”Enemmän kuin milloinkaan olen tietoinen ääriviivoistani ja silti sulaudun siihen mikä minua ympäröi. Virtaan.” Kuva videotaideteoksesta Aurajoen neito, Jere Satamon videosta stillkuvan ottanut Marjo Haapasalo. Neitona kelluu Salla Hakanpää.

Olen taas päässyt mukaan johonkin ylimaallisen ihanaan – tai oikeastaan vedenalaisen ihanaan.

Aurajoen neito on Marjo Haapasalon konseptoima, tuottama ja ohjaama videotaideteos, joka on saanut Turun kaupungin kaunistamisapurahan, tarkoituksena kirkastaa Aurajoki-kuvaa. Sen tehtävän Aurajoen neito täyttää mielestäni ihan sananmukaisesti.

Ensi-iltansa se sai ensi-iltansa Turun taiteiden yönä, torstaina kahdentenatoista elokuuta iltapäiväviideltä. Paikka oli Turun pääkirjaston Studio.

Voi olla että katselen teosta turkoosien lasien lävitse, kun olen itse työryhmässä mukana sanallistajana. Vaan tuskinpa sittenkään. Yksi esityksen nähnyt katsoja toivoi itselleen huonetta, johon voisi aina halutessaan vetäytyä katsomaan tuota filmiä.

Määritelmä videotaideteos on eksakti mutta kovin niukka ja kohteelle oikeutta tekemätön kertoessaan ainoastaan toteutustekniikan. Eikä sekään ole mikään vain, sillä teoksen kokonaiskesto on 4 minuuttia ja 45 sekuntia, josta puolisen minuuttia ollaan veden pinnalla ja lopun aikaa veden alla.

Erityisen teoksesta tekee juuri tuo vedenalainen maailma. Vedessä ja pinnan alla voimallisessa kuvakerronnassa kaikki näyttäytyy kevyenä ja sulavana. Lopputulos, koko vajaat viisi minuuttia on silkkaa kauneutta, kuvat lipuvat tuoden katsojalle vahvan eläytymisen tunteen.

Esitys kertoo siis vajaassa viidessä minuutissa ikiaikaisen kasvutarinan. Tai oikeastaan kyse ei ole ajasta, vaan ajattomuudesta ja iättömyydestä. Neito sukeltaa halki vuosisatojen vähän samalla tavalla kuin Maria kulkee Selja Ahavan romaanissa Nainen joka rakasti hyönteisiä.

Aurajoen neito on moniaistinen teos. Se hurmaa visuaalisuudellaan, johdattaa katsojan veden alaiseen maailmaan, joka on outo ja eksoottinen. Se kiehtoo äänimaailmallaan: musiikki joka on yhtä kuvan kanssa tai luo niille keskinäisiä jännitteitä, ja neidon ääni, puhe joka kohottaa sanoillaan kohtia tarinan virrasta.

Tämä kaikki hakeutuu alttiin katsojan iholle, joka miltei tuntee veden lohdullisen kosketuksen itsessään.

Tiedäthän lumpeen kukan? Se keinuu veden pinnalla, kerrottu kukka, valkoiset terälehdet ja keskellä keltainen sydän, kelluvien lehtien ympäröimänä. Ja sen olemus näyttää tyystin toiselta veden alla, koko pitkän matka pohjaan asti. Turkoosissa auringonvalon lävistämässä vedessä se huojuu hiljalleen virtausten myötä, kuparinvärisenä ja erilaisena, toisena.

Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä, kirjoittaa Edith Södergran runossaan Ihmeellinen meri. Aloituskuvassa moniväriset kalat lipuvat heräävän neidon ympärillä luontevasti, kuin olisivat kotonaan, ja niinhän ne ovatkin. Kun neitona esiintynyt akrobaatti ja vapaasukeltaja Salla näkee kuvan, hän huudahtaa ihastuksesta. Veden alla roolisuoritusta tehdessään ja siihen keskittyessään hän ei ollut havainnut kalojen avustavaa roolisuoritusta.

Veden neito syntyy tai herää, nousee kohti valoa. Kameran katse viipyy upeassa puvussa, siinä on edustassa helmikirjailu, karkaava helminauha toistaa samaa pyöreää helmen muotoa. Afroditeko siellä suuntaa ylöspäin?

Neito pääsee veden pinnalle, istuukin soutuveneessä nyt tyystin toisennäköisenä. Näemme hänet vierestä, kun hän oleilee päivänvarjoineen ja rokokoopukuineen ja -perukkeineen soudettavana. Näemme hänet kauempaa ylhäältä, korkealta ilmasta: miten helppoa hänen elämänsä onkaan, ei tarvitse kuin antautua kuljetettavaksi, antaa käden viistää vettä.

Mutta se ei neidolle riitä. Yhtäkkinen havahtuminen, ja sen seurauksena päivänvarjon ojentaminen soutajalle ja hyppy, sukellus tuntemattomaan ja samalla kaikkein tutumpaan, veteen ja vapauteen.

Kun Aurajoen neito palaa omaan elementtiinsä, hän sukeltaa ensin vielä hiukan kahlittuna, hän selviää kyllä kauneuden häkissään, kukin koristellussa vannekehikossaan, mutta sitten tulee aika riisua sekin. Sulavasti neito murtautuu siitä ja ui vapaasti. Nyt hän palannut omaan virtaavaan tilaansa. Samaan ja kuitenkin eriin. Vedessä ja vedestä löytyi omin olemus.

Solahdan veteen, palaan kotiin. Siinä kaikki.

Aurajoen neito -teoksen aiheena on neidon elämänkulku. Sen teemoina on omaksi itsekseen kasvaminen, ja siihen tiiviisti nivoutuva pohdinta ajasta ja sen olemukesta.

Juoni on niukka ja tapahtumien määrä pieni. Aurajoen neidon synty, itsensä etsiminen, väärästä identiteetistä luopuminen ja matka kohti todellista minuutta. Kaikki tämä tapahtuu sulavasti, taideteos etenee yhtä hallitusti kuin uimarin liikekieli veden maailmassa.

”Kukaan ei voi astua kahdesti samaan virtaan”, sanoi jo Herakleitos. Ja vaikka olisit vedessä, keskellä virtaa, muuttuu kaikki kaiken aikaa. Samaa ajatusmaailmaa kantaa teoksen ohjaaja Marjo Haapasalo.

Kuvitteellinen Aurajoen neito syntyy, etsii ja löytää paikkansa. Vesi ja virtaava joki ovat tärkeässä osassa. Teos ottaakin kantaa ympäristön ja luonnon suojelemisen puolesta. Tekemällä joki inhimilliseksi  mahdollistuu sen ymmärtäminen, miten tärkeitä avoimet ja puhtaat vesireitit ovat ja miten tärkeää niistä huolehtiminen on.

Kaikki tapahtuu esityksessä niin vaivattoman oloisesti – ja juuri tämä seikka yleensä tarkoittaa sitä, että kaikki on tehty vakavasti ja pieteetillä, kovalla työllä ja asiantuntemuksella. Mutta samalla myös flow-tilassa.

Vesi elementtinä on ohjaaja-tuottaja-puvustajalle tärkeä, mikä heijastuu koko teokseen. Vesielementin kunnioitus ja hyvin kohtelu, sen omimman luonteen ymmärtäminen (arvostuksessa mennään todel-lakin pintaa syvemmälle – tämä oli pakko laittaa sulkuihin, rajansa kaikella, kielellä leikittelynkin kanssa) heijastuvat lopputuloksessa.

Marjo Haapasalo on aiemminkin kuvauttanut vedenalaista videota, Säröillä-näyttelyssä mukana oli tekstiiliveistosten lisäksi vedenalaista videokuvaa.

Videon kauneus syntyy monesta osasta: neidon sulava liikehdintä, veden väri ja luonnollinen, käsittelemätön siilautuva valo ja pukujen kaunis liike.

Niin, ne puvut. Puvut vaihtuvat kehityksen mukaan ja ne on suunniteltu varta vasten vedessä oloa varten.

Alussa on valkoinen, miehustasta helmikirjailtu ja hihoistaan liehuva puku. Hihat, kuten helmakin, liikkuvat kauniisti, pysyvät koossa ja säilyttävät muotonsa vieraassa elementissä eivätkä ainakaan näyttäisi hankaloittavan sulavaa uintia. Ja miten kauniisti valkoinen ohut kangas käyttäytyykään, kun lähikuva hivelee sitä, kamera kulkee viereen ja jää siihen.

Soutelukohtauksessa neito on pukeutunut päästä nilkkoihin rokokoohon, vaatteisiin, peruukkiin ja meikkiin. Puku on näyttävä ja ajankohdassaan moitteeton, mutta neito kokee sen kahlehtivaksi ja siitä on suoriuduttava eroon. Veteen ja taakse jäävät upea krinoliinipuku ja kaunis vannealushame kukkineen. Hyvästi!

Lopun silkkipuku jumalaisine värjäyksineen tuo eteemme värien kirjon. Puhdasta kauneutta ja katsojan silmästä saattaa löytyä sateenkaariväritykselle ideologistakin sisältöä. Vapautta olla se mikä on.

Aurajoen neito etsii paikkaansa. Sitä esitetään valikoidusti, ajantasaisen listauksen kaikista esityksistä näet täältä. Itämeripäivänä 26.8.21 Aurajoen neito on nähtävissä kello 9-17 Turun pääkirjaston Studiossa. Esitys on maksuton ja kestää noin viisi minuuttia.

TYÖRYHMÄ

Marjo Haapasalo, konsepti, tuotanto ja ohjaus

Ahti Haapasalo, musiikki ja äänimaailma

Salla Hakanpää, Aurajoen neito

Jasmin Ora, maskeeraus ja kampaukset

Lotta Peltola, Aurajoen neidon ääni

Jere Satamo, kuvaus ja editointi

Riitta Suominen, tekstit

Aurajoen neito on saanut tukea Turun kaupungin kaunistamisrahastosta.

Tämän kerran laulu on etäisesti sukua blogiaiheelle. Siinäkin sukelletaan veteen ja vuosikymmenten taakse: Matti Järvinen ja Sameassa vedessä.