Teijon Kulttuurimeijeri kutsuu

Kahdesti olen tähänastisessa elämässäni käynyt Teijon Kulttuurimeijerillä. Ensimmäinen visiitti oli parisen vuotta sitten, kun rakennuksen kunnostustyö oli vasta paperilla sekä Kulttuuriyhdistyksen ja toiminnanjohtajan mielessä suunnitelmina.

Toinen kerta oli kesäkuun yhdestoista kesäkuuta kuluvaa kesää. Tuolloin pääsin meijerin lumoavaan pihapiiriin luomaan runomuotokuvia halukkaille. Yhä tutkailen sitä mielentilaa, jossa saapuminen sinne tuntui kotiinpaluulta, vaikka todellakin olin vieraillut siellä ainoastaan kerran aiemmin (ja silloista vaellusta vaikeutti rakko kantapäässä).

Tunnettua on, että luovaan kirjoittamiseen vaikuttaa myös paikka, jossa se tapahtuu. Kulttuurimeijerin henki tuntui siivittävän taannoista runomuotokuvien kirjoittamisprosessia – ja myös vastaanottoa. Ilo, kiitollisuus ja ajoittain liikutuskin oli muotokuvamallien ja runoilijan jaettu tunnemaailma.

Kulttuurimeijerissä ja sen pihapiirissä on määrittelemätöntä lumoa. Tämän artikkelin kuva (ihan ite) ei millään muotoa tee oikeutta miljööllä, siksi suosittelen käyntiä paikan päällä aistimassa tunnelma (ja alun linkin kautta pääsee tutkailemaan kuvia, jotka tekevät oikeutta paikalle). Tilassa on myös taidenäyttelyitä.

Omat tulevatkin käyntini liittyvät kirjoittamiseen. Heinäkuun 16. ja 17. päivänä tarjolla on Luonnollisesti-kirjoituspaja, alempana on kurssin tarkempi esittely. Päivien sisältö on eri, joten osallistua voi molempina päivinä tai jos se ei luonnistu, voi tulla myös vain toisena päivänä kirjoittamaan. Nähdäänköhän silloin?

Samaan ajankohtaan osuu Teijon kansallispuistossa tapahtuva Kesäyön taikaa -vaellus, siitäkin tietoa alla. Kiinnostava retki metsään ja samalla omaan itseen. Kurssit on ajoitettu niin, että halukkaat voivat osallistua molempiin, sekä Luonnollisesti-kirjoituspajaan että Kesäyön taikaa -tapahtumaan.

Runomuotokuvien luominen puolestaan jatkuu Teijon Wanhanajan Markkinoilla 13.-14. elokuuta, Kulttuurimeijerillä tietenkin. Toivottavasti nähdään siellä.

Kesälauluista kaunein on Pepe Willbergin Kesän maku.

Viisi aforismia toivosta

Kuva: Adonyi Gábor, Pexels

Osallistuin Suomen Aforismiyhdistyksen järjestämään kilpailuun, jossa etsittiin viiden aforismin sarjaa aiheesta toivo. Sijani oli oman laskuopin mukaan neljäs (laskettu lennosta, kun 10 finalistia esitettiin alenevassa järjestyksessä voittaja viimeksi, ei tarkistuslaskentaa).

Toivosta olen kirjoittanut ennenkin, Ovet auki maailmaan! -näyttelyssä ja runokirjassa Kide.

Tässä ne ovat, uusimmat toivon säkeet, ja aina ajankohtaiset:

Toivo ei koskaan häviä. Aina se jää ja aina se voittaa.  

Toivo on se, mitä jää jäljelle, kun mitään ei ole jäljellä. 

Toivo on sisaruksista keskimmäinen, oppinut joustavaksi. 

Toivo kattaa kaiken. Nälkäiselle pöydän, vaeltajalle näköalan. 

Toivo palaa aina. Se on bumerangi, se on kipinäsade ja liekki.

