Kirjoittaja: sanallistaja

Viisi aforismia toivosta

sanallistajaJätä kommentti

Kuva: Adonyi Gábor, Pexels

Osallistuin Suomen Aforismiyhdistyksen järjestämään kilpailuun, jossa etsittiin viiden aforismin sarjaa aiheesta toivo. Sijani oli oman laskuopin mukaan neljäs (laskettu lennosta, kun 10 finalistia esitettiin alenevassa järjestyksessä voittaja viimeksi, ei tarkistuslaskentaa).

Toivosta olen kirjoittanut ennenkin, Ovet auki maailmaan! -näyttelyssä ja runokirjassa Kide.

Tässä ne ovat, uusimmat toivon säkeet, ja aina ajankohtaiset:

Toivo ei koskaan häviä. Aina se jää ja aina se voittaa.  

Toivo on se, mitä jää jäljelle, kun mitään ei ole jäljellä. 

Toivo on sisaruksista keskimmäinen, oppinut joustavaksi. 

Toivo kattaa kaiken. Nälkäiselle pöydän, vaeltajalle näköalan. 

Toivo palaa aina. Se on bumerangi, se on kipinäsade ja liekki.

 

Vaikka kaikki haluu elää säkenöivästä voimasta, ja villi lapsi voi ottaa juoksuunsa mukaan toivon kipinän, on laulu tällä kertaa Anneli Saariston Appelsiinipuita aavikkoon. Voiko olla nimeä tai kielikuvaa, joka paremmin ilmentäisi toivoa?

Kuunpäivän kirjeet. Lukukokemus.

sanallistajaJätä kommentti

Emmi Itärannan Kuupäivän kirjeet ilmestyi alkusyksystä 2020. Kuva: Teos.

”Kohta lasken kynän ja muistikirjan pöydälle, ryömin huovan alle ja sammutan valon. Katselen, miten Ziggyn valkosukkainen etutassu avautuu ja sulkeutuu hämärässä kuin kukka, se aistii minut vieressään. Paksun metalliseinän takana ajatukset vaeltavat ja pimeys sataa kaikkiin suuntiin, yksi etäisyys lyhenee ja toiset kasvavat.

Olet tässä. Olet toisaalla. Vain päivien kuluttua painan täyteen kirjoitetun muistikirjan käteesi.”   

Tästä on kyse Emmi Itärannan uusimmassa romaanissa Kuunpäivän kirjeet. Kirjoittaminen taltioi sen, mikä tapahtuu ja mikä tapahtui. Se muistaa ja kuvittelee, arvailee: täyttää menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden aukkopaikat.

Kirjoittaminen ei esittäydy kirjaamisena. Minäkertoja Lumi kirjoittaa muistikirjaansa Solille, kadonneelle puolisolleen. Kertomukselle on siis osoitettu yleisö. Muistikirjan lehdet täyttyvät puhutteluista, kysymyksistä, unista, muistoista, kuvitelmista, viesteistä, raporteista ja tunnustuksista.

Täysin yksipuolista ei viestintä ole, sillä kirjaan sisältyy muutama Solin Lumille lähettämä viesti. Ne eivät selitä tai selvennä mitään, kehottavat vain luottamaan ja toimimaan ehdotetusti ja ehdottomasti.

Vuosi on 2168. Ajassa liikutaan myös menneisyyteen. Kerrotaan, miten maapallolla syntynyt ja sieltä onnekkaasti pois päässyt Lumi on puolisoaan Solia arvoasteikossa alempana, sillä Sol on alkuperäisiä marsilaisia.

Muuallakin avaruudessa asutaan, kuussa ja Jupiterin kuussa. Osa siirtokunnista on jo jouduttu sulkemaankin.

Sulkemiset ovat tapahtuneet siksi, että ympäristö on saastunut elinkelvottomaksi. Marsin kupolikaupunkienkin ympärillä alkaa syvä pimeys. Välimatkoja taitetaan erilaisilla ajoneuvoilla.

Dystooppinen juonne on kuitenkin vain yksi osa kirjaa. Henkilöiden väliset jännitteet on kuvattu taitavasti: Lumikin epäilee Solin motiiveja ja toimintaa. Onko Sol kadonnut vapaaehtoisesti vai onko hänet siepattu? Mikä on hänen osuutensa terroristiseksi muuttuneessa toiminnassa?

Lukija pääsee seuraamaan tapahtumien ja Lumin tunnetilojen kehitystä. Välillä edetään miltei trillerimäisesti.

Henkilögalleriaan kuuluu Solin perheestä, äiti Naomi ja sisar Ilsa sekä Lumin ohjaaja Vivian. Vivian auttaa Lumin tämän parantajan ammattiin. Enisa-niminen toimittaja on Lumin mukana selvittämässä, mitä tapahtuu todella.

Samanismi on iso osa kirjan maailmaa, ikiaikaiset myytit luontuvat tarinaan. Vivianin voimaeläin on joutsen ja Lumin ilves. Mystiset matkat ja rankat kokemukset kuuluvat parantajan arkipäivään.  

Kuunpäivän kirjeet on paljon muun ohella myös rakkaustarina:

”Sol, tämä saattaa olla viimeinen sivu, se jonka kirjoitan, kun kaikki on jo tapahtunut. Se jonka revin irti muistikirjan lopusta ja asetan kannen ja kansilahden väliin. Sen ensimmäinen sana on sinun nimesi: siitä tiedät heti, että lauseet tulevilla sivuilla ovat yhtä lailla sinua varten kuin itseäni.

Sanoit kerran, että kirjoittaminen on matkaamista äärettömien etäisyyksien taakse. Näillä sanoilla siirrän sinut luokseni ajan ja paikan poikki.”

