kuvatutkielmiksikin miellettäviä kuvia Marjon tyttärestä Ilonasta. Ne toimivat vastauksena kliseiseen selfie-kulttuuriin, ovat malleja siitä miten kuvista ja omakuvista voi tehdä vahvoja ja kauniita, haastavat näkymään ja näkemään toisin.

Vedenalaisten sukelluskuvien puvut ja videot ovat esillä vierekkäin ikkunaseinustalla. Videoiden musiikin on säveltänyt Marjon poika, nuori muusikko Ahti Haapasalo, laittakaapa nimi muistiin. Varoitus on paikallaan, videoiden katseluun voi jäädä koukkuun. Veden väri ja liikkeiden sulavuus kiehtovat.

Tekijät kiittävät toistensa lisäksi verkostojaan. Yhteistyössä on voimaa. Minullakin on ollut ilo ja kunnia olla mukana tässä projektissa, tietenkin sanallistajana.

LÄHTÖKOHDASTA

On oltava säröillä, suostuttava pirstaleiksi, jotta kykenee luomaan uutta ja merkityksellistä. On uskallettava heittäytyä epävarmuuteen.

PROSESSISTA

”Ei.  Lopputulosta ei voi tietää, vaikka se jonkinlaisena mielessä siinteleekin. Materiaali on kaiken lähtökohta ja prosessi ohjaa materiaalia ennustamattomalla tavalla. Luova työ on myös oppimista, kun rikomme pinnan, luomme rosoisuutta ja rujoa kauneutta. ”

NÄYTTELYSTÄ

Säröillä-näyttely koostuu tekstiiliveistoksista, valokuvista ja videokuvasta. Vanhat teatteripuvut ja uudet luomukset näkyvät valokuvissa miljöössä. Näyttelytilassa ne elävät kolmiulotteisina. Materia, liike, pinta.

Näyttelyn nimi Säröillä on ollut valmiina pitkään. Se kertoo luovan työn prosessista, jossa ihminen taidetta tehdessään on säröillä, vereslihalla, altis rikkoutumaan. Se kertoo siitä, että täydellinen kauneus voi olla kyllästyttävää, jokin särö tekee kauniista vielä kauniimman ja koskettavamman. Nimen voi käsittää myös verbinä: me taiteilijat kun säröillään  ja häröillään!, tunnustavat tekijät.

Ja vielä loppuun selväsanainen suositus: mikäli mahdollista, käy tutkailemassa Säröillä-näyttelyä kirjastoreissulla tai lähde varta vasten. Tähän kohtaan en malta olla tälläämättä klassikkoa ”Kannattaa tulla kauempaakin!”

Pysähdy katsomaan ja näkemään, tuntemaan ja eläytymään. Nauti kauneudesta, koe meditatiivisia hetkiä. Kaamoskauden talvinen pimeys ja harmaus jos mikä on oivallinen tausta tämän näyttelyn värikylläisyydelle, materiaali-ilottelulle ja silkalle kauneudelle.

 

 

Vesterinen Yhtyeineen Turussa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuva: Hanna Nelimarkka

 

Vesterinen Yhtyeineen vieraili Turussa Linnateatterin Domino-salissa perjantaina 29.11.2019. Sali oli loppuunmyyty ja myös yleisö oli tutusti täysin myyty orkesterin esityksestä.

Kuva ei ole Turusta, vaan muualta, toisesta Faaraoiden aika -kiertueen illasta. Kuvan on ottanut valokuvaja, kuva-artesaani Hanna Nelimarkka, jonka puhuttelevaan tuotantoon pääset tutustumaan täältä.

Uudistettu Domino-sali osottautui oivaksi konserttipaikaksi. Istuimia ja pöytätilaa on riittävästi, ja salissa ilmaa (lue: korkeutta) kylliksi. Lava on hyvänkokoinen isommankin orkesterin asettautua ja akustiikka toimiva. Valot pääsevät oikeuksiinsa kunnon estradilla.

Vesterinen Yhtyeineen on aina tehnyt asiat hyvin. Lavalle saapuminen on näyttävää: ensin intensiivinen alkusoitto ja sitten vasta bändi lavalle. Faarao-biisi imaisi mukaansa saman tien.

