Kiitos, Hector

hector2-1

Kuva: Sony Music

 

HEXIT, Lyhtyt matka nostalgiasta dystopiaan. Hector aloitti  jäähyväiskiertueensa Turusta 5.12 2019 Gatorade Centerissä (lue: Turkuhallissa). Ja uljaasti aloittikin.

Yleensä suhtaudun varauksellisesti artistien puheisiin siitä, miten juuri tämä paikka jossa juuri nyt esiinnymme on erityisen merkityksellinen. Hectoria uskoin.

Leppoisa Hector kertoili, miten hänen ensimmäinen esiintymisensä kotikaupunki Helsingin ulkopuolella tapahtui vuonna 1966 Turun konserttitalossa osana folkfestivaalia. Ja siitä lähtien on Turulla ollut oma sijansa Hectorin sydämessä ja keikkakalenterissa.

Iän myötähän nostalgia-aspekti ei yleensä ainakaan vähene.

Itse muistan hatarasti Hectorin jonkin myöhemmän esiintymisen konserttitalossa, todennäköisesti 70-luvun lopussa. Hänellä oli silloin yllään jonkinsortin viitta sekä paljon meikkiä ja Bowie-vaikutteita.

Myöhemmin olen käynyt Hectorin konserteissa nimenomaan 2010-luvulla. Olin myös aiemmassa jäähyväiskonsertissa – jota taiteilja nyt luonnehti tyyliin paskat se mikään jäähyväiskiertue ollut ja poisti näin itse pohjan naureskelulta, että kuinka monta näitä jäähyväiskonsertteja onkaan.

Hector on minulle ollut olemassa kutakuinkin aina. Hän ei koskaan kuitenkaan ole ollut mikään ykkössuosikki, pikemminkin hyvää keskitasoa luokkaa 8+. Minulle hän on aina näyttäytynyt jotenkin (liikaa) puhtaan maskuliinisuuden edustajana.

Näkemys tosin voi perustua siihenkin, että lähipiirin miespuoliset (ensin veli ja naapuruston pojat, sittemmin myös poikaystävä josta sukeutui aviomies) ovat vahvasti diggaileet Hectoria.

Mutta kyllähän se maailmankatsomus on korostetun miehinen tietyissä tässäkin konserteissa esitetyissä biiseissä. Tyttö on neitoperho, jonka luota mandoliinimies lähtee kenties joskus palatakseen, josko siellä koskaan olikaan lehdettömän puun aikaan.

Ja silti, noistakin kaikista lauluista tykkään!

Olet lehdetön puu on erityinen suosikkini. Sen biisin Hector Hexit-konsertissaan spiikkasi sisään sanomalla, että hän edelleenkin ihmettelee, mitä ne sanat tarkoittavat.

Teksti on puhdasta runoutta. Kuvakieli on vahvaa ja sinän puhuttelu tehokeinona upea. Toinen on lehdetön puu, vailla suojaa ja paljaana, toinen katsoo kauempaa ja toteaa yksiselitteisesti, että ”luonas en mä koskaan ollutkaan / koskaan en se minä ollutkaan”. Lieneekö ihme, että moisesta julmuudesta haluaa tekijänä sanoutua irti?

Hectorin lahjakkuus sanoittajana on kiistaton. ”Sinä nukut niin kuin lapsi / jolla kaikkea jo on. Monet lauluni on kuolleet / mutta paras kesken on.” Tai: ”En laula hellyydestä / sut painan rintaa vasten. En rakkaudettas kestä / maailman lasten ikävää.” Tai koko Jäävalssi.

Lumi teki enkelin eteiseen tuntui konsertissa erityiseltä. Yhteislauluna se oli paitsi Hectorin lahja yleisölle myös yleisön lahja musiikin valtiomiehelle. Laulu on edelleen valitettavan ajankohtainen, vajaan viiden vuosikymmenen jälkeen.

Yhtenä iltana on kaunis ja Jos sä tahdot niin on hyvä. Lauran ja Ilmarin tarina on pateettisuudessaan täydellinen –  en ole koskaan ymmärtänyt, miksi siitä on pitänyt tehdä livenä esitettävä pellesalsaversio. Lapsuudenkodin kissa nimettiin aikanaan  Lauraksi biisin mukaan.