 

Vaikka kaikki haluu elää säkenöivästä voimasta, ja villi lapsi voi ottaa juoksuunsa mukaan toivon kipinän, on laulu tällä kertaa Anneli Saariston Appelsiinipuita aavikkoon. Voiko olla nimeä tai kielikuvaa, joka paremmin ilmentäisi toivoa?

Kuunpäivän kirjeet. Lukukokemus.

Emmi Itärannan Kuupäivän kirjeet ilmestyi alkusyksystä 2020. Kuva: Teos.

Kohta lasken kynän ja muistikirjan pöydälle, ryömin huovan alle ja sammutan valon. Katselen, miten Ziggyn valkosukkainen etutassu avautuu ja sulkeutuu hämärässä kuin kukka, se aistii minut vieressään. Paksun metalliseinän takana ajatukset vaeltavat ja pimeys sataa kaikkiin suuntiin, yksi etäisyys lyhenee ja toiset kasvavat.

Olet tässä. Olet toisaalla. Vain päivien kuluttua painan täyteen kirjoitetun muistikirjan käteesi.”   

Tästä on kyse Emmi Itärannan uusimmassa romaanissa Kuunpäivän kirjeet. Kirjoittaminen taltioi sen, mikä tapahtuu ja mikä tapahtui. Se muistaa ja kuvittelee, arvailee: täyttää menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden aukkopaikat.

Kirjoittaminen ei esittäydy kirjaamisena. Minäkertoja Lumi kirjoittaa muistikirjaansa Solille, kadonneelle puolisolleen. Kertomukselle on siis osoitettu yleisö. Muistikirjan lehdet täyttyvät puhutteluista, kysymyksistä, unista, muistoista, kuvitelmista, viesteistä, raporteista ja tunnustuksista.

Täysin yksipuolista ei viestintä ole, sillä kirjaan sisältyy muutama Solin Lumille lähettämä viesti. Ne eivät selitä tai selvennä mitään, kehottavat vain luottamaan ja toimimaan ehdotetusti ja ehdottomasti.

Vuosi on 2168. Ajassa liikutaan myös menneisyyteen. Kerrotaan, miten maapallolla syntynyt ja sieltä onnekkaasti pois päässyt Lumi on puolisoaan Solia arvoasteikossa alempana, sillä Sol on alkuperäisiä marsilaisia.

Muuallakin avaruudessa asutaan, kuussa ja Jupiterin kuussa. Osa siirtokunnista on jo jouduttu sulkemaankin.

Sulkemiset ovat tapahtuneet siksi, että ympäristö on saastunut elinkelvottomaksi. Marsin kupolikaupunkienkin ympärillä alkaa syvä pimeys. Välimatkoja taitetaan erilaisilla ajoneuvoilla.

Dystooppinen juonne on kuitenkin vain yksi osa kirjaa. Henkilöiden väliset jännitteet on kuvattu taitavasti: Lumikin epäilee Solin motiiveja ja toimintaa. Onko Sol kadonnut vapaaehtoisesti vai onko hänet siepattu? Mikä on hänen osuutensa terroristiseksi muuttuneessa toiminnassa?

Lukija pääsee seuraamaan tapahtumien ja Lumin tunnetilojen kehitystä. Välillä edetään miltei trillerimäisesti.

Henkilögalleriaan kuuluu Solin perheestä, äiti Naomi ja sisar Ilsa sekä Lumin ohjaaja Vivian. Vivian auttaa Lumin tämän parantajan ammattiin. Enisa-niminen toimittaja on Lumin mukana selvittämässä, mitä tapahtuu todella.

Samanismi on iso osa kirjan maailmaa, ikiaikaiset myytit luontuvat tarinaan. Vivianin voimaeläin on joutsen ja Lumin ilves. Mystiset matkat ja rankat kokemukset kuuluvat parantajan arkipäivään.  