Kieli on kaunista, kuulasta ja ilmaisuvoimaista.

Olen miettinyt, miten kirjailijaan vaikuttaa se, että hän asuu ja työskentelee muussa kuin oman äidinkielisessään ympäristössä.

Onko kieli silloin jotenkin vieläkin enemmän työväline, pystyykö sitä käsittelemään ja työstämään ikään kuin neutraalimmin ja puhtaampana? Ulkopuolelta kuin kuvanveistäjä muovaa savea?

Entä miten vaikuttaa se, että kirjailija kirjoittaa romaaninsa rinnakkain suomeksi ja englanniksi?

Kuunpäivän kirjeet on Emmi Itärannan kolmas romaani. Yhtä vaikuttavia lukukokemuksia ovat myös aiemmat Teemestarin kirja (2012) ja Kudottujen kujien kaupunki (2015).

Kuun pojasta kertovan tarinan Hijo de la Luna esittää Géronimo Rauch ft Carlos Rivera. Vaikuttava esitys on armollisempi, kun sisältö jää vieraaksi, kauniita sanoja vailla merkitystä.

Kielletyt leikit – kun tanssiminen oli rikos

sanallistajaJätä kommentti

Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2020 voitti teos Kielletyt leikit. Tanssin kieltämisen historia Suomessa 1888–1948. Atena Kustannus Oy 2020. 260 sivua. Kuva: Atena Kustannus.

Poikkeusaikoja on eletty ennenkin. Niistä on kirjoitettu kirjoja, joista tässä on esittelyssä yksi, uuden näkökulman avaava.

Kielletyt leikit on ensimmäinen tanssin historiaa Suomessa käsittelevä kirja. Sosiaalihistorian alaan luokiteltu teos luo kattavan katsauksen siihen, millainen tanssin asema on maassamme ollut. Ajallisesti kirja lähtee Venäjän valtakaudelta ja päättyy kolme vuotta toisen maailmansodan jälkeen. Aikajana on siis 60 vuotta.

Kirjan ovat kirjoittaneet Tampereen yliopiston historiantutkijat Marko Tikka ja Seija-Leena Nevala. Runsaasti tietoa sekä paljon viitteitä ja lähteitä sisältävä teos sopii sisältönsä ja rakenteensa puolesta vaikka oppikirjaksi. Lieneekö se sellaiseksi aiottukin, tänä epäopetuksen ja kirjatenttien luvattuna aikakautena?

Kirjoittajat itse kuvaavat työtään näin:

Kun kirjamme Kielletyt leikit ilmestyi tämän vuoden maaliskuussa, eräs tuttavamme totesi, että olettepas te ajankohtaisia. Silloin oli pakko vastata vain, että niinpä!

Tätä kirjaa lähdettiin hahmottelemaan yli kolme vuotta sitten, jolloin kieltojen ja poikkeusolojen aika oli kaikille meille historiaa. Nykyinen poikkeusaika on tuonut sota-aikana tanssin hurmasta nauttineiden, mutta siitä kiinnijäämisen pelossa eläneiden ihmisten kokemuksen meille monella tavalla ymmärrettävämmäksi kuin tätä työtä aloittaessa arvasimmekaan. Sitä se on varmasti myös lukijoillemme.

Kielletyt leikit jakaantuu yhdeksään lukuun ja ensimmäinen luku on nimeltään Tanssikielto ilmiönä. Miksi tämä on kiinnostavaa? Siinä mielessä kirja on kuin tutkimus: aluksi kerrotaan mitä tutkitaan, ja miksi se on tärkeää.

No miksi Suomen tanssikielto sitten on kiinnostava ilmiö? Toisen maailmansodan aikana maassamme vallinnut koko maan kattava tanssien järjestämisen täyskielto oli ainutlaatuinen: tällainen kielto oli voimassa ainoastaan Suomessa. Muualla maailmassa oltiin sallivampia tanssin suhteen.

Maahamme annettiin tanssikielto valtioneuvoston asetuksessa 7.12.1939. Suomessakin rajoituksia lievenettiin, mutta vielä sodan päätyttyäkin oli ravintoloissa tanssiminen kielletty, ja tämä määräys kumottiin vasta syyskuussa 1948.

Kirjoittajat perustelevat ankaran suhtautumisen historiallisilla syillä. Jo 1800-luvulla oli maaseudulla syntynyt nurkkatansseja. Niissä erityisesti nuoriso hakeutui tanssimaan paikkoihin, joissa se oli mahdollista. Kesäisin tämä tarkoitti latoja, siltoja ja laitureita, talvisin sisätiloja ja taloja. Vanhan Suomi-filmin kuvasto lipuu silmien editse, kun näitä paikkoja miettii.

Kirja kertoo, miten näistä tilaisuuksista katsottiin syntyvän moraaliongelmia. Kirkolliset ja kristilliset piirit huolestuivat, kun tanssin pyörteissä vieraat ihmiset ovat fyysisesti lähellä toisiaan. Pelättiin, että syntynyt latautunut tilanne johtaa siveettömään käytökseen.

Nykyinen (tai vanhentunut?) lausahdus ”lopuksi tunti tanssia” on tuolloin ollut totista totta. Sivistävien iltamien ohjelman jälkeen on ollut mahdollista tanssia, valoisissa ja valvotuissa olosuhteissa, kertoo teos. Kirjassa nähdäänkin ristiriita siinä, että ylemmät tahot tuomitsevat tanssimisen, mutta samassa yhteisössä alemmalla tasolla järjestetään tilaisuuksia rahanansaintamielessä.