Uudelta levyltä olivat kotoisin kaksi seuraavaakin: Pitää sanoo ei ja Tummilla teillä. Kaiken kaikkiaan vajaa puolet paristakymmenestä biisistä oli uusimmalta albumilta, ensimmäiseltä levyltä kymmenen vuoden takaa oli kolme kappaletta. Minua pitkän linjan fanina jaksaa  ilahduttaa paluu Jönköpingiin.

Turun toisinaan krantuksikin luonnehditulle yleisölle on asiallista soittaa kappale Turun linnan muurilla, olivat herrat onneksi ymmärtäneet. Sen sanoissa on klassikkoainesta ja kovasti on näkynyt siteeratattavan säkeitä: nyt tiedän miksi elää kannattaa / ne on ne hetket kun polvet notkahtaa”, tai pelkästään jälkimmäistä osuutta. Nepä ne.

Kukaan ei koskaan on soitettu jokaisella keikalla. Olkoon näin jatkossakin.

Laulu on yksi niistä, joissa kuulija saa itse rakentaa oman tarinansa jonka liittää lauluun. Tekstin monitulkintaisuus ja aukkoisuus suovat siihen mahdollisuuden. Itselläni laulu liittyy menetykseen ja kuolemaan, tyttärelläni kestävään ja onnelliseen rakkauteen.

Inkkarisarjassa kuultiin molemmat kappaleet. Ilotteleva, sotahuutojen jälkeinen reipas rauhanlaulu Yksi pieni mohikaani ja viimeisiä hyvästijättöjä tunnelmoiva Intiaani. Orkesterin suosio selittyy myös sillä, että molemmat äärilaidat osataan: ärsyttävän korvamatoiset rallit ja elettömän puhtaat balladit.

Konsertin päätti Turisti. Uusi pianoversio tekee oikeutta sanoitukselle ja tulkinnalle. Laulu tulvii kaunista kieltä ja huikeita oivalluksia – ohikiitävästä tulee ikuinen. Olen mummu ja olen orpo, siksi arvostan sukupolvien ketjun näkyväksi tekemistä: ”me oomme velkaa niille jotka menneet on / ja niille jotka saavat seuraavan vuoron”.

Vesterinen Yhtyeineen oli todennäköisesti jollekulle turkulaiselle pikkujouluilijalle uusi tuttavuus. Tämä taas todennäköisesti tarkoittaa uusia faneja.

Jututin väliajalla vieressä istuvaa tositosifania (joita on paljon ja pitkältä ajalta), miksi bändi on hänelle tärkeä. Vastauksena oli bändin yhteishenki ja soittamisen ilo sekä fanien kohtaaminen. Helppohan siinä oli kyselijän nyökytellä.

Lavalla on soittamisen – ja laulamisen – riemu, mutta olennaista ja erityistä on se, että soundi on lavalla yhtä kuulas ja tarkka kuin levyllä. Eikä kummassakaan silti ole pelkoa ylisiloisuudesta. Tykkään välispiikeistäkin, jotka ajoittain feidautuvat alkavaan rumpujen soitantaan.

Tunnelma ja äänimaailma on täyteläinen, kun kanttoreita on tätänykyä kaksi, samoin taustalaulajaleidejä (vai mikä olisi oikea termi, anyone?) ja kitaristeja onkin aina ollut kaksi. Puhaltimet täydentävät ansiokkaasti.

Bändi tekee keikat ammattiylpeästi ja tinkimättä hyvällä sykkeellä. Tämä ei ole pelkästään sitoutuneen kuuntelija-katselijan mielipide vaan silkkaa mitattua faktaa. Yksi orkesterilainen näet julkaisi instassa aktiivirannekkeensa keikan aikana tallentaman näkymän. Kovaa ja korkealta.

Ammattitaito, tekemisen ilo, läsnäolo ja vuorovaikutteisuus yleisön kanssa. Siitä on konserttiversio bändistä  Vesterinen Yhtyeineen tehty.

Turku kiittää.