Aurajoen neito. Tarina siitä mikä virtaa.

”Enemmän kuin milloinkaan olen tietoinen ääriviivoistani ja silti sulaudun siihen mikä minua ympäröi. Virtaan.” Kuva videotaideteoksesta Aurajoen neito, Jere Satamon videosta stillkuvan ottanut Marjo Haapasalo. Neitona kelluu Salla Hakanpää.

Olen taas päässyt mukaan johonkin ylimaallisen ihanaan – tai oikeastaan vedenalaisen ihanaan.

Aurajoen neito on Marjo Haapasalon konseptoima, tuottama ja ohjaama videotaideteos, joka on saanut Turun kaupungin kaunistamisapurahan, tarkoituksena kirkastaa Aurajoki-kuvaa. Sen tehtävän Aurajoen neito täyttää mielestäni ihan sananmukaisesti.

Ensi-iltansa se sai ensi-iltansa Turun taiteiden yönä, torstaina kahdentenatoista elokuuta iltapäiväviideltä. Paikka oli Turun pääkirjaston Studio.

Voi olla että katselen teosta turkoosien lasien lävitse, kun olen itse työryhmässä mukana sanallistajana. Vaan tuskinpa sittenkään. Yksi esityksen nähnyt katsoja toivoi itselleen huonetta, johon voisi aina halutessaan vetäytyä katsomaan tuota filmiä.

Määritelmä videotaideteos on eksakti mutta kovin niukka ja kohteelle oikeutta tekemätön kertoessaan ainoastaan toteutustekniikan. Eikä sekään ole mikään vain, sillä teoksen kokonaiskesto on 4 minuuttia ja 45 sekuntia, josta puolisen minuuttia ollaan veden pinnalla ja lopun aikaa veden alla.

Erityisen teoksesta tekee juuri tuo vedenalainen maailma. Vedessä ja pinnan alla voimallisessa kuvakerronnassa kaikki näyttäytyy kevyenä ja sulavana. Lopputulos, koko vajaat viisi minuuttia on silkkaa kauneutta, kuvat lipuvat tuoden katsojalle vahvan eläytymisen tunteen.

Esitys kertoo siis vajaassa viidessä minuutissa ikiaikaisen kasvutarinan. Tai oikeastaan kyse ei ole ajasta, vaan ajattomuudesta ja iättömyydestä. Neito sukeltaa halki vuosisatojen vähän samalla tavalla kuin Maria kulkee Selja Ahavan romaanissa Nainen joka rakasti hyönteisiä.

Aurajoen neito on moniaistinen teos. Se hurmaa visuaalisuudellaan, johdattaa katsojan veden alaiseen maailmaan, joka on outo ja eksoottinen. Se kiehtoo äänimaailmallaan: musiikki joka on yhtä kuvan kanssa tai luo niille keskinäisiä jännitteitä, ja neidon ääni, puhe joka kohottaa sanoillaan kohtia tarinan virrasta.

Tämä kaikki hakeutuu alttiin katsojan iholle, joka miltei tuntee veden lohdullisen kosketuksen itsessään.

Tiedäthän lumpeen kukan? Se keinuu veden pinnalla, kerrottu kukka, valkoiset terälehdet ja keskellä keltainen sydän, kelluvien lehtien ympäröimänä. Ja sen olemus näyttää tyystin toiselta veden alla, koko pitkän matka pohjaan asti. Turkoosissa auringonvalon lävistämässä vedessä se huojuu hiljalleen virtausten myötä, kuparinvärisenä ja erilaisena, toisena.

Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä, kirjoittaa Edith Södergran runossaan Ihmeellinen meri. Aloituskuvassa moniväriset kalat lipuvat heräävän neidon ympärillä luontevasti, kuin olisivat kotonaan, ja niinhän ne ovatkin. Kun neitona esiintynyt akrobaatti ja vapaasukeltaja Salla näkee kuvan, hän huudahtaa ihastuksesta. Veden alla roolisuoritusta tehdessään ja siihen keskittyessään hän ei ollut havainnut kalojen avustavaa roolisuoritusta.