Tanssikieltoa verrataan kieltolakiin vuosina 1919–32. Tanssikielto vertautuu myös muihin sota-ajan kummallisuuksiin: säännöstelyyn, sotalapsiin, mustaan pörssiin ja pika-avioliittoihin.

Tanssikiellon valvominen työllisti sota-aikaan poliisia ja oikeuslaitosta. Tanssimisesta sai rangaistuksen arviolta 15 000 ihmistä, joista suurin osa oli 15–18-vuotiaita naisia. Siis teini-ikäisiä tyttöjä. Morsiusparia on rangaistu tanssimisesta omissa häissään. On myös raportoitu kaksi epäselvää kuolemantapausta nurkkatanssien tiimoilta.

Perusteluissaan Finlandia-palkinnon valinnut Nazima Razmyar kiittää teosta siitä, että kirjoittajat tuovat esiin suomalaisten vaikean suhteen koskettamiseen. Razmyar näkee myös yhtäläisyyden nykyhetkeen, kun tanssi on jälleen kielletty – nyt kuitenkin on enemmän kyse ihmisten terveydestä kuin moraalista. Hän tunnustaa kirjan vaikuttaneen syvästi suhteessa hänen omaan elämäänsä:

Kirjan aihe sivuaa eräällä tapaa myös omaa elämääni. Naisten moraalia on arvioitu ja vartioitu kautta historian. Tanssin kieltämisen keskiössä on siveyskäsitys, jonka perusteet usein ovat vahvasti uskonnollisia.On kiintoisaa havaita, kuinka kulttuurista riippumatta naisten moraali ja siveys ovat olleet julkisen keskustelun kohteena. Olen tästä keskustelusta saanut itsekin osani ja kokemuksia tanssiessani julkisesti televisiossa.

Tämä teos herättää myös ajattelemaan, miten mennyt määrittää nykyisyyttä. Kuinka nopeasti maailma muuttuu, ja onko kaikki kuitenkaan muuttunut? Onko sadan vuoden takainen moraaliin ja siveyteen liittyvä keskustelu jo täysin menneisyyttä, vai kuuluuko siitä kaikuja vielä nyky-yhteiskuntaankin?

Yhä ajankohtaisemmaksi teos tuntuukin muuttuvan tiukentuvien rajoitusten myötä. On ikävä sitä viattomuuden aikaa, kun SIG lauloi, ettei nuoren tytön kannattaisi murehtia, kun ”on tanssi ja laulu tärkeämpää”.

Svengaavan nimensä kirja lienee saanut Carolan suositusta iskelmästä vuodelta 1966. Se Kielletyt leikit on klassikko.

Ovet auki maailmaan!

sanallistajaJätä kommentti

Näyttely Maskun pääkirjastossa helmikuun loppuun asti. Kuva: Vesa Penttilä.

Pitäisi tehdä jotain, mikä on kaunista ja luo toivoa, sanoi ystäväni puhelimessa keskellä ankeinta koronamarraskuuta. Niin pitäisi, minä vastasin, ja arvelin tietäväni mitä se voisi olla.

Ja niin me sitten avasimme ovet auki maailmaan Maskun pääkirjastossa vuoden alussa. Kolmen vitriinin kokonaisuus pyytää pysähtymään ja näkemään arjen pienet asiat, se kehottaa toiveikkuuteen ja uskomaan unelmiin.

Suunnittelu tapahtui etänä. Parin kuukauden aikana mietimme maisemia, sanoja ja elementtejä, lauseita ja esineitä. Soittelimme, viestittelimme, tapasimme kerran tai kaksi hyvin maskitettuina. Asiat ja ajattelu etenivät, materiaalia kertyi.

Lopullinen muoto hahmottui kuitenkin vasta loppiaisen jälkeen paikan päällä kirjastossa. Kahden päivän rakentamisen jälkeen vitriinit olivat täyttyneet tyyneydestä, kimalluksesta ja valosta.

Lasikaapit ovat riittävän täynnä kauniita kuvia, esineitä ja ilmaisuja, jotka ovat tuiki tarpeellisia, jotta selviämme keveämmin ajatuksin. Ne ovat riittävän väljiä, jotta voit siellä nähdä omat unelmasi.

Kyseessä ei ole taideteos vaan installaatio, jonka tarkoitus on inspiroida katsojaa huomaamaan kauneus ympärillään ja itse luomaan sitä.

 

Minne sinun matkasi vie?

Ensimmäisen osa on ehkä eniten suunnattu aikuisille – pienille ihmisille on tonttuovi pilarissa lattianrajassa. Esineistö, maalaukset ja sanat kertovat siitä, miten on hyvä pysähtyä, kauneuden ja omien ajatustensa ääreen.

Vitriini näyttää taidetta ja välineitä sen tekemiseen. Aika on läsnä, maailman kaikki aika ja vain tämä silmänräpäys.

Alun perin tarkoitus, että maisemaa hallitsee kukkula, jonka laelta voi tyynesti luoda katseensa laaksoon. Raskaan nousun jälkeen on hyvä levähtää ennen matkan jatkamista eteenpäin.

Taitelija muovasi kukkulan ja oli kuljettamassa sitä paikasta toiseen. Logistiikka petti, tai pikemminkin kassin kahva. Taiteilijalle tarjoutui siis käytännön mahdollisuus zeniläiseen tyyneen ajatteluun oman taideteoksensa pirstaleiden ääressä.

Sitten hän teki sen, mitä taiteilijat tapaavat tehdä näyttelyn ripustusta edeltävänä yönä: hän maalasi teoksen. Siksikö upea iltamaisemamaalaus tuntuu niin tuoreelta?

Yhdessä teemme

samaa matkaa

lepohetken jälkeen

voimme kulkua jatkaa

AINA ON TAIKATALVI!