Kuunpäivän kirjeet on paljon muun ohella myös rakkaustarina:

Sol, tämä saattaa olla viimeinen sivu, se jonka kirjoitan, kun kaikki on jo tapahtunut. Se jonka revin irti muistikirjan lopusta ja asetan kannen ja kansilahden väliin. Sen ensimmäinen sana on sinun nimesi: siitä tiedät heti, että lauseet tulevilla sivuilla ovat yhtä lailla sinua varten kuin itseäni.

Sanoit kerran, että kirjoittaminen on matkaamista äärettömien etäisyyksien taakse. Näillä sanoilla siirrän sinut luokseni ajan ja paikan poikki.

Kieli on kaunista, kuulasta ja ilmaisuvoimaista.

Olen miettinyt, miten kirjailijaan vaikuttaa se, että hän asuu ja työskentelee muussa kuin oman äidinkielisessään ympäristössä.

Onko kieli silloin jotenkin vieläkin enemmän työväline, pystyykö sitä käsittelemään ja työstämään ikään kuin neutraalimmin ja puhtaampana? Ulkopuolelta kuin kuvanveistäjä muovaa savea?

Entä miten vaikuttaa se, että kirjailija kirjoittaa romaaninsa rinnakkain suomeksi ja englanniksi?

Kuunpäivän kirjeet on Emmi Itärannan kolmas romaani. Yhtä vaikuttavia lukukokemuksia ovat myös aiemmat Teemestarin kirja (2012) ja Kudottujen kujien kaupunki (2015).

Kuun pojasta kertovan tarinan Hijo de la Luna esittää Géronimo Rauch ft Carlos Rivera. Vaikuttava esitys on armollisempi, kun sisältö jää vieraaksi, kauniita sanoja vailla merkitystä.

Kielletyt leikit – kun tanssiminen oli rikos

Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2020 voitti teos Kielletyt leikit. Tanssin kieltämisen historia Suomessa 1888–1948. Atena Kustannus Oy 2020. 260 sivua. Kuva: Atena Kustannus.

Poikkeusaikoja on eletty ennenkin. Niistä on kirjoitettu kirjoja, joista tässä on esittelyssä yksi, uuden näkökulman avaava.

Kielletyt leikit on ensimmäinen tanssin historiaa Suomessa käsittelevä kirja. Sosiaalihistorian alaan luokiteltu teos luo kattavan katsauksen siihen, millainen tanssin asema on maassamme ollut. Ajallisesti kirja lähtee Venäjän valtakaudelta ja päättyy kolme vuotta toisen maailmansodan jälkeen. Aikajana on siis 60 vuotta.

Kirjan ovat kirjoittaneet Tampereen yliopiston historiantutkijat Marko Tikka ja Seija-Leena Nevala. Runsaasti tietoa sekä paljon viitteitä ja lähteitä sisältävä teos sopii sisältönsä ja rakenteensa puolesta vaikka oppikirjaksi. Lieneekö se sellaiseksi aiottukin, tänä epäopetuksen ja kirjatenttien luvattuna aikakautena?

Kirjoittajat itse kuvaavat työtään näin:

Kun kirjamme Kielletyt leikit ilmestyi tämän vuoden maaliskuussa, eräs tuttavamme totesi, että olettepas te ajankohtaisia. Silloin oli pakko vastata vain, että niinpä!

Tätä kirjaa lähdettiin hahmottelemaan yli kolme vuotta sitten, jolloin kieltojen ja poikkeusolojen aika oli kaikille meille historiaa. Nykyinen poikkeusaika on tuonut sota-aikana tanssin hurmasta nauttineiden, mutta siitä kiinnijäämisen pelossa eläneiden ihmisten kokemuksen meille monella tavalla ymmärrettävämmäksi kuin tätä työtä aloittaessa arvasimmekaan. Sitä se on varmasti myös lukijoillemme.

Kielletyt leikit jakaantuu yhdeksään lukuun ja ensimmäinen luku on nimeltään Tanssikielto ilmiönä. Miksi tämä on kiinnostavaa? Siinä mielessä kirja on kuin tutkimus: aluksi kerrotaan mitä tutkitaan, ja miksi se on tärkeää.