Powerband oli vahva. Katso muusikkolistaa.

Mieli oli kovin lämmin konsertin aikana, loppuessa ja jälkeenkin päin. Taiteilijan vuorovaikutus yleisön kanssa oli kokoaikaista ja vilpitöntä. Ilmassa oli iloa ja haikeutta.

Parhaiten minulle on kuitenkin jäänyt mieleen kahden aiemman konsertitikiertueella esitetetty komeasti kajahtava Vanhan kirkon puisto. Eihän sitä ollut kuullut koskaan ja sitten kuulikin.

Ja Tähän vuodenaikaan. Onneksi lupa levyttää se tuli kypsälle taiteilijalle, kun tulkintaan on tislautunut  mukaan koko siihen asti eletty elämä ja kaikki kokemukset.

Laulu kuulostaa syksyiseltä vaikka kertookin keväästä. Kuin kaikki olisi päättymässä vaikka onkin vasta alkamassa, samanaikaisesti.

Säröillä

saroilla-006

Kuva: Juhani Väihkösen videosta stillkuvan napannut Marjo Haapasalo

Säröillä-näyttely. Tekstiiliveistoksia, teatteripukuja ja valokuvia. Turun kaupunginkirjaston pääkirjasto 3-30.12.19. Taiteilijoina Marjo Haapasalo ja Piritta Kämi-Conway.

Säröillä-näyttely kertoo pinnasta ja syvyydestä, miten niitä ei ole olemassa ilman toisiaan. Se kertoo hauraudesta ja vahvuudesta, kuluneen rujosta kauneudesta, rikkirevityn uudelleensyntyneestä eheydestä.

Ennen Turun kaupunginkirjastoa näyttely oli marraskuussa Uudessakaupungissa Kulttuurikeskus Crusellissa. Sisältö on sama, mutta näyttely on eri. Ympäröivä tila määrittelee sitä, millaisina puvut ja kuvat näyttäytyvät ja miten ne kommunikoivat toistensa ja ympäristönsä kanssa.

Turun upeassa pääkirjastossa näyttely levittäytyy kahteen kerrokseen ja vielä niiden välimaastoonkin. Näyttelytilana ovat ala-aula, portaikko ja tietokirjaosasto. Kirjaston taiteilijat halusivat näyttelytilaksi siksi, että sinne on ihmisten helppo tulla.

Säröillä on teatteripukusuunnittelijoiden Marjo Haapasalon ja Piritta Kämi-Conwayn taitojennäyte ja voimainponnistus. Naisilla on yhteinen tausta: opinnot Yrkeshögskolan Sydvestissä.

Turkulainen Marjo Haapasalo tunnetaan Boutique Minnestä, siellä syntyvät niin linnan juhlien asut ja muut mittatilaustyöt kuin teatteripuvustuskin. Somerolla asuva Piritta Kämi-Conway on niin ikään monipuolinen tekijä.

Yhteisen projektin julkituloaika löytyi nyt. Sanoisinpa, että hyvään aikaan tulikin –  kauneutta ja värejä kaamoksen keskelle meille sinnittelijöille! Näyttelyä on valmisteltu viimeiset pari vuotta, työtunteja laskematta.

Näyttelyssä portaikon yläpuolella olevat Puuneidot kantavat kauniisti itsensä, mutta myös osavastuun näyttelyn syntymisestä. Ne valmistettiin alun perin Rauman pitsiviikoille, myöhemmin ne osallistuivat näyttelyyn Aurajoki-rannassa. Tuolloin tekstiiliveistokset  herättivät kiinnostusta niin paljon, että syntyi ajatus tehdä enemmänkin kuvauspukuja.

Teatteripuvut tuovat näyttelyyn glamouria ja eri tavoin pintakäsitellyt puvut esittelevät tekijällekin ennalta-arvaamattomia tuloksia. Lopputulos voi olla mielessä toiveena  aloitettaessa mutta itse prosessi määrää, millainen siitä syntyy. Juuri pintakäsittelyn tekemiset ja kokeilut ovat aina olleet molempien taiteilijoiden sydäntä lähellä. Se mikä muiden mielestä on täydellisen valmista, onkin heille vasta lähtökohta ja muokattavaa materiaalia.