Jään alla kevät ja virtaava vesi.

Luistelijatyttö kiitää lammen jäällä, hiuksissa hulmuavat ilo ja vapaus. Jään kristallikiteet kimaltavat ja lumi hohtaa puhtaan valkoisena.

 

Kohti kesän valoa!

Ovi voi olla tiiviisti kiinni, mutta se ei ole lukossa. Ovi voi näyttää suljetulta, mutta se on raollaan.

Kesän ihana retkipäivä rannalla. Tunnet hiekan ja auringon lämmön, eväinä maailman parhaat marengit. Kahvi ei missään maistu missään niin hyvältä kuin mummon ruusukupista rantaretkellä. Simpukat lepäävät  sannalla, sammakot ja madot piileksivät katseilta. Mukana piknikillä on kirja, joka kertoo juuri sinusta.

Minä tulin nyt, sanoi Telma, minä lopultakin palasin. Muut vilkaisivat toisiinsa hiukan

huvittuneina ja aavistuksen kummeksuen. Telma ei sitä huomannut vaan jatkoi:

Tiedän että on helpompi lähteä kuin jäädä. 

Noustessaan tuvan päästävedettävästä hän ravisti unen tähtipölyt silmistään, teki

tilaa ikkunan lävitse siilautuvalle auringonvalolle. Aivan kuin hän vasta nyt olisi

tajunnut, missä on. Telma katseli ilahtuneena ympärilleen ja huomasi valmiit

kantamukset. Nyt kaikki rannalle!

Toivosta on moni laulanut, harva niin todesti kuin hiljattain edesmennyt Pave Maijanen.

Sanallistajan aakkoset

sanallistajaJätä kommentti

Kuva: Daria Shevtsova / Pexels

A

Ajattelu. Sanallistajan pääasiallinen toimenkuva on ajatella ja kirjoittaa, sanallistaa.  

B

Brändin rakentaminen ja kirkastaminen. Sanallistaja on harjoittanut tätä jo viime vuosituhannella. Myös blogi, esimerkiksi tämä, jota juuri luet.

C

Copy. Täällä!

D

Dead line, ehdoton takaraja. Ah, tuo ikuinen inspiraation lähde.

E

Ennakointi, proaktiivisuus on tapa toimia.

F

Fokusointi, oleelliseen keskittyminen on yksi Sanallistajan kolmesta arvosta. Kaksi muuta ovat ymmärrys ja ilo.

G

Good job! Hyvää työtä! Toisten kannustaminen ja oman laatutason ylläpito ovat Sanallistajaan liitettyjä ominaisuuksia.

H

Humanismi. Hyvä tausta kirjoittamiseen ja elämiseen.

I

Ilo on välttämätön ainesosa työn tekemisessä. Se on myös yksi Sanallistajan kolmesta arvosta, muut ovat fokusointi ja ymmärrys.

J

Ja. Konjuktio yhdistää.

K

Kohtaamisia sanojen maailmassa. Sanallistajan slogan. Myös Kide, runoteos.

L

Lukeminen. Työ ja harrastus, yhtä oleellista kuin kirjoittaminen.

M

Mummuus <3. Myös Metsän Aika -kalenteri, joka on jo työn alla ja ilmestyy taas vuodeksi 2022.

N

Näyttelyt. Sanallistaja tykkää vierailla sekä katsojana että tekijänä.

O

Oras, Pieta. Nuori lahjakas hyvän mielen kuvittaja. Pistäkääs nimi muistiin.

P

Portfolio, tutustu Sanallistajan osaamisalueisiin täällä.

Q

Qando? Milloin italiaksi. Ajoitus on tärkeää.

R

Riitta, ajoittain Sanallistajan synonyymi.

S

Slogan kiteyttää kiinnostavasti oleellisen.  Sanallistajalla: Kohtaamisia sanojen maailmassa.

T

Tiivistäminen, oleellisen kertominen selkeästi ja elävästi, yhtenä esimerkkinä pitchaus.

U

Unelmasi ovat totta. Graffiti Turun Tuomiokirkkosillan silta-ankkurissa 1980-luvulla.

V

Vaikuttaa. Se, mihin kirjoittamisella pyritään.

W

Writer. Kirjoittaja, sanallistaja. Myös Walkia Design, hieno yhteistyökumppani ja graafisen suunnitteluun erikoistunut mainostoimisto.

X

 Tuntematon tekijä, usein läsnä. Joskus toimii loistavana intuitiona, joskus pakottaa uusiin ratkaisuihin.

Y

Ymmärrys syntyy ajattelusta, älystä ja kokemuksesta sekä oikeasta asenteesta. Ymmärrys on yksi Sanallistajan kolmesta arvosta, muut ovat fokusointi ja ilo.

Z

Zoom on yhä useammin kohtaamispaikka ja työpiste.

Å

Å Aura, p.o. Aura Å. Jokiranta lehmuksineen on Sanallistajan henkinen koti.

Ä

Äänteet. Sanat, lauseet ja tekstit koostuvat kirjoitettuna kirjaimista, puhuttuna äänteistä. Äänimaailma on tärkeä.

Ö

Öö, eihän kukaan ole saari, yhteistoimin tavoitteisiin!

Loppulaulun aika. Jostain syystä tämä puhuttelee juuri nyt. Hiekkamyrsky, esittäjänä Otos feat. Suvi Isotalo

Nainen joka rakasti hyönteisiä

sanallistajaJätä kommentti

Selja Ahavan Nainen joka rakasti hyönteisiä ilmestyi elokuussa. Kuva: Gummerrus.