No miksi Suomen tanssikielto sitten on kiinnostava ilmiö? Toisen maailmansodan aikana maassamme vallinnut koko maan kattava tanssien järjestämisen täyskielto oli ainutlaatuinen: tällainen kielto oli voimassa ainoastaan Suomessa. Muualla maailmassa oltiin sallivampia tanssin suhteen.

Maahamme annettiin tanssikielto valtioneuvoston asetuksessa 7.12.1939. Suomessakin rajoituksia lievenettiin, mutta vielä sodan päätyttyäkin oli ravintoloissa tanssiminen kielletty, ja tämä määräys kumottiin vasta syyskuussa 1948.

Kirjoittajat perustelevat ankaran suhtautumisen historiallisilla syillä. Jo 1800-luvulla oli maaseudulla syntynyt nurkkatansseja. Niissä erityisesti nuoriso hakeutui tanssimaan paikkoihin, joissa se oli mahdollista. Kesäisin tämä tarkoitti latoja, siltoja ja laitureita, talvisin sisätiloja ja taloja. Vanhan Suomi-filmin kuvasto lipuu silmien editse, kun näitä paikkoja miettii.

Kirja kertoo, miten näistä tilaisuuksista katsottiin syntyvän moraaliongelmia. Kirkolliset ja kristilliset piirit huolestuivat, kun tanssin pyörteissä vieraat ihmiset ovat fyysisesti lähellä toisiaan. Pelättiin, että syntynyt latautunut tilanne johtaa siveettömään käytökseen.

Nykyinen (tai vanhentunut?) lausahdus ”lopuksi tunti tanssia” on tuolloin ollut totista totta. Sivistävien iltamien ohjelman jälkeen on ollut mahdollista tanssia, valoisissa ja valvotuissa olosuhteissa, kertoo teos. Kirjassa nähdäänkin ristiriita siinä, että ylemmät tahot tuomitsevat tanssimisen, mutta samassa yhteisössä alemmalla tasolla järjestetään tilaisuuksia rahanansaintamielessä.

Tanssikieltoa verrataan kieltolakiin vuosina 1919–32. Tanssikielto vertautuu myös muihin sota-ajan kummallisuuksiin: säännöstelyyn, sotalapsiin, mustaan pörssiin ja pika-avioliittoihin.

Tanssikiellon valvominen työllisti sota-aikaan poliisia ja oikeuslaitosta. Tanssimisesta sai rangaistuksen arviolta 15 000 ihmistä, joista suurin osa oli 15–18-vuotiaita naisia. Siis teini-ikäisiä tyttöjä. Morsiusparia on rangaistu tanssimisesta omissa häissään. On myös raportoitu kaksi epäselvää kuolemantapausta nurkkatanssien tiimoilta.

Perusteluissaan Finlandia-palkinnon valinnut Nazima Razmyar kiittää teosta siitä, että kirjoittajat tuovat esiin suomalaisten vaikean suhteen koskettamiseen. Razmyar näkee myös yhtäläisyyden nykyhetkeen, kun tanssi on jälleen kielletty – nyt kuitenkin on enemmän kyse ihmisten terveydestä kuin moraalista. Hän tunnustaa kirjan vaikuttaneen syvästi suhteessa hänen omaan elämäänsä:

Kirjan aihe sivuaa eräällä tapaa myös omaa elämääni. Naisten moraalia on arvioitu ja vartioitu kautta historian. Tanssin kieltämisen keskiössä on siveyskäsitys, jonka perusteet usein ovat vahvasti uskonnollisia.On kiintoisaa havaita, kuinka kulttuurista riippumatta naisten moraali ja siveys ovat olleet julkisen keskustelun kohteena. Olen tästä keskustelusta saanut itsekin osani ja kokemuksia tanssiessani julkisesti televisiossa.