Veden neito syntyy tai herää, nousee kohti valoa. Kameran katse viipyy upeassa puvussa, siinä on edustassa helmikirjailu, karkaava helminauha toistaa samaa pyöreää helmen muotoa. Afroditeko siellä suuntaa ylöspäin?

Neito pääsee veden pinnalle, istuukin soutuveneessä nyt tyystin toisennäköisenä. Näemme hänet vierestä, kun hän oleilee päivänvarjoineen ja rokokoopukuineen ja -perukkeineen soudettavana. Näemme hänet kauempaa ylhäältä, korkealta ilmasta: miten helppoa hänen elämänsä onkaan, ei tarvitse kuin antautua kuljetettavaksi, antaa käden viistää vettä.

Mutta se ei neidolle riitä. Yhtäkkinen havahtuminen, ja sen seurauksena päivänvarjon ojentaminen soutajalle ja hyppy, sukellus tuntemattomaan ja samalla kaikkein tutumpaan, veteen ja vapauteen.

Kun Aurajoen neito palaa omaan elementtiinsä, hän sukeltaa ensin vielä hiukan kahlittuna, hän selviää kyllä kauneuden häkissään, kukin koristellussa vannekehikossaan, mutta sitten tulee aika riisua sekin. Sulavasti neito murtautuu siitä ja ui vapaasti. Nyt hän palannut omaan virtaavaan tilaansa. Samaan ja kuitenkin eriin. Vedessä ja vedestä löytyi omin olemus.

Solahdan veteen, palaan kotiin. Siinä kaikki.

Aurajoen neito -teoksen aiheena on neidon elämänkulku. Sen teemoina on omaksi itsekseen kasvaminen, ja siihen tiiviisti nivoutuva pohdinta ajasta ja sen olemukesta.

Juoni on niukka ja tapahtumien määrä pieni. Aurajoen neidon synty, itsensä etsiminen, väärästä identiteetistä luopuminen ja matka kohti todellista minuutta. Kaikki tämä tapahtuu sulavasti, taideteos etenee yhtä hallitusti kuin uimarin liikekieli veden maailmassa.

”Kukaan ei voi astua kahdesti samaan virtaan”, sanoi jo Herakleitos. Ja vaikka olisit vedessä, keskellä virtaa, muuttuu kaikki kaiken aikaa. Samaa ajatusmaailmaa kantaa teoksen ohjaaja Marjo Haapasalo.

Kuvitteellinen Aurajoen neito syntyy, etsii ja löytää paikkansa. Vesi ja virtaava joki ovat tärkeässä osassa. Teos ottaakin kantaa ympäristön ja luonnon suojelemisen puolesta. Tekemällä joki inhimilliseksi  mahdollistuu sen ymmärtäminen, miten tärkeitä avoimet ja puhtaat vesireitit ovat ja miten tärkeää niistä huolehtiminen on.

Kaikki tapahtuu esityksessä niin vaivattoman oloisesti – ja juuri tämä seikka yleensä tarkoittaa sitä, että kaikki on tehty vakavasti ja pieteetillä, kovalla työllä ja asiantuntemuksella. Mutta samalla myös flow-tilassa.

Vesi elementtinä on ohjaaja-tuottaja-puvustajalle tärkeä, mikä heijastuu koko teokseen. Vesielementin kunnioitus ja hyvin kohtelu, sen omimman luonteen ymmärtäminen (arvostuksessa mennään todel-lakin pintaa syvemmälle – tämä oli pakko laittaa sulkuihin, rajansa kaikella, kielellä leikittelynkin kanssa) heijastuvat lopputuloksessa.

Marjo Haapasalo on aiemminkin kuvauttanut vedenalaista videota, Säröillä-näyttelyssä mukana oli tekstiiliveistosten lisäksi vedenalaista videokuvaa.