Kankaalle tulostetut valokuvamuotokuvat keskustelevat historiaperinteen muotokuvien kanssa. Mukana on myös editorial-kuvia sekä kuvatutkielmiksikin miellettäviä kuvia Marjon tyttärestä Ilonasta. Ne toimivat vastauksena kliseiseen selfie-kulttuuriin, ovat malleja siitä miten kuvista ja omakuvista voi tehdä vahvoja ja kauniita, haastavat näkymään ja näkemään toisin.

Vedenalaisten sukelluskuvien puvut ja videot ovat esillä vierekkäin ikkunaseinustalla. Videoiden musiikin on säveltänyt Marjon poika, nuori muusikko Ahti Haapasalo, laittakaapa nimi muistiin. Varoitus on paikallaan, videoiden katseluun voi jäädä koukkuun. Veden väri ja liikkeiden sulavuus kiehtovat.

Tekijät kiittävät toistensa lisäksi verkostojaan. Yhteistyössä on voimaa. Minullakin on ollut ilo ja kunnia olla mukana tässä projektissa, tietenkin sanallistajana.

LÄHTÖKOHDASTA

On oltava säröillä, suostuttava pirstaleiksi, jotta kykenee luomaan uutta ja merkityksellistä. On uskallettava heittäytyä epävarmuuteen.

PROSESSISTA

”Ei.  Lopputulosta ei voi tietää, vaikka se jonkinlaisena mielessä siinteleekin. Materiaali on kaiken lähtökohta ja prosessi ohjaa materiaalia ennustamattomalla tavalla. Luova työ on myös oppimista, kun rikomme pinnan, luomme rosoisuutta ja rujoa kauneutta. ”

NÄYTTELYSTÄ

Säröillä-näyttely koostuu tekstiiliveistoksista, valokuvista ja videokuvasta. Vanhat teatteripuvut ja uudet luomukset näkyvät valokuvissa miljöössä. Näyttelytilassa ne elävät kolmiulotteisina. Materia, liike, pinta.

Näyttelyn nimi Säröillä on ollut valmiina pitkään. Se kertoo luovan työn prosessista, jossa ihminen taidetta tehdessään on säröillä, vereslihalla, altis rikkoutumaan. Se kertoo siitä, että täydellinen kauneus voi olla kyllästyttävää, jokin särö tekee kauniista vielä kauniimman ja koskettavamman. Nimen voi käsittää myös verbinä: me taiteilijat kun säröillään  ja häröillään!, tunnustavat tekijät.

Ja vielä loppuun selväsanainen suositus: mikäli mahdollista, käy tutkailemassa Säröillä-näyttelyä kirjastoreissulla tai lähde varta vasten. Tähän kohtaan en malta olla tälläämättä klassikkoa ”Kannattaa tulla kauempaakin!”

Pysähdy katsomaan ja näkemään, tuntemaan ja eläytymään. Nauti kauneudesta, koe meditatiivisia hetkiä. Kaamoskauden talvinen pimeys ja harmaus jos mikä on oivallinen tausta tämän näyttelyn värikylläisyydelle, materiaali-ilottelulle ja silkalle kauneudelle.

 

 

Vesterinen Yhtyeineen Turussa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuva: Hanna Nelimarkka

 

Vesterinen Yhtyeineen vieraili Turussa Linnateatterin Domino-salissa perjantaina 29.11.2019. Sali oli loppuunmyyty ja myös yleisö oli tutusti täysin myyty orkesterin esityksestä.

Kuva ei ole Turusta, vaan muualta, toisesta Faaraoiden aika -kiertueen illasta. Kuvan on ottanut valokuvaja, kuva-artesaani Hanna Nelimarkka, jonka puhuttelevaan tuotantoon pääset tutustumaan täältä.

Uudistettu Domino-sali osottautui oivaksi konserttipaikaksi. Istuimia ja pöytätilaa on riittävästi, ja salissa ilmaa (lue: korkeutta) kylliksi. Lava on hyvänkokoinen isommankin orkesterin asettautua ja akustiikka toimiva. Valot pääsevät oikeuksiinsa kunnon estradilla.

