Mikaelin kirja. Ja Birgitan. Ja Roopen.

Mikaelin kirja on Roope Lipastin yhdestoista aikuisten romaani. Teos on ilmestynyt syksyllä 2021. Kannen kuva Elina Warsta, kuva Atena Kustannus.

Mikaelin kirjan juuri julkaissut Roope Lipasti elättää itsensä kirjoittajana, mikä taitaa välillä romaanien ja lasten- ja nuortenkirjojen kirjoittamisen ohella vaatia toimittajan ja kolumnistin töitä. Työllään hän nostaa kirjallisuutta ja kirjailijuutta esiin muillakin tavoin, esimerkiksi vierailemalla kouluissa ja kirjastoissa puhumassa kirjoistaan ja lukemisen merkityksestä. Turun kirjamessuilla hän puhui kirjailijan oikeudesta saada korvaus työstään.

Kirjailijavierailu kotikirjastossa

Kirjailijavierailusta meillä on omakohtaista tuoretta tietoa ja kokemusta, kun parisen viikkoa sitten Lipasti kävi kotikuntani kirjastossa puhumassa uusimmasta, juuri ilmestyneestä Mikaelin kirja -romaanistaan.

Vierailu sujui niin hyvin kuin vain voi. Kirjailija, paikalle saapuneet kuulijat ja kirjaston henkilökunta kilvan vakuuttivat tyytyväisyyttään siihen, että voitiin joukolla kokoontua kirjan äärelle ilman zuumikameroita ja pätkiviä yhteyksiä. Väkeä oli paikalla paljon, mikä on erikseen mainittava asia.

Messukävijämäärätasolle ei tietenkään ylletty, mutta uskon, että tunnelma nousi vähintäinkin samalle tasolle, jos ei korkeammallekin (katto ainakin oli matalammalla ja tilan akustiikka muutoinkin hyvä). Vähän kuin olisi pääsyt klubikeikalle jäähallikonsertin sijaan.

Ja hyvin Lipasti veti! Tai pikemminkin Lipastit: toimittaja Roope Lipasti haastatteli kirjailija Roope Lipastia, ja kaikki sujui juohevasti hyvässä yhteisymmärryksessä. Kysymykset puolestaan oli laatinut toimittajan avustajajoukko. Koululaisten tekemät, ytimeen osuvat kysymykset taannoisilta koulu- ja messuvierailuilta kuljettivat esitystä rennosti ja jäntevästi eteenpäin. Aktiivinen kuulijakunta huuteli väliin kommentteja ja kysymyksiä hyvinkin epävarsinaissuomalaisesti. Lipastin läsnäolo oli vahva, hänellä oli lava ja sana hallussa tilaisuuden alusta loppuun asti.

Intouduin kirjoittamaan raportin vierailusta paikallislehteenkin, valitettavasti tämä on niitä juttuja, jotka aukeavat vain tilaajille. (Jos oikeasti olet jutusta kiinnostunut, voin lähettää kuvan siitä messengeriisi tai tekstarina.)

Uudenlaista Lipastia

Mikaelin kirjan sain käsiini vasta kirjastotapahtumassa, vaikka jalo pyrkimys on ollut, että aina ja joka tilaisuudessa olisin ennakolta lukenut käsiteltävän kirjan. Mutta kävi se näinkin ja oli mukava avoimin mielin kuunnella luentaa ja selvitystä romaanista. Se että harva yleisöstä oli etukäteen päässyt lukemaan teosta, aiheutti sen, että keskustelu lainehti ilahduttavan laaja-alaisena ja runsaanakin.

Jos olisin lukenut Mikaelin kirjan tietämättä kirjoittajaa, en varmaan ainakaan ensimmäiseksi olisi Lipastia veikannut. Hän on minulle(kin) näyttäytynyt humoristina ja ansiokkaana veijaritarinoiden kirjoittajana sekä armottomana kolumnistina puidessaan menneen viikon tapahtumia TS Extrassa. Lauantaiaamuihin kuuluu kiireettömän aamiaistelun lisäksi räkätys uudelleen kirjoitettujen tai vähintäänkin tulkittujen uutistapahtumien parissa. Usein lukuhetkeen liittyy myös ääneen lausuttu retorinen kysymys oivallusten huikesta laadusta, miten kirjoittaja kykeneekään havaitsemaan ja uudelleen sanoittamaan uutiset tuolla tavalla – kui voi?

Kustantaja toteaa omilla sivuillaan: ”Lipasti punoo taitavasti yhteen huumorin ja historian.” Huumoria kirjassa on, mustaa ja hirtehistä. Se sisältyy Mikaelin persoonaan ja hänen omanarvontuntoiseen käytökseensä ja puheenparteensa sekä kerronnan tapaan. Siksi tuntuu turhalta tuo huumorin alleviivaaminen. Tämä on inspiroivan lukukokemuksen antava romaani, ei pelkkää hauskanpitoa tai viihtymistä.