Videon kauneus syntyy monesta osasta: neidon sulava liikehdintä, veden väri ja luonnollinen, käsittelemätön siilautuva valo ja pukujen kaunis liike.

Niin, ne puvut. Puvut vaihtuvat kehityksen mukaan ja ne on suunniteltu varta vasten vedessä oloa varten.

Alussa on valkoinen, miehustasta helmikirjailtu ja hihoistaan liehuva puku. Hihat, kuten helmakin, liikkuvat kauniisti, pysyvät koossa ja säilyttävät muotonsa vieraassa elementissä eivätkä ainakaan näyttäisi hankaloittavan sulavaa uintia. Ja miten kauniisti valkoinen ohut kangas käyttäytyykään, kun lähikuva hivelee sitä, kamera kulkee viereen ja jää siihen.

Soutelukohtauksessa neito on pukeutunut päästä nilkkoihin rokokoohon, vaatteisiin, peruukkiin ja meikkiin. Puku on näyttävä ja ajankohdassaan moitteeton, mutta neito kokee sen kahlehtivaksi ja siitä on suoriuduttava eroon. Veteen ja taakse jäävät upea krinoliinipuku ja kaunis vannealushame kukkineen. Hyvästi!

Lopun silkkipuku jumalaisine värjäyksineen tuo eteemme värien kirjon. Puhdasta kauneutta ja katsojan silmästä saattaa löytyä sateenkaariväritykselle ideologistakin sisältöä. Vapautta olla se mikä on.

Aurajoen neito etsii paikkaansa. Sitä esitetään valikoidusti, ajantasaisen listauksen kaikista esityksistä näet täältä. Itämeripäivänä 26.8.21 Aurajoen neito on nähtävissä kello 9-17 Turun pääkirjaston Studiossa. Esitys on maksuton ja kestää noin viisi minuuttia.

TYÖRYHMÄ

Marjo Haapasalo, konsepti, tuotanto ja ohjaus

Ahti Haapasalo, musiikki ja äänimaailma

Salla Hakanpää, Aurajoen neito

Jasmin Ora, maskeeraus ja kampaukset

Lotta Peltola, Aurajoen neidon ääni

Jere Satamo, kuvaus ja editointi

Riitta Suominen, tekstit

Aurajoen neito on saanut tukea Turun kaupungin kaunistamisrahastosta.

Tämän kerran laulu on etäisesti sukua blogiaiheelle. Siinäkin sukelletaan veteen ja vuosikymmenten taakse: Matti Järvinen ja Sameassa vedessä.

Nainen joka rakasti hyönteisiä

Selja Ahavan Nainen joka rakasti hyönteisiä ilmestyi elokuussa. Kuva: Gummerrus.

Nainen joka rakasti hyönteisiä ilmestyi elokuussa. Luin sen syyskuussa. Kerron lukukokemuksestani lokakuussa.

Jotain tällaisista jatkuvuutta on Selja Ahavan romaanissakin. Tarina etenee muodonmuutosten kautta, ajasta ja paikasta toiseen.

Saksalainen 1600-luvulla syntynyt Maria elää ja toteuttaa kutsumustaan hyönteistutkijana ja -kuvaajana Saksassa, Alankomaissa ja Japanissa.

Toinen ja kuitenkin sama Maria kuolee meidän aikanamme meidän maassamme. Hänen ruumiinsa on ryhtynyt vastarintaan itseään vastaan, se ei kasvata jäkälää, kuten tapahtuu ihmisille kertomuksen mittaan vaan syöpäsoluja.

Marialle avioliitto tai suhde omaan lapseen Theaan eivät ole helppoja. Pelottomasti hän kulkee omaa sisäistä ääntään kuunnellen, välittämättä ympäristön luomista paineista.

Olen näihin vihkoihin tallentanut huomioitani hyönteisistä ja kasveista, sanoin sekä piirtäen, ymmärryksen halulla ja uteeliaisuudella, jotka minulle on Jumalan armosta annettu.

