Kirjoittaja: sanallistaja

Sanataideohjaajan aakkoset

sanallistajaJätä kommentti

Sanataideohjaaja tekee työtä omalla persoonallaan, siksi kaikki sanataideohjaajat ja heidän tuntinsa ovat erilaisia. Selvennän tässä omaa ajatusmaailmaani ja työtapaani. Samalla kiitän aktiivisia kurssilaisiani, jotka (syystä) ihmettelevät, onko kyseessä tekninen häiriö vai mikä, kun blogi ei ole päivittynyt. Vuosia sitten olen luonut Sanallistajan aakkoset, yhtä harkiten ja sattumanvaraisesti kuin nämäkin.

A

Aloitus. Aloituslause on tärkeä: ensimmäinen kosketus lukijaan tai kuulijaan. Herättääkö se kiinnostuksen? Imaiseeko se välittömästi mukaansa? Tuleeko vastaanottajalle vastaansanomaton halu jatkaa lukemista saman tien ja ottaa selvää, mistä tässä oikein on kysymys.

Syntyykö vastaanottajalle tunne, joka ottaa valtaansa, kutsuuko se keskustelemaan, myöntämään että noinhan se on, miten itse en ole tajunnut asiaa noin muotoilla. Vai herättääkö se vastustuksen: ei se noin ole! Miten kukaan voi väittää mitään tuollaista!

Kirjoittajalle tekstin aloitus voi olla vaikeaa, jos siihen lataa liikaa odotuksia. Siksi hyvä ja usein annettu neuvo onkin vain aloittaa kirjoittaminen. Myöhemmin voi alun stilisoida haluamakseen tai vaikka karsia pois ensimmäiset lauseet.

B

B-luokan teksti. Yksi klassisista kirjoitusharjoituksista on kirjoittaa niin huonosti kuin osaa.  Tämä poistaa estoja ja ylisuuria ennakko-odotuksia oman tekstin suhteen, toimii myös kirjoitusjumin poistajana.

Luovan kirjoittamisen opinnoissa opiskelukaverit äänestivät taannoin tuottamani runon kliseisimmäksi ja huonoimmaksi; pitääkö olla huolissaan vain ylpeä tästä meriitistä? Korostettakoon tässä yhteydessä, että tuolloin todella oli tarkoitus kirjoittaa huono runo.

C

Copyright. Tekijällä on tekijänoikeus omaan tekstiinsä. Ideoilla ei copyrightia ole.

D

Dead line, dedis, määräaika. Auttaa kirjoittajaa silloin, kun inspiraatiota ei kuulu. (Sellaisen voi myös luoda itse. Luet tätä nyt, koska lupasin kurssilaisille, että 11.3.25 mennessä on uusi teksti julki.)

E

Epäröintejä. Pirkko Saision kirjoittamisesta kertova todistusvoimainen loppuunmyyty teos. Ota yhteyttä jos olet valmis luopumaan omastasi.

F

Fiilis, tunne, tunnelma. Pyrkimykseni on, että tunnilla on aina hyvä ja rakentava tunnelma. Miltei kaikki kurssini ovat toimineet siten, että kotona kirjoitetaan teksti (”kotiläksy” annetusta aiheesta), joka sitten jaetaan eli luetaan ääneen tunnilla. Yhden tekstin lukemisen jälkeen siitä keskustellaan, muut kurssilaiset kommentoivat sitä ja esittävät kysymyksiä sekä omia kokemuksiaan ja näkemyksiään.

Itse pääsääntöisesti annan kommenttini tekstistä, kun ryhmän keskustelu tuntuu tulleen valmiiksi; en halua omien käsitysteni johdattavan keskustelua tiettyyn suuntaan vaan lopuksi ikään kuin vedän yhteen keskustelun ja esitän omia huomioitani tekstistä.

Ryhmän koosta ja aktiivisuudesta riippuen joskus joudun lopettamaan keskustelun ikään kuin kesken, jotta kaikille teksteille jää yhtäläisesti tilaa. Samoin toimin moderaattorina, mikäli keskustelu tuntuu karkaavan kauas tekstistä ja aiheesta – niin mielenkiintoisia kuin yleiset keskustelut ovatkin, niihin ei isoissa ryhmissä ole aikaa.

Pidän mielessäni myös sen, että valtaosa kirjoittajista haluaa todella kirjoittaa ja puhua kirjoituksista ja kirjoittamisesta. Asiattomille kommenteille on nollatoleranssi, mutta vuosien mittaan ei keltaista korttia juurikaan ole tarvinnut käyttää. 

Parhaimmillaan ja useimmiten kirjoittajat ryhmäytyvät nopeasti toisiaan tukevaksi joukoksi.

G

Genre. Kirjallisuuden laji. Perusluokittelu kirjallisuudessa on jakaa se epiikkaan, lyriikkaan ja draamaan. Näissä kaikissa alalajeja on paljon. Eri asia sitten on, onko kirjoituskurssilla luotava teksti aina luokiteltava johonkin genreen kuuluvaksi. Toisaalta vaikkapai dekkaria kirjoittaessa on hyvä tietää, mitkä piirteet kuuluvat juuri siihen lajiin.

H

Huumori on yksi vaikeimmista taiteen lajeista, myös ja eritoten kirjoittajalle – miten olla oikeasti hauska? Huumoria viljellään myös tunneilla fiiliksen (ks. yllä) luomiseksi. Huumori voi olla hurttia ja mustaa, mutta loukkaavaa sen ei pidä olla. Ohjaaja rohkaisee ilmiantamaan, milloin tämän huono huumori on liiankin huonoa.

I

Ilo. Kirjoittamisen ilo on yksi mahtavimmista tunteista. Se ylittää ns. luomisen tuskan ja valtaa mielen yleensä, kun antaa itselleen vain luvan kirjoittaa eikä esitä ennakko-odotuksia laadusta tai määrästä. Iloa sanovat kurssilaiset tuntevansa myös muiden tekstien lukemisesta ja kuuntelusta. Ilo on kursseillani aktiivisen vaalinnan kohteena.

J

Julkaiseminen. Voi kirjoittaa tekstiä, jota ei halua julkaista. Voi kirjoittaa tekstiä, jonka haluaa julkaista. Tällöin usein jo kirjoitusprosessissa miettii tekstin luomista tästä näkövinkkelistä ja tällaiseen kirjoittamiseen on julkaistu (kