Kuva: Hanna Nelimarkka
Vesterinen Yhtyeineen vieraili Turussa Linnateatterin Domino-salissa perjantaina 29.11.2019. Sali oli loppuunmyyty ja myös yleisö oli tutusti täysin myyty orkesterin esityksestä.
Kuva ei ole Turusta, vaan muualta, toisesta Faaraoiden aika -kiertueen illasta. Kuvan on ottanut valokuvaja, kuva-artesaani Hanna Nelimarkka, jonka puhuttelevaan tuotantoon pääset tutustumaan täältä.
Uudistettu Domino-sali osottautui oivaksi konserttipaikaksi. Istuimia ja pöytätilaa on riittävästi, ja salissa ilmaa (lue: korkeutta) kylliksi. Lava on hyvänkokoinen isommankin orkesterin asettautua ja akustiikka toimiva. Valot pääsevät oikeuksiinsa kunnon estradilla.
Vesterinen Yhtyeineen on aina tehnyt asiat hyvin. Lavalle saapuminen on näyttävää: ensin intensiivinen alkusoitto ja sitten vasta bändi lavalle. Faarao-biisi imaisi mukaansa saman tien.
Uudelta levyltä olivat kotoisin kaksi seuraavaakin: Pitää sanoo ei ja Tummilla teillä. Kaiken kaikkiaan vajaa puolet paristakymmenestä biisistä oli uusimmalta albumilta, ensimmäiseltä levyltä kymmenen vuoden takaa oli kolme kappaletta. Minua pitkän linjan fanina jaksaa ilahduttaa paluu Jönköpingiin.
Turun toisinaan krantuksikin luonnehditulle yleisölle on asiallista soittaa kappale Turun linnan muurilla, olivat herrat onneksi ymmärtäneet. Sen sanoissa on klassikkoainesta ja kovasti on näkynyt siteeratattavan säkeitä: nyt tiedän miksi elää kannattaa / ne on ne hetket kun polvet notkahtaa”, tai pelkästään jälkimmäistä osuutta. Nepä ne.
Kukaan ei koskaan on soitettu jokaisella keikalla. Olkoon näin jatkossakin.
Laulu on yksi niistä, joissa kuulija saa itse rakentaa oman tarinansa jonka liittää lauluun. Tekstin monitulkintaisuus ja aukkoisuus suovat siihen mahdollisuuden. Itselläni laulu liittyy menetykseen ja kuolemaan, tyttärelläni kestävään ja onnelliseen rakkauteen.
Inkkarisarjassa kuultiin molemmat kappaleet. Ilotteleva, sotahuutojen jälkeinen reipas rauhanlaulu Yksi pieni mohikaani ja viimeisiä hyvästijättöjä tunnelmoiva Intiaani. Orkesterin suosio selittyy myös sillä, että molemmat äärilaidat osataan: ärsyttävän korvamatoiset rallit ja elettömän puhtaat balladit.
Konsertin päätti Turisti. Uusi pianoversio tekee oikeutta sanoitukselle ja tulkinnalle. Laulu tulvii kaunista kieltä ja huikeita oivalluksia – ohikiitävästä tulee ikuinen. Olen mummu ja olen orpo, siksi arvostan sukupolvien ketjun näkyväksi tekemistä: ”me oomme velkaa niille jotka menneet on / ja niille jotka saavat seuraavan vuoron”.
Vesterinen Yhtyeineen oli todennäköisesti jollekulle turkulaiselle pikkujouluilijalle uusi tuttavuus. Tämä taas todennäköisesti tarkoittaa uusia faneja.
Jututin väliajalla vieressä istuvaa tositosifania (joita on paljon ja pitkältä ajalta), miksi bändi on hänelle tärkeä. Vastauksena oli bändin yhteishenki ja soittamisen ilo sekä fanien kohtaaminen. Helppohan siinä oli kyselijän nyökytellä.
Lavalla on soittamisen – ja laulamisen – riemu, mutta olennaista ja erityistä on se, että soundi on lavalla yhtä kuulas ja tarkka kuin levyllä. Eikä kummassakaan silti ole pelkoa ylisiloisuudesta. Tykkään välispiikeistäkin, jotka ajoittain feidautuvat alkavaan rumpujen soitantaan.
Tunnelma ja äänimaailma on täyteläinen, kun kanttoreita on tätänykyä kaksi, samoin taustalaulajaleidejä (vai mikä olisi oikea termi, anyone?) ja kitaristeja onkin aina ollut kaksi. Puhaltimet täydentävät ansiokkaasti.
Bändi tekee keikat ammattiylpeästi ja tinkimättä hyvällä sykkeellä. Tämä ei ole pelkästään sitoutuneen kuuntelija-katselijan mielipide vaan silkkaa mitattua faktaa. Yksi orkesterilainen näet julkaisi instassa aktiivirannekkeensa keikan aikana tallentaman näkymän. Kovaa ja korkealta.
Ammattitaito, tekemisen ilo, läsnäolo ja vuorovaikutteisuus yleisön kanssa. Siitä on konserttiversio bändistä Vesterinen Yhtyeineen tehty.
Turku kiittää.
Sanallistaja 