Tämä teos herättää myös ajattelemaan, miten mennyt määrittää nykyisyyttä. Kuinka nopeasti maailma muuttuu, ja onko kaikki kuitenkaan muuttunut? Onko sadan vuoden takainen moraaliin ja siveyteen liittyvä keskustelu jo täysin menneisyyttä, vai kuuluuko siitä kaikuja vielä nyky-yhteiskuntaankin?

Yhä ajankohtaisemmaksi teos tuntuukin muuttuvan tiukentuvien rajoitusten myötä. On ikävä sitä viattomuuden aikaa, kun SIG lauloi, ettei nuoren tytön kannattaisi murehtia, kun ”on tanssi ja laulu tärkeämpää”.

Svengaavan nimensä kirja lienee saanut Carolan suositusta iskelmästä vuodelta 1966. Se Kielletyt leikit on klassikko.

Ovet auki maailmaan!

Näyttely Maskun pääkirjastossa helmikuun loppuun asti. Kuva: Vesa Penttilä.

Pitäisi tehdä jotain, mikä on kaunista ja luo toivoa, sanoi ystäväni puhelimessa keskellä ankeinta koronamarraskuuta. Niin pitäisi, minä vastasin, ja arvelin tietäväni mitä se voisi olla.

Ja niin me sitten avasimme ovet auki maailmaan Maskun pääkirjastossa vuoden alussa. Kolmen vitriinin kokonaisuus pyytää pysähtymään ja näkemään arjen pienet asiat, se kehottaa toiveikkuuteen ja uskomaan unelmiin.

Suunnittelu tapahtui etänä. Parin kuukauden aikana mietimme maisemia, sanoja ja elementtejä, lauseita ja esineitä. Soittelimme, viestittelimme, tapasimme kerran tai kaksi hyvin maskitettuina. Asiat ja ajattelu etenivät, materiaalia kertyi.

Lopullinen muoto hahmottui kuitenkin vasta loppiaisen jälkeen paikan päällä kirjastossa. Kahden päivän rakentamisen jälkeen vitriinit olivat täyttyneet tyyneydestä, kimalluksesta ja valosta.

Lasikaapit ovat riittävän täynnä kauniita kuvia, esineitä ja ilmaisuja, jotka ovat tuiki tarpeellisia, jotta selviämme keveämmin ajatuksin. Ne ovat riittävän väljiä, jotta voit siellä nähdä omat unelmasi.

Kyseessä ei ole taideteos vaan installaatio, jonka tarkoitus on inspiroida katsojaa huomaamaan kauneus ympärillään ja itse luomaan sitä.

 

Minne sinun matkasi vie?

Ensimmäisen osa on ehkä eniten suunnattu aikuisille – pienille ihmisille on tonttuovi pilarissa lattianrajassa. Esineistö, maalaukset ja sanat kertovat siitä, miten on hyvä pysähtyä, kauneuden ja omien ajatustensa ääreen.

Vitriini näyttää taidetta ja välineitä sen tekemiseen. Aika on läsnä, maailman kaikki aika ja vain tämä silmänräpäys.

Alun perin tarkoitus, että maisemaa hallitsee kukkula, jonka laelta voi tyynesti luoda katseensa laaksoon. Raskaan nousun jälkeen on hyvä levähtää ennen matkan jatkamista eteenpäin.

Taitelija muovasi kukkulan ja oli kuljettamassa sitä paikasta toiseen. Logistiikka petti, tai pikemminkin kassin kahva. Taiteilijalle tarjoutui siis käytännön mahdollisuus zeniläiseen tyyneen ajatteluun oman taideteoksensa pirstaleiden ääressä.

Sitten hän teki sen, mitä taiteilijat tapaavat tehdä näyttelyn ripustusta edeltävänä yönä: hän maalasi teoksen. Siksikö upea iltamaisemamaalaus tuntuu niin tuoreelta?