Kirjailija kiittää omaa kustannustoimittajaansa ja työprosessia. Ensimmäisen version kirjoittamiseen menee kolme kuukautta, sitten alkaa muokkaus kustannustoimittajan kanssa yhteistyössä. Yleensä korjauskertoja on kolme ja vuoden päästä aloituksesta on kirja valmis. Kommenttien avulla kirjailija työstää kirjaa eteenpäin ja syvemmälle, punakynän paljous kertoo siitä, että hyvää on tulossa!

Turun piispa Mikael Agricola

Mikaelin kirja kertoo Mikael Agricolasta. Turun arvostettu ja arvonsa tunteva piispa pääsee, tai pikemminkin joutuu, osallistujaksi kuningas Kustaa Vaasan seurueen rauhanneuvottelumatkalle Venäjälle. Taakse jää piispantalo mukavuuksineen ja erityiskohteluineen, matkanteko on nykyisellään trendikästä hidasta matkailua maata pitkin, joka edetessään muuttuu yhä epämiellyttävämmäksi. Vaiheita en käy tässä spoilaamaan. Sen verran sanon, että Mikael lähtee matkaan tämän kirjan mukaan 25.11.1556, osallistuu neuvotteluihin ja lähtee paluumatkalle. Mikaelin viimeinen kirjoitus on päivätty 3. huhtikuuta vuonna 1557.

Toinen näkökulma on Turkuun jäävän rouva piispan, Birgitan. Hänen kokemustensa myötä päästään kurkistamaan Turun kaupungin elämään. Ollaan piispantalossa, kaupungilla ja Margareetta-äidin kauppahuoneella. Turun ja Tukholman nykyisinkin kiinteä yhteys tulee esiin tekstissä, kun Birgitta miettii Tukholman-matkoja. Entisestä pääkaupungista suunta länteen on kautta aikain ollut paljon luontevampi kuin itään matkaaminen.

Avioliitto on Mikaelin toinen, hän on menettänyt sekä ensimmäisen vaimonsa että lapsensa. Mikael on toista vaimoaan merkittävästi vanhempi, itse asiassa tämä on ollut hänen oppilaansa. Nykyinen anoppi aktiivisella toiminnallaan avitti tai ainakin joudutti liiton syntyä.

Mikaelin ja Birgitan liitto näyttäytyy vähintäänkin toimivana, ehkä sitä voi luonnehtia jopa onnelliseksi ja kiintymyksentäyteiseksi. Kumpikin tietää paikkansa ja käyttäytyy odotusten mukaan ja arvolleen sopivasti.

Kirjailija tuntee saaneensa vapaat kädet romaanihenkilöiden luomiseen. Agricolan persoonasta ei tiedetä paljoakaan, vaimosta ei senkään vertaa. Agricolan patsaalla Turun tuomiokirkon kupeessa on kuvanveistäjän kasvot, koska Agricolan ulkonäköäkään ei tunneta. Mutta kirjassa on pariskuntaan puhallettu henki hienosti ja muutkin henkilöt ovat elävästi kuvattuja, todentuntuisia hahmoja eri yhteiskuntaluokista.

Lukijana olen ilahtunut siitä, että saan lukea historiallista romaania, fiktiota, sepitettä. Tällä hetkellä esillä ovat autofiktiot, biofiktiot, avainromaanit, elämäkerrat, omaelämäkerrat, muistelmat… Lukija lukee ja välillä väsyy näihin nimityksiin ja loputtomiin pohdintoihin siitä, mikä on totuus ja kenen totuus se on ja kenellä se on lupa kertoa ja mistä näkökulmasta. On siis huojentavaa vain kulkea Turun turuilla ja toreilla ja käydä välillä ihan jopa Paattisilla asti Birgitan kanssa sekä matkata hevospelillä Turusta Moskovaan Mikaelin seurassa.

Tosin päähenkilö Mikael ei ulkomaan työkomennuksesta ole innostunut:

– Mikään ei ole minulle miellyttävämpää kuin päästä näin palvelemaan kuningastani. Paitsi ehkä se, ettei minun pitäisi mennä tällä tavoin palvelemaan kuningastani, Mikael vastasi ja röyhtäisi kiitokseksi.

Näin vastaa Turun piispa kuninkaan luottohenkilölle. Niin Itä-Uudellamaalla kuin Agricola onkin, on hän turkulaistunut ajattelumaailmaltaan eikä muualle kaipaa.