Etsinnässä on perhosten elämänvaiheiden selvittämisen lisäksi läsnä on myös tutkailu ja tuskailu siitä, miksi nainen on asetettu niin kapeaan muottiin.

Rakennetta teokseen luovat latinankielisin termein nimetyt jaksot. Kirjoituskokoelma alkaa munasta (tosin jo ennen sitä on ollut prologi) ja päättyy tuhoon.

Nainen joka rakasti hyönteisiä on kiitoksensa ansainnut. Minunkin mielestäni se saisi voittaa tiedät-kyllä-minkä-palkinnon.

Olen kuitenkin myös törmännyt mainintoihin, että kirja oli synkkä ja dystooppinen. Itse en kokenut sitä niin vaan Marian utelias ja ajoin anarkistinenkin ote loi mielestäni valoisuuttta ja toivoa. On mahdollista valita etsimisen ja kuvaamisen tie, pyrkimys ymmärtää.

Elämänhalu on se mikä Mariaa vie eteenpäin, silloin kun hän poistuu yhteisöistä, joita ei tunne omakseen – tämä tapahtuu vähintään kahdesti – silloin kun jatkaa vaellustaan tutkimattomille seuduille ja silloin kun hän sairastuu fataalisti ja tietää pian kuolevansa.

Elämännälkä näyttäytyy myös haluna matkustaa.

… ja kun kävelin käärö kainalossa pois satamasta, mielessäni syntyi hiljainen ajatus, joka oli oikeastaan ollut siellä jo pitkään mutta jonka olin jättänyt huomiotta, kuten monet muutkin omasta itsestäni nosusevat toivomukset: Tahdon matkustaa.

Kirjan etäinen serkku saattaisi olla Miia Kankimäen tuotanto. Uskaliaat tutkimusmatkaajanaiset ja Japanin kulttuuriin syvällisesti tutustuvat naiset, jotka aikansa vallitsevia käsityksiä uhmaten lähtevät retkilleen.

Tähänkin Ahava ottaa kantaa: miestutkija kerää kunniaa näyttelystä, jonka on tuottanut ostamalla näyttelyesineistön. Esillä on vain koreita eksoottisia tavaroita vailla historiaa ja selvitystä niiden alkuperästä ja yhteyksistä.

Myös taiteen tekemisen oikeutuksen pohdinta on rohkaisevaa.

Minä kiitin Jumalaa Claran kaltaisesta ystävästä ja oppilaasta, joka rohkaisee silloin, kun toinen epäröi, ja muistuttaa, että maalaaminen on jakamista ja ettei omien taitojen hyödyntäminen ole väärin, kun sen tekee toisten iloksi ja hyödyksi.

Marian kanssa ja avulla ymmärrämme, että jokaisen taiteilijan on kuunneltava omaa katsettaan ja piirrettävä niin kuin hänen luonnolleen on sopivaa. Jokaisella on oma mittakaavansa ja rytminsä, joita on noudatettava.

Kirjan loppuosassa Maria kohtaa lyhytaikasesti sielunkumppaninsa. Tapaminen oli intensiivinen ja täyteläinen, yli aikojen kantava.

Mies pohtii, miten voisi kuvata itsensä Marialle samalla tavoin kuin tämä on kuvannut perhosen metamorfoosin neljä vaihetta samassa kuvassa, koko elämä läsnä samassa hetkessä. Se ei tietenkään onnistunut.

Sen sijaan meidän oli käytettävä sanoja, kerrottava tarinoita, valittava, mistä aloitamme ja mitä tapahtuman juovaa seuraamme.

Marrasharmaa

marraskuu-mäntyjä

Kuva: Taina Kaarto

 

Viimeisetkin muuttolinnut

jo perillä määränpäässä.

Lehdet pudonneet aikoja sitten.

Suostun metsän autiuteen,

karsin itsekin.