Yhdessä teemme

samaa matkaa

lepohetken jälkeen

voimme kulkua jatkaa

AINA ON TAIKATALVI!

Jään alla kevät ja virtaava vesi.

Luistelijatyttö kiitää lammen jäällä, hiuksissa hulmuavat ilo ja vapaus. Jään kristallikiteet kimaltavat ja lumi hohtaa puhtaan valkoisena.

 

Kohti kesän valoa!

Ovi voi olla tiiviisti kiinni, mutta se ei ole lukossa. Ovi voi näyttää suljetulta, mutta se on raollaan.

Kesän ihana retkipäivä rannalla. Tunnet hiekan ja auringon lämmön, eväinä maailman parhaat marengit. Kahvi ei missään maistu missään niin hyvältä kuin mummon ruusukupista rantaretkellä. Simpukat lepäävät  sannalla, sammakot ja madot piileksivät katseilta. Mukana piknikillä on kirja, joka kertoo juuri sinusta.

Minä tulin nyt, sanoi Telma, minä lopultakin palasin. Muut vilkaisivat toisiinsa hiukan

huvittuneina ja aavistuksen kummeksuen. Telma ei sitä huomannut vaan jatkoi:

Tiedän että on helpompi lähteä kuin jäädä. 

Noustessaan tuvan päästävedettävästä hän ravisti unen tähtipölyt silmistään, teki

tilaa ikkunan lävitse siilautuvalle auringonvalolle. Aivan kuin hän vasta nyt olisi

tajunnut, missä on. Telma katseli ilahtuneena ympärilleen ja huomasi valmiit

kantamukset. Nyt kaikki rannalle!

Toivosta on moni laulanut, harva niin todesti kuin hiljattain edesmennyt Pave Maijanen.

Sanallistajan aakkoset

Kuva: Daria Shevtsova / Pexels

A

Ajattelu. Sanallistajan pääasiallinen toimenkuva on ajatella ja kirjoittaa, sanallistaa.  

B

Brändin rakentaminen ja kirkastaminen. Sanallistaja on harjoittanut tätä jo viime vuosituhannella. Myös blogi, esimerkiksi tämä, jota juuri luet.

C

Copy. Täällä!

D

Dead line, ehdoton takaraja. Ah, tuo ikuinen inspiraation lähde.

E

Ennakointi, proaktiivisuus on tapa toimia.

F

Fokusointi, oleelliseen keskittyminen on yksi Sanallistajan kolmesta arvosta. Kaksi muuta ovat ymmärrys ja ilo.

G

Good job! Hyvää työtä! Toisten kannustaminen ja oman laatutason ylläpito ovat Sanallistajaan liitettyjä ominaisuuksia.

H

Humanismi. Hyvä tausta kirjoittamiseen ja elämiseen.

I

Ilo on välttämätön ainesosa työn tekemisessä. Se on myös yksi Sanallistajan kolmesta arvosta, muut ovat fokusointi ja ymmärrys.

J

Ja. Konjuktio yhdistää.

K

Kohtaamisia sanojen maailmassa. Sanallistajan slogan. Myös Kide, runoteos.

L

Lukeminen. Työ ja harrastus, yhtä oleellista kuin kirjoittaminen.

M

Mummuus <3. Myös Metsän Aika -kalenteri, joka on jo työn alla ja ilmestyy taas vuodeksi 2022.

N

Näyttelyt. Sanallistaja tykkää vierailla sekä katsojana että tekijänä.

O

Oras, Pieta. Nuori lahjakas hyvän mielen kuvittaja. Pistäkääs nimi muistiin.

P

Portfolio, tutustu Sanallistajan osaamisalueisiin täällä.

Q

Qando? Milloin italiaksi. Ajoitus on tärkeää.

R

Riitta, ajoittain Sanallistajan synonyymi.

S

Slogan kiteyttää kiinnostavasti oleellisen.  Sanallistajalla: Kohtaamisia sanojen maailmassa.

