Kielletyt leikit – kun tanssiminen oli rikos

Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2020 voitti teos Kielletyt leikit. Tanssin kieltämisen historia Suomessa 1888–1948. Atena Kustannus Oy 2020. 260 sivua. Kuva: Atena Kustannus.

Poikkeusaikoja on eletty ennenkin. Niistä on kirjoitettu kirjoja, joista tässä on esittelyssä yksi, uuden näkökulman avaava.

Kielletyt leikit on ensimmäinen tanssin historiaa Suomessa käsittelevä kirja. Sosiaalihistorian alaan luokiteltu teos luo kattavan katsauksen siihen, millainen tanssin asema on maassamme ollut. Ajallisesti kirja lähtee Venäjän valtakaudelta ja päättyy kolme vuotta toisen maailmansodan jälkeen. Aikajana on siis 60 vuotta.

Kirjan ovat kirjoittaneet Tampereen yliopiston historiantutkijat Marko Tikka ja Seija-Leena Nevala. Runsaasti tietoa sekä paljon viitteitä ja lähteitä sisältävä teos sopii sisältönsä ja rakenteensa puolesta vaikka oppikirjaksi. Lieneekö se sellaiseksi aiottukin, tänä epäopetuksen ja kirjatenttien luvattuna aikakautena?

Kirjoittajat itse kuvaavat työtään näin:

Kun kirjamme Kielletyt leikit ilmestyi tämän vuoden maaliskuussa, eräs tuttavamme totesi, että olettepas te ajankohtaisia. Silloin oli pakko vastata vain, että niinpä!

Tätä kirjaa lähdettiin hahmottelemaan yli kolme vuotta sitten, jolloin kieltojen ja poikkeusolojen aika oli kaikille meille historiaa. Nykyinen poikkeusaika on tuonut sota-aikana tanssin hurmasta nauttineiden, mutta siitä kiinnijäämisen pelossa eläneiden ihmisten kokemuksen meille monella tavalla ymmärrettävämmäksi kuin tätä työtä aloittaessa arvasimmekaan. Sitä se on varmasti myös lukijoillemme.

Kielletyt leikit jakaantuu yhdeksään lukuun ja ensimmäinen luku on nimeltään Tanssikielto ilmiönä. Miksi tämä on kiinnostavaa? Siinä mielessä kirja on kuin tutkimus: aluksi kerrotaan mitä tutkitaan, ja miksi se on tärkeää.

No miksi Suomen tanssikielto sitten on kiinnostava ilmiö? Toisen maailmansodan aikana maassamme vallinnut koko maan kattava tanssien järjestämisen täyskielto oli ainutlaatuinen: tällainen kielto oli voimassa ainoastaan Suomessa. Muualla maailmassa oltiin sallivampia tanssin suhteen.

Maahamme annettiin tanssikielto valtioneuvoston asetuksessa 7.12.1939. Suomessakin rajoituksia lievenettiin, mutta vielä sodan päätyttyäkin oli ravintoloissa tanssiminen kielletty, ja tämä määräys kumottiin vasta syyskuussa 1948.

Kirjoittajat perustelevat ankaran suhtautumisen historiallisilla syillä. Jo 1800-luvulla oli maaseudulla syntynyt nurkkatansseja. Niissä erityisesti nuoriso hakeutui tanssimaan paikkoihin, joissa se oli mahdollista. Kesäisin tämä tarkoitti latoja, siltoja ja laitureita, talvisin sisätiloja ja taloja. Vanhan Suomi-filmin kuvasto lipuu silmien editse, kun näitä paikkoja miettii.

Kirja kertoo, miten näistä tilaisuuksista katsottiin syntyvän moraaliongelmia. Kirkolliset ja kristilliset piirit huolestuivat, kun tanssin pyörteissä vieraat ihmiset ovat fyysisesti lähellä toisiaan. Pelättiin, että syntynyt latautunut tilanne johtaa siveettömään käytökseen.

Nykyinen (tai vanhentunut?) lausahdus ”lopuksi tunti tanssia” on tuolloin ollut totista totta. Sivistävien iltamien ohjelman jälkeen on ollut mahdollista tanssia, valoisissa ja valvotuissa olosuhteissa, kertoo teos. Kirjassa nähdäänkin ristiriita siinä, että ylemmät tahot tuomitsevat tanssimisen, mutta samassa yhteisössä alemmalla tasolla järjestetään tilaisuuksia rahanansaintamielessä.

Tanssikieltoa verrataan kieltolakiin vuosina 1919–32. Tanssikielto vertautuu myös muihin sota-ajan kummallisuuksiin: säännöstelyyn, sotalapsiin, mustaan pörssiin ja pika-avioliittoihin.

Tanssikiellon valvominen työllisti sota-aikaan poliisia ja oikeuslaitosta. Tanssimisesta sai rangaistuksen arviolta 15 000 ihmistä, joista suurin osa oli 15–18-vuotiaita naisia. Siis teini-ikäisiä tyttöjä. Morsiusparia on rangaistu tanssimisesta omissa häissään. On myös raportoitu kaksi epäselvää kuolemantapausta nurkkatanssien tiimoilta.

Perusteluissaan Finlandia-palkinnon valinnut Nazima Razmyar kiittää teosta siitä, että kirjoittajat tuovat esiin suomalaisten vaikean suhteen koskettamiseen. Razmyar näkee myös yhtäläisyyden nykyhetkeen, kun tanssi on jälleen kielletty – nyt kuitenkin on enemmän kyse ihmisten terveydestä kuin moraalista. Hän tunnustaa kirjan vaikuttaneen syvästi suhteessa hänen omaan elämäänsä:

Kirjan aihe sivuaa eräällä tapaa myös omaa elämääni. Naisten moraalia on arvioitu ja vartioitu kautta historian. Tanssin kieltämisen keskiössä on siveyskäsitys, jonka perusteet usein ovat vahvasti uskonnollisia.On kiintoisaa havaita, kuinka kulttuurista riippumatta naisten moraali ja siveys ovat olleet julkisen keskustelun kohteena. Olen tästä keskustelusta saanut itsekin osani ja kokemuksia tanssiessani julkisesti televisiossa.

Tämä teos herättää myös ajattelemaan, miten mennyt määrittää nykyisyyttä. Kuinka nopeasti maailma muuttuu, ja onko kaikki kuitenkaan muuttunut? Onko sadan vuoden takainen moraaliin ja siveyteen liittyvä keskustelu jo täysin menneisyyttä, vai kuuluuko siitä kaikuja vielä nyky-yhteiskuntaankin?

Yhä ajankohtaisemmaksi teos tuntuukin muuttuvan tiukentuvien rajoitusten myötä. On ikävä sitä viattomuuden aikaa, kun SIG lauloi, ettei nuoren tytön kannattaisi murehtia, kun ”on tanssi ja laulu tärkeämpää”.

Svengaavan nimensä kirja lienee saanut Carolan suositusta iskelmästä vuodelta 1966. Se Kielletyt leikit on klassikko.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s