Nainen joka rakasti hyönteisiä ilmestyi elokuussa. Luin sen syyskuussa. Kerron lukukokemuksestani lokakuussa.

Jotain tällaisista jatkuvuutta on Selja Ahavan romaanissakin. Tarina etenee muodonmuutosten kautta, ajasta ja paikasta toiseen.

Saksalainen 1600-luvulla syntynyt Maria elää ja toteuttaa kutsumustaan hyönteistutkijana ja -kuvaajana Saksassa, Alankomaissa ja Japanissa.

Toinen ja kuitenkin sama Maria kuolee meidän aikanamme meidän maassamme. Hänen ruumiinsa on ryhtynyt vastarintaan itseään vastaan, se ei kasvata jäkälää, kuten tapahtuu ihmisille kertomuksen mittaan vaan syöpäsoluja.

Marialle avioliitto tai suhde omaan lapseen Theaan eivät ole helppoja. Pelottomasti hän kulkee omaa sisäistä ääntään kuunnellen, välittämättä ympäristön luomista paineista.

Olen näihin vihkoihin tallentanut huomioitani hyönteisistä ja kasveista, sanoin sekä piirtäen, ymmärryksen halulla ja uteeliaisuudella, jotka minulle on Jumalan armosta annettu.

Etsinnässä on perhosten elämänvaiheiden selvittämisen lisäksi läsnä on myös tutkailu ja tuskailu siitä, miksi nainen on asetettu niin kapeaan muottiin.

Rakennetta teokseen luovat latinankielisin termein nimetyt jaksot. Kirjoituskokoelma alkaa munasta (tosin jo ennen sitä on ollut prologi) ja päättyy tuhoon.

Nainen joka rakasti hyönteisiä on kiitoksensa ansainnut. Minunkin mielestäni se saisi voittaa tiedät-kyllä-minkä-palkinnon.

Olen kuitenkin myös törmännyt mainintoihin, että kirja oli synkkä ja dystooppinen. Itse en kokenut sitä niin vaan Marian utelias ja ajoin anarkistinenkin ote loi mielestäni valoisuuttta ja toivoa. On mahdollista valita etsimisen ja kuvaamisen tie, pyrkimys ymmärtää.

Elämänhalu on se mikä Mariaa vie eteenpäin, silloin kun hän poistuu yhteisöistä, joita ei tunne omakseen – tämä tapahtuu vähintään kahdesti – silloin kun jatkaa vaellustaan tutkimattomille seuduille ja silloin kun hän sairastuu fataalisti ja tietää pian kuolevansa.

Elämännälkä näyttäytyy myös haluna matkustaa.

… ja kun kävelin käärö kainalossa pois satamasta, mielessäni syntyi hiljainen ajatus, joka oli oikeastaan ollut siellä jo pitkään mutta jonka olin jättänyt huomiotta, kuten monet muutkin omasta itsestäni nosusevat toivomukset: Tahdon matkustaa.

Kirjan etäinen serkku saattaisi olla Miia Kankimäen tuotanto. Uskaliaat tutkimusmatkaajanaiset ja Japanin kulttuuriin syvällisesti tutustuvat naiset, jotka aikansa vallitsevia käsityksiä uhmaten lähtevät retkilleen.

Tähänkin Ahava ottaa kantaa: miestutkija kerää kunniaa näyttelystä, jonka on tuottanut ostamalla näyttelyesineistön. Esillä on vain koreita eksoottisia tavaroita vailla historiaa ja selvitystä niiden alkuperästä ja yhteyksistä.

Myös taiteen tekemisen oikeutuksen pohdinta on rohkaisevaa.

Minä kiitin Jumalaa Claran kaltaisesta ystävästä ja oppilaasta, joka rohkaisee silloin, kun toinen epäröi, ja muistuttaa, että maalaaminen on jakamista ja ettei omien taitojen hyödyntäminen ole väärin, kun sen tekee toisten iloksi ja hyödyksi.

Marian kanssa ja avulla ymmärrämme, että jokaisen taiteilijan on kuunneltava omaa katsettaan ja piirrettävä niin kuin hänen luonnolleen on sopivaa. Jokaisella on oma mittakaavansa ja rytminsä, joita on noudatettava.

Kirjan loppuosassa Maria kohtaa lyhytaikasesti sielunkumppaninsa. Tapaminen oli intensiivinen ja täyteläinen, yli aikojen kantava.

Mies pohtii, miten voisi kuvata itsensä Marialle samalla tavoin kuin tämä on kuvannut perhosen metamorfoosin neljä vaihetta samassa kuvassa, koko elämä läsnä samassa hetkessä. Se ei tietenkään onnistunut.

Sen sijaan meidän oli käytettävä sanoja, kerrottava tarinoita, valittava, mistä aloitamme ja mitä tapahtuman juovaa seuraamme.

Kide, ensimmäinen runoteokseni

sanallistajaJätä kommentti

 

IMG_8492

Kide on ensimmäinen julkaisemani runokoelma. Teos tuli painosta huhtikuun viimeisenä, saatavilla se on nyt. Kannen kuva ja sisäsivujen kuvat:  Pieta Oras, ulkoasu Maarit Soini. Kuva: Maarit Soini, Walkia Design.

 

Kide on runoteos, joka sisältää runojani muutaman viime vuoden ajalta. Kiteen hiomistyö on kestänyt vajaat pari vuotta ja nyt kirja on valmis ja julkaistu. Tai ainakin se on julkaistu.

Esittelen teosta myös sivuston puolella täällä.

Olo on samaan aikaan täysi ja tyhjä. Olen iloinen ja kiitollinen, mielessä tyyni varmuus siitä, miten oikein oli luoda tämä kokoelma. Ja samalla hienoinen tyhjyys ja tietoisuus siitä, että nyt olen vapaa jatkamaan – kirjoittamaan tai olemaan kirjoittamatta.