T

Tiivistäminen, oleellisen kertominen selkeästi ja elävästi, yhtenä esimerkkinä pitchaus.

U

Unelmasi ovat totta. Graffiti Turun Tuomiokirkkosillan silta-ankkurissa 1980-luvulla.

V

Vaikuttaa. Se, mihin kirjoittamisella pyritään.

W

Writer. Kirjoittaja, sanallistaja. Myös Walkia Design, hieno yhteistyökumppani ja graafisen suunnitteluun erikoistunut mainostoimisto.

X

 Tuntematon tekijä, usein läsnä. Joskus toimii loistavana intuitiona, joskus pakottaa uusiin ratkaisuihin.

Y

Ymmärrys syntyy ajattelusta, älystä ja kokemuksesta sekä oikeasta asenteesta. Ymmärrys on yksi Sanallistajan kolmesta arvosta, muut ovat fokusointi ja ilo.

Z

Zoom on yhä useammin kohtaamispaikka ja työpiste.

Å

Å Aura, p.o. Aura Å. Jokiranta lehmuksineen on Sanallistajan henkinen koti.

Ä

Äänteet. Sanat, lauseet ja tekstit koostuvat kirjoitettuna kirjaimista, puhuttuna äänteistä. Äänimaailma on tärkeä.

Ö

Öö, eihän kukaan ole saari, yhteistoimin tavoitteisiin!

Loppulaulun aika. Jostain syystä tämä puhuttelee juuri nyt. Hiekkamyrsky, esittäjänä Otos feat. Suvi Isotalo

Tero-Petri ruudun takaa

 

tero-petri_soolona_2016

Tero-Petri kiviportailla. Kuva: Arto Albert Arvilahti.

 

Tero-Petri ruudun takaa. Turkulaisen muusikon saattoi nähdä keikalla Bar Kukassa  ikkunan takaa Kristiinankadulta tai omasta ruudustaan suorana striiminä  kuun alussa.

Meillä päädyttiin seuraamaan esitystä kotisohvalle, ja TP heijastettiin FB:n kautta TV:hen. Kotikatsomokatsojia oli viisi,  nuorimman ikä yksi vuotta ja vanhimman iän saa lisäämällä siihen useita vuosikymmeniä.

Kuulin että toisaalla omat ihmiset seurasivat myös. Siellä ruudun edessä kuulemma tanssivat yksi- ja nelivuotias. He toteuttivat kotonaan klassisen keikkakäyttäytymisen kultaisia sääntöjä: eturiviin makso mitä makso ja täysillä heti alusta.

Tero-Petri esiintyi tyhjässä Kukassa mutta oli itse täydessä kukassa, normaalin keikkamalliin.  Tilassa oli tiettävästi mukana vain välttämätön tekniikan henkilökunta. Ehkä siellä oli muitakin, emme tiedä eikä se ole oleellista.

Solisti kyllä katsoi silmiin kameran välityksellä, ja puhui yleisölle, kertoi esimerkiksi arpovansa seuraavan äänen ja sanallistikin vilpittömän ihastuksensa, kun laulu kieppui luupissa. Omassa ajantaisessa keikka-arviossaan hän arvioi presenssin hyväksi, miinusta tosin tuotti se, että sanoista ei ajoittain saanut selvää.

Kamera seurasi vakaasti ja turhia kikkailematta pelkästään artistin lavatyöskentelyä, jossa oli tuttua letkeyttä ja liikkuvuutta. Ja efektejä. Ilmapalloja ja savukone ja diskokintaat.

Olen seurannut Tero-Petrin esityksiä muutamalla keikalla, joista yksi oli samaisessa Bar Kukassa. Läsnäolon tuntu oli silloinkin vahva ja karisma täytti estradin.

Edellinen levynjulkkarikeikka oli bändin kanssa taannoin (sanavarastossani tämä tarkoittaa epämääräistä aikaa menneisyydessä, kahdesta kahteentoista vuotta aiemmin) toisessa turkulaisessa klassikossa Dynamossa. Siellä oli tiivis tunnelma, ja ne ilmapallot.