Kielestä ja kerronnasta

Mikaelin kirjassa on siis kaksi limittyvää tarinaa ja kaksi näkökulmahenkilöä. Kumpikaan ei ole minäkertoja vaan henkilöitä ja heidän ajatuksiaan seurataan ulkoapäin. Alussa on Se Yxi Alcunäytös ja lopussa epilogi.

Historialliset faktat ovat kirjassa kohdillaan, niin lukija ainakin uskoo, kun vakuuttava ja vetävä kerronta vie eteenpäin. Kirjoittaessaan Agricolasta vuosikymmen sitten pienimuotoisemmin Lipasti havahtui siihen, että juuri rauhanneuvottelu on kiinnostava vaihe Agricolan elämässä.

Mikaelin tarina kerrotaan imperfektissä ja Birgitan osuus preesensissä. Vaihtelevat aikamuodot rytmittävät ja elävöittävät kerrontaa. Kirjastokäynnin yleisökysymykseen siitä, miten kirjailija voi tietää miten Agricola puhui, kirjailija vastaa perehtyneensä Agricolan historiaan ja kieleen jo kymmenisen vuotta sitten kirjoitettuaan kirjasen tästä. Agricolan puheeseen hän myös tietoisesti sisällytti tämän luomia sanoja. Mutta viime kädessä asia on yksinkertainen: kirjailija päättää! Kukaan ei voi varmaksi tietää, mutta oletukset ovat vahvoja.

Mikään ei töki (joskin alkulehdillä sana työrauha tuntui sellaiselta, että se ei ehkä kuulunut 1500-luvun suomen kielen sanastoon, en lähtenyt tarkistamaan, niin että voi hyvin kuuluakin). Eikä Mikaelin kirjassa ole sitä monessa historiallisessa romaanissa esiintyvä ilmiötä, että sinne on aivan liikaa, sulattamatta ja suodattamatta, ängetty ajan tapoja ja sanoja, niin että kirjallinen ilmaisu ja nautittavuus kärsivät. Lukijalle syntyy ähky ja vaivaantunut olo. Päinvastoin, kieli on tilanteen mukaan ilmavaa ja kaunista tai ilmaisuvoimasta ja räävintöntä, sen mukaan mikä on yhteys ja kuka puhuu. Elävää ja nautinnollista se on aina.

Mikaelin kirjan käsikirjoituksen on lukenut Agricolan kielen tutkija ja tuntija emerita professori Kaisa Häkkinen. Loppusanoissaan Lipasti kiittääkin muun muassa häntä ystävällisestä runsaan tiedon jakamisesta Agricolan elämästä, mutta lisää sitten lipastimaisesti: ”Tosin ihan kaikkia hänen huomioitaan en toteuttanut, koska tosiasiat tunnetusti häiritsevät hyvää tarinaa.”

Toinen hurmaava seikka on se, että Turun miljöössä liikutaan suvereenisti. Ajankohdan kaupunkimaantieto on kunnossa. Lukijaa ei vaivaannuteta sillä, että kirjailija esittelee historiallista tietämystään kadunnimistä ja talojen sijainnista ilman, että tieto olisi sisäistetty ja muunnettu sanataiteen edellyttämään muotoon.

Se yxi ylenihmelinen kiria

Pidän historiallisten romaanien lukemisesta, riippumatta siitä kuinka hyvin tunnen tuota aikakautta. Ehkä lukukokemuksessa palkitsee juuri toiseuden tunne: vaellan jossain muussa maailmassa, eri ajassa. Tärkeintä on tunnelma ja ajattomuus, kärjistäen sanottuna se, että ihminen on samanlainen, olipa aikakausi mikä tahansa.

Mikaelin kirja on ollut yksi tämän vuoden inspiroivimmista lukukokemuksista. Rakastan sitä, että romaaneissa pohditaan kirjailijuutta ja kirjoittamista. Tässäkin teoksessa sitä on, kauneimmillaan ehkä sivulla 33:

Sulkakynä oli tällä kertaa kuitenkin raskas eikä liukunut paperilla niin kuin yleensä. Hän laittoi kirjan suosiolla pois, sillä tämän kirjan kirjoittamisen piti olla pelkkää iloa ja uuden löytämistä. Sikäli kuin sellainen edes olisi mahdollista, sillä tyhjä sivu on kuin meri, josta ei tiedä missä se loppuu, ja hukkuuko ajatus matkalla. Jos hyvin käy, niin tyhjää sivua musteella eteenpäin halkoessa löytyy uusi maa, josta on mielessä vasta aavistus.

Loppulaulua olen miettinyt pitkään. Tällä kertaa laulu ei liity kirjaan tai tekstiin, vaan siihen, että edellispäivänä (lounaismurteissa tuo tarkoittaa päivää ennen eilistä) tuli tieto Johnny Gustafssonin menehtymisestä. Kaamos ja Isabella Dandelion.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s