 

Teen tilinpäätöstä, liikun ajassa:

mitä on ollut, mitä on mennyt,

minkä on aika lähteä ja minkä jäädä,

minkä toivon tulevaksi,

mikä tulee vaikken tahtoisikaan?

 

Olen polkujen risteyksessä

koko ajan matkalla eteenpäin

 

ja minkä tahansa polun valitsenkin

lopulta kajastaa valo.

 

Yllä on kirjoittamani tämänvuotinen marraskuun runo Metsän aika -kalenterissa. Suositelen kurkkaamaan linkin taa, sieltä löytyy ensi vuoden kalenteri.

Tiedän, että moni on tuon kalenterin kuvien ja runojen avulla paennut todellisuutta, toivon että eskapismi jatkuu nyt saatavilla olevan ensi vuoden kalenterin avulla. Taina Kaarton upeat kuvat antavat siihen mainion mahdollisuuden. Ja kuten jo tuolla yllä sanoin, olen edelleen sanojeni takana niin tämän  kuin ensi vuoden kuukausirunojen ja viikkoaforismien kanssa.

Marraskuun runon tunnelman allekirjoitan ja tunnustan todeksi edelleen. Marraskuu on oma kuukauteni, mutta ei se silti – tai ehkä juuri sen takia –  helppo ole. Marraskuussa syntyy skorppareita…

Lokakuu saattaa vielä olla kuulas, marraskuu harvoin. Joulukuussa saattaa etelässä tulla lunta, marraskuussa harvoin.

Ja se, että tuossa puhutaan tilinpäätöksestä, johtuu varmaan siitä, että syntymäni päivä ajoittuu marraskuuhun. Monella tuo pohdinta liittyy luontaisesti vuodenvaihteeseen. Vuodenvaihteen tuumaustaukoa puoltaa se, että siinä on pari päivää vapaata. Välillä kun tuntuu, ettei nykymenossa ehdi miettiä ajatuksiaan loppuun asti tai että sielu tosiaankin laahaa perässä niin, että toisinaan on istahdettava ojanpenkalle sitä vartoomaan.

Toisaalta, onko aina mietittävä niin pahuksesti, entä jos antaisi mennä vaan? No ehkä sitten kesemmällä?

Viimeisessä säkeistössä mainittu valon kajastus on tervetullut vieras. Moni varmistaa sen lähtemällä juuri näinä aikoina etelään valohoitoon. Kiehtova ajatus, mutta lento aurinkoisille alueille jäi tänäkin vuonna aikeeksi, samoin bucket listin yhäti rastittamaton kohta on Venetsia marraskuussa. Ympäristö kiittää, mieliala ehkä ei.

Hyvää mieltä on siis pidettävä aktiivisesti yllä muin keinoin. Minulle ne ovat vakiintuneet samoiksi ympärivuotisiksi konsteiksi.  Ehkäpä sinäkin voit ainakin osin tunnistaa itsesi tästä sinänsä puutteellisesta, suurpiirteisestä ja satunnaisesti järjestetystä listasta:

  1. lukeminen
  2. musiikki
  3. suklaa
  4. kahvi
  5. ystävät
  6. kulttuuririennot: a) meneminen, b) menemisen ajattelu, c) menemisen ajattelu ja sitten peruminen; näistä valitaan a, b tai c kulloisenkin mielentilan ja jaksamisen mukaan
  7. metsään meneminen
  8.  muu, mikä?

 

Sitäpaitsi armaalla marrasharmaalla on vankkumaton kannattajakuntansa, antakaamme ääni myös heille. Ei ulinaa syksyn synkkyydestä, sanovat he. Maailma on niin selkeän graafinen, sanovat he. Siitä saa niin hyviä lauluja, sanovat he. (Korvamato mar-ras-kuuuu on täysin lukijan omassa päässä.) Harmaan sisin on vihreä, kasvuun ja valoon kurkottava, sanovat he.

Olipa käsityksesi marraskuusta mikä tahansa, pian se on ohi.