Lisäksi olen osallistunut muutamaan yksityiskeikkaan. Nekin olivat mieleen ja jäivät sinne myös. Tuomiokirkon portailla ja juhlatilaksi muutetussa maatilarakennuksessa.

Tämä striimattu keikka oli reilun tunnin mittainen ja on nähtävissä täältä. Ehdotan, että katsot sen. Eheää ja tyhjentävää raporttia ei pysty tekemään.

Biisilista oli taiten koottu. Mukana oli myös Limonadi Elohopean (1994-2004) aikaista tuotantoa. Liekkimaja on yksi suosikkini, voi miten se kulkee ja liekehtii. Bändin tuotantoon olen tutustunut vasta myöhempinä aikoina vaikka yhtye olikin kulttimaineessa jo elinaikanaan. Toinen tuon ajan esitetyistä biiseistä oli Neiti nahkahansikas.

Kuka se nainen on? aloitti illan, ja pian sen jälkeen tuli Metsämansikoita, yksi maailmankaikkeuden parhaista.

Teropetri osaa tappaa rakkaansa, aiemmalla keikalla kill your darlings -metodi kohdistui juuri Metsämansikoihin, tällä kertaa onneksi ei. (Siihen musiikkisisäpiireihin kuuluva tuttu sanoi, että muusikko saa omalla biisillään tehdä mitä haluaa ja esittää sen miten haluaa. Edustan edelleen eriävää mielipidettä.)

Tällä kertaa pyhäinhäväistys oli vieläkin suurempi. Teropetrin paras biisi on hänen tekemänsä Vastarannan valoa, jonka hän laulaa duettona Tuula Amberlan kanssa. Tuula Amberla ei ollut tällä keikalla läsnä, joten Teropetri lauloi pätkän duettoa kaverinsa  kanssa. Kaveri oli käsinukke Pertti, etäistä sukua Muppeteille, otaksuisin.

Reilun puolivälin tienoilla solisti toteaa, että kaikki visuaaliset jekut on jo käytetty, nyt täytyy vaan luottaa musiikin voimaan.

Musiikin voima kantoikin suloiseen loppuun asti. Keikka päättyy koskettavaan lauluun Rauhan aikana itkeneet naiset. He tuntevat jotain, mitä sodassa käyneet miehet eivät. Niinpä.

Näinä aikoina pystyisi katsomaan paljonkin erilaisia striimauksia, yllättävän vähän on tullut katsottua. Tuntui oikealta seurata tämä suorana.

Rock- ja popmusiikin hyvin tunteva ystäväni haastoi minut kirjoittamaan arvion keikasta, josta en pidä. Hän viittasi aiempiin kuvauksiin (Vesterinen Yhtyeineen Turussa  ja Kiitos, Hector), joista huomaa, että  olen tykännyt keikasta. Niin kuin tykkäsin tästäkin.

Luultavasti en kykene luomaan raporttia keikasta, josta en pidä. Ongelmana on paitsi se, että juuri nyt ei keikoille pääse, myös se, että en pruukaa käydä huonoilla keikoilla.

Olen siihen liian vanha. Liian vanha käyttämään aikaa johonkin sellaiseen, mikä ei palkitse tuomalla mielihyvää, onnen ja autuuden tunnetta. Yhdentekevä konsertti ei ole vaihtoehto.

Viimeinen biisi tässä kirjoituksessa on luonnollisesti Vastarannan valoa. Kun duetto on hyvä, se on hyvä. Parhaissa duetoissa on jännite, jota sooloesityksiin ei saa.

Vastarannan valon teksti on uskomattoman upea. Se sisältää ehkä kauneimman säkeen, mitä suomalaisessa laululyriikassa on koskaan luotu: Kosketuksesi kutoo verkkoaan, josta pääsee pois, jos haluaa.