Vesterinen Yhtyeineen on aina tehnyt asiat hyvin. Lavalle saapuminen on näyttävää: ensin intensiivinen alkusoitto ja sitten vasta bändi lavalle. Faarao-biisi imaisi mukaansa saman tien.

Uudelta levyltä olivat kotoisin kaksi seuraavaakin: Pitää sanoo ei ja Tummilla teillä. Kaiken kaikkiaan vajaa puolet paristakymmenestä biisistä oli uusimmalta albumilta, ensimmäiseltä levyltä kymmenen vuoden takaa oli kolme kappaletta. Minua pitkän linjan fanina jaksaa  ilahduttaa paluu Jönköpingiin.

Turun toisinaan krantuksikin luonnehditulle yleisölle on asiallista soittaa kappale Turun linnan muurilla, olivat herrat onneksi ymmärtäneet. Sen sanoissa on klassikkoainesta ja kovasti on näkynyt siteeratattavan säkeitä: nyt tiedän miksi elää kannattaa / ne on ne hetket kun polvet notkahtaa”, tai pelkästään jälkimmäistä osuutta. Nepä ne.

Kukaan ei koskaan on soitettu jokaisella keikalla. Olkoon näin jatkossakin.

Laulu on yksi niistä, joissa kuulija saa itse rakentaa oman tarinansa jonka liittää lauluun. Tekstin monitulkintaisuus ja aukkoisuus suovat siihen mahdollisuuden. Itselläni laulu liittyy menetykseen ja kuolemaan, tyttärelläni kestävään ja onnelliseen rakkauteen.

Inkkarisarjassa kuultiin molemmat kappaleet. Ilotteleva, sotahuutojen jälkeinen reipas rauhanlaulu Yksi pieni mohikaani ja viimeisiä hyvästijättöjä tunnelmoiva Intiaani. Orkesterin suosio selittyy myös sillä, että molemmat äärilaidat osataan: ärsyttävän korvamatoiset rallit ja elettömän puhtaat balladit.

Konsertin päätti Turisti. Uusi pianoversio tekee oikeutta sanoitukselle ja tulkinnalle. Laulu tulvii kaunista kieltä ja huikeita oivalluksia – ohikiitävästä tulee ikuinen. Olen mummu ja olen orpo, siksi arvostan sukupolvien ketjun näkyväksi tekemistä: ”me oomme velkaa niille jotka menneet on / ja niille jotka saavat seuraavan vuoron”.

Vesterinen Yhtyeineen oli todennäköisesti jollekulle turkulaiselle pikkujouluilijalle uusi tuttavuus. Tämä taas todennäköisesti tarkoittaa uusia faneja.

Jututin väliajalla vieressä istuvaa tositosifania (joita on paljon ja pitkältä ajalta), miksi bändi on hänelle tärkeä. Vastauksena oli bändin yhteishenki ja soittamisen ilo sekä fanien kohtaaminen. Helppohan siinä oli kyselijän nyökytellä.

Lavalla on soittamisen – ja laulamisen – riemu, mutta olennaista ja erityistä on se, että soundi on lavalla yhtä kuulas ja tarkka kuin levyllä. Eikä kummassakaan silti ole pelkoa ylisiloisuudesta. Tykkään välispiikeistäkin, jotka ajoittain feidautuvat alkavaan rumpujen soitantaan.

Tunnelma ja äänimaailma on täyteläinen, kun kanttoreita on tätänykyä kaksi, samoin taustalaulajaleidejä (vai mikä olisi oikea termi, anyone?) ja kitaristeja onkin aina ollut kaksi. Puhaltimet täydentävät ansiokkaasti.

Bändi tekee keikat ammattiylpeästi ja tinkimättä hyvällä sykkeellä. Tämä ei ole pelkästään sitoutuneen kuuntelija-katselijan mielipide vaan silkkaa mitattua faktaa. Yksi orkesterilainen näet julkaisi instassa aktiivirannekkeensa keikan aikana tallentaman näkymän. Kovaa ja korkealta.

Ammattitaito, tekemisen ilo, läsnäolo ja vuorovaikutteisuus yleisön kanssa. Siitä on konserttiversio bändistä  Vesterinen Yhtyeineen tehty.

Turku kiittää.