Kide on tietyllä tapaa vanhanaikainen kirja tässä nopeasti muuttuvassa maailmassa. Sen  runot käsittelevät klassisia aiheita: elämää ja kuolemaa, vanhenemista ja luopumista, rakkautta ja toivoa.

Osaa runoista on niiden kirjoitusaikana kommentoitu ryhmissä, luovan kirjoittamisen seminaarissa tai omaehtoisen kirjoittajaryhmän kokoontumisissa.

On valaisevaa kuulla toisten kommentteja omista teksteistä. On kasvattavaa huomata, että yksi sanoo näin ja toinen tulkitsee päinvastoin ja että kirjoittaja yksin on vastuussa omasta tekstistään.

Tämän kokoelman runoja on kuvattu ilmavina liikkuviksi ja rytmikkäiksi. Yksi ammattilukija ja runoilija nosti esiin luontoaiheet ja -kuvaston. Yllätyin, minunko runoissani luontoa?

Eräs ystäväni totesi, että sinun pitää jatkaa puista kirjoittamista. Nyökyttelin ja mietin, että jaahas, kyllä minä sitten varmaan olen kirjoittanut puista.

Ja sitten tajusin, että metsät ja meret, joet ja pientareet, luonnonlähteet ja pellonreunat ovat tulleet sinne luonnollisesti (kyllä juu), kun olen runoissa siirtynyt lapsuuden tai muuten vain menneisiin maisemiin

Konstailematon ja alleviivaamaton luontosuhde juontaa juurensa kaukaa ja syvältä.

Teos näyttää siltä kuin toivoinkin sen näyttävän. Siitä kiitos kuuluu kahdelle lahjakkaalle visualistille. Ulkoasusta vastaa Maarit Soini Walkia Designista.

Kuvittaja on  Aalto-yliopiston taideopiskelija Pieta Oras. Kannen kuvan lisäksi hän on tehnyt jokaisen viiden osaston alkuun tunnuskuvan.  Kuva ja sana käyvät dialogia, kun samalla sivulla on myös lyhyt, osaston sisältöä avaava runo.

Olen tyytyväinen myös ajoitukseen. Pitkään aprikoin sitä, miten hölmöä on olla debytantti tässä iässä, etenkin kun muistan ensimmäisen 5-vuotiaana kirjoittamani runon.

Sitten oivalsin, että Kiteen aika on nyt. Näitä runoja en olisi voinut kirjoittaa, saati uskaltanut julkaista, aiemmin.

Lyriikkaani perustuu vahvaan omaan kokemukseen tai näkemykseen, semmoiseen mitä on tarttunut matkan varrelta. Kaksikymppinen ei näitä ajatuksia olisi kyennyt ajattelemaan tai sanallistamaan, siihen tarvitaan enemmän perspektiiviä ja ymmärrystä.

Jo kirjan lukeneet ovat sanoneet sen vaikuttaneen vahvasti, herättäneen tunteita ja tunnereaktioita. Olen kuullut mainintoja kyynelistä. Olen kuullut, että runoni ovat lohduksi.

Tästä olen kiitollinen ja onnellinen. Nämä ovat asioita joita ei toiselta voi pyytää, vaatia tai edellyttää.

Edustan koulukuntaa joka julistaa, että kirjoittaa voi ja kannattaa ennen kaikkea itsensä takia. Kirjoittamalla etsii itseään, jäsentää maailmaa ja omaa paikkaansa siinä. Jokin siihen asti selittämätön saa muodon, tulee ymmärrettäväksi.

Parhaimmillaan tehtävässä onnistuu niin, että sinä lukija löydät tekstistä itsesi ja pystyt samaistumaan siihen. Ymmärät ja oivallat omista lähtökohdistasi ja tulkitset omalla tavallasi sen, mitä minä olen omassa tilanteessani kirjoittanut.

Juuri tämä on kaltaiselleni kirjoittajalle kaikkein palkitsevinta.

Että sanat syntyvät uudelleen ja jäävät elämään jonkun toisen mielessä.

Kokoelmani avausrunon esitän täällä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tero-Petri ruudun takaa

sanallistajaJätä kommentti

 

tero-petri_soolona_2016

Tero-Petri kiviportailla. Kuva: Arto Albert Arvilahti.

 

Tero-Petri ruudun takaa. Turkulaisen muusikon saattoi nähdä keikalla Bar Kukassa  ikkunan takaa Kristiinankadulta tai omasta ruudustaan suorana striiminä  kuun alussa.

Meillä päädyttiin seuraamaan esitystä kotisohvalle, ja TP heijastettiin FB:n kautta TV:hen. Kotikatsomokatsojia oli viisi,  nuorimman ikä yksi vuotta ja vanhimman iän saa lisäämällä siihen useita vuosikymmeniä.

Kuulin että toisaalla omat ihmiset seurasivat myös. Siellä ruudun edessä kuulemma tanssivat yksi- ja nelivuotias. He toteuttivat kotonaan klassisen keikkakäyttäytymisen kultaisia sääntöjä: eturiviin makso mitä makso ja täysillä heti alusta.

Tero-Petri esiintyi tyhjässä Kukassa mutta oli itse täydessä kukassa, normaalin keikkamalliin.  Tilassa oli tiettävästi mukana vain välttämätön tekniikan henkilökunta. Ehkä siellä oli muitakin, emme tiedä eikä se ole oleellista.

Solisti kyllä katsoi silmiin kameran välityksellä, ja puhui yleisölle, kertoi esimerkiksi arpovansa seuraavan äänen ja sanallistikin vilpittömän ihastuksensa, kun laulu kieppui luupissa. Omassa ajantaisessa keikka-arviossaan hän arvioi presenssin hyväksi, miinusta tosin tuotti se, että sanoista ei ajoittain saanut selvää.

Kamera seurasi vakaasti ja turhia kikkailematta pelkästään artistin lavatyöskentelyä, jossa oli tuttua letkeyttä ja liikkuvuutta. Ja efektejä. Ilmapalloja ja savukone ja diskokintaat.

Olen seurannut Tero-Petrin esityksiä muutamalla keikalla, joista yksi oli samaisessa Bar Kukassa. Läsnäolon tuntu oli silloinkin vahva ja karisma täytti estradin.

Edellinen levynjulkkarikeikka oli bändin kanssa taannoin (sanavarastossani tämä tarkoittaa epämääräistä aikaa menneisyydessä, kahdesta kahteentoista vuotta aiemmin) toisessa turkulaisessa klassikossa Dynamossa. Siellä oli tiivis tunnelma, ja ne ilmapallot.

Lisäksi olen osallistunut muutamaan yksityiskeikkaan. Nekin olivat mieleen ja jäivät sinne myös. Tuomiokirkon portailla ja juhlatilaksi muutetussa maatilarakennuksessa.

Tämä striimattu keikka oli reilun tunnin mittainen ja on nähtävissä täältä. Ehdotan, että katsot sen. Eheää ja tyhjentävää raporttia ei pysty tekemään.

Biisilista oli taiten koottu. Mukana oli myös Limonadi Elohopean (1994-2004) aikaista tuotantoa. Liekkimaja on yksi suosikkini, voi miten se kulkee ja liekehtii. Bändin tuotantoon olen tutustunut vasta myöhempinä aikoina vaikka yhtye olikin kulttimaineessa jo elinaikanaan. Toinen tuon ajan esitetyistä biiseistä oli Neiti nahkahansikas.

Kuka se nainen on? aloitti illan, ja pian sen jälkeen tuli Metsämansikoita, yksi maailmankaikkeuden parhaista.

Teropetri osaa tappaa rakkaansa, aiemmalla keikalla kill your darlings -metodi kohdistui juuri Metsämansikoihin, tällä kertaa onneksi ei. (Siihen musiikkisisäpiireihin kuuluva tuttu sanoi, että muusikko saa omalla biisillään tehdä mitä haluaa ja esittää sen miten haluaa. Edustan edelleen eriävää mielipidettä.)

Tällä kertaa pyhäinhäväistys oli vieläkin suurempi. Teropetrin paras biisi on hänen tekemänsä Vastarannan valoa, jonka hän laulaa duettona Tuula Amberlan kanssa. Tuula Amberla ei ollut tällä keikalla läsnä, joten Teropetri lauloi pätkän duettoa kaverinsa  kanssa. Kaveri oli käsinukke Pertti, etäistä sukua Muppeteille, otaksuisin.

Reilun puolivälin tienoilla solisti toteaa, että kaikki visuaaliset jekut on jo käytetty, nyt täytyy vaan luottaa musiikin voimaan.

Musiikin voima kantoikin suloiseen loppuun asti. Keikka päättyy koskettavaan lauluun Rauhan aikana itkeneet naiset. He tuntevat jotain, mitä sodassa käyneet miehet eivät. Niinpä.

Näinä aikoina pystyisi katsomaan paljonkin erilaisia striimauksia, yllättävän vähän on tullut katsottua. Tuntui oikealta seurata tämä suorana.

Rock- ja popmusiikin hyvin tunteva ystäväni haastoi minut kirjoittamaan arvion keikasta, josta en pidä. Hän viittasi aiempiin kuvauksiin (Vesterinen Yhtyeineen Turussa  ja Kiitos, Hector), joista huomaa, että  olen tykännyt keikasta. Niin kuin tykkäsin tästäkin.

Luultavasti en kykene luomaan raporttia keikasta, josta en pidä. Ongelmana on paitsi se, että juuri nyt ei keikoille pääse, myös se, että en pruukaa käydä huonoilla keikoilla.

Olen siihen liian vanha. Liian vanha käyttämään aikaa johonkin sellaiseen, mikä ei palkitse tuomalla mielihyvää, onnen ja autuuden tunnetta. Yhdentekevä konsertti ei ole vaihtoehto.

Viimeinen biisi tässä kirjoituksessa on luonnollisesti Vastarannan valoa. Kun duetto on hyvä, se on hyvä. Parhaissa duetoissa on jännite, jota sooloesityksiin ei saa.

Vastarannan valon teksti on uskomattoman upea. Se sisältää ehkä kauneimman säkeen, mitä suomalaisessa laululyriikassa on koskaan luotu: Kosketuksesi kutoo verkkoaan, josta pääsee pois, jos haluaa.

Paratiisi

sanallistajaJätä kommentti

Kamera rakastaa Riitta Havukaisen kasvoja.

Oivalsin tuon ehkä vähän jälkijättöisesti, hiukan ennen Paratiisi-sarjan keskivaihetta. Avausjakson katsoin, kun se näytettiin ykkösellä alkuvuodesta kauan sitten. Sen jälkeen katsoinkin saman tien koko sarjan Areenasta ja tämän lisäksi vielä yksittäiset jaksot uudelleen niiden lähetysaikoina tv:stä.

Nyttemmin kaikki katseluprosessin aikaiset oivallukseni ovat todennäköisesti jo esiintyneet julkisuudessa. Silti haluan kirjoittaa Paratiisista. Enkä spoilaa ollenkaan, tekstin voi lukea huoleti, vaikka Paratiisi olisi vielä näkemättä. Ja jos on, niin miten olisi vapun tienoo Fueringolassa ja Oulussa?

Olen kouliintunut dekkarien lukija ja katsoja. Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että vuosikymmenten kokemus on kylläännyttänyt niin, että niiden seuraaminen on vähentynyt melkoisesti. Viimeisen vuoden aikana olen ollut valikoiva kuluttaja.

Aiemmin kyllä katsoin. Lauantai-illan puoli kahdeksan englantilaissarja on poikkeuksetta kuulunut lukujärjestykseeni varmasti yhtä kauan kuin lähetyksiä on ollut. Englannin maaseutu ällistyttävän runsaslukuisine murhineen, olipa kyseessä Sant Mary Meadin kylä tai Midsomerin kreivikunta, on käynyt tutuiksi.

Myös saarivaltakunnan puutarhoissa tapahtuvat surmateot tai Poirotin eri kreivikuntien kartanoissa paljastamat vääryydet ovat tulleet todistetuiksi. Jerseytä on kiidetty ristiin rastiin, tyyliä ja vauhtia ei ole menosta puuttunut.

Scandid Noir, Silta ja Sorjonen ja ihmisen loputon julmuus. Beckin seuraamisesta on jo aikaa, enää en niitä halua katsoa. Det var inte i går, ja Ystadin-vierailunkin teimme jo pari vuosikymmentä sitten.

 

Paratiisi S1 / The Paradise yleiskuva

Kamera rakastaa Riitta Havukaisen kasvoja. Kuva: Ana Belen Fernandez/Yle Kuvapalvelu. Rikosdraamasarja Paratiisi on alkuvuodesta esitetty Yle TV1:llä ja se on edelleen nähtävissä Yle Areenassa.

Mutta Paratiisi, Paratiisi on upea monin tavoin. Se on rikosdraamasarja, joka on älykäs ja kansainvälinen ja upea. Se on sopivan rouhea (anteeksi sanavalinta, en löytänyt kuvaavampaa ilmaisua; tahallani ja helpostikaan en nykyisiin tai lähimenneisyyden muoti-ilmaisuihin suostu), sen kauneus ei ole siloteltua ja sliipattua vaan elämänmakuista ja aitoa ja uskottavaa.

Ja ennen kaikkea: että pääosassa on vahva nainen. Miten kamera rakastaakaan Riitta Havukaisen kasvoja, hellii niitä kuin etelän valo illalla hiekkarannalla. Tai kun kova päivänvalo tuo esiin päättäväisyyden, kokemuksen, kyvyn oivaltaa ja toimia. Kun tunteet välittyvät uurteiden alta, kun rakkaus ja elämänriemu näyttäytyvät samoin kuin Eeva Kilven runoissa.

Osa naisen karismasta selittyy iällä. Tämä tarina tv-sarjana olisi ollut mahdollinen, ehkä jopa todennäköisempi, jos päähenkilö olisi 30 vuotta nuorempi. Mutta silloin tarina olisi ollut toinen. Nyt katselijoina saamme aavistuksen siitä, mitä kaikkea päähenkilö onkaan kokenut ollakseen se mikä on, mitä on tapahtunut matkan varrella, jotta hän on päässyt kasvamaan täyteen mittaansa.

Syvyyttä tarinaan tuo myös se, että mukana on myös muistisairauden juonne. Aihe on todellisessa maailmassa ajankohtainen ja totisesti se ajankohtaisena pysyykin.

Jo edesmennyt tuttu ohjaaja-kuvaaja sanoi kerran, että käsikirjoitus on olemassa siksi että saadaan ottaa kauniita kuvia. Kirjoittajana en hyväksy väitettä kuin äärimmäisissä  poikkeustapauksissa. Paratiisi on poikkeustapaus.

Vaikka on Paratiisin käsikirjoituskin erinomainen. Se on sopivan polveileva, tarjoaa mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja tilanteita, se pysyy hyvin kasassa, vaikka liikutaan ajassa ja paikoissa.

Melko myöhäisessä vaiheessa huomasin, että sarjan ohjaaja on nainen. Tämän huomion jälkeen se tuntui itsestäänselvyydeltä. Kiitos Marja Pyykkö.

Eräässä haastattelussa Riitta Havukainen syystä kiittelee paitsi ohjaajaa myös sarjan puvustuksesta ja maskeerauksesta vastaavaa. Hilkka Mäntymäen eleettömän tyylikäs habitus kamelinvärisine ulstereineen (lyön vaikka vetoa että siinä on sekä alpakkaa että kasmiria), bootseineen ja meikittömine meikkeineen tukee hänen sisäistä maailmaansa.  Ja päinvastoin.

Jotain ylimääräistä hyvää sisältyy parhaisiin yhteistuotantoihin, jotain moniulotteista ja vaikeasti selitettävää. Se liittynee jotenkin kulttuurien kohtaamiseen ja niiden käymään vuoropuheluun.

Yhteistyö espanjalaisen tv-yhtiön kanssa tuo toteutukseen dynaamisuutta. Kieli ja toiminta ovat säksättäviä, kulmikkaita, korvia ja silmiä hiveleviä.

Ja sitten se tunnari. Tuomari Nurmion tuotannon tunteminen kuuluu ikäiseni yleistietouteen siinä missä Hectorinkin, ja silti tämä yllätti. Tuomari Nurmion alkuperäinen Ikuisesti minun -laulu on tarttuva.

Vieläkin  intensiivisempi on sarjaa varten tuotettu siinä esiintyvän näyttelijä Marja Salon versio. Se  tatuoituu aivojeni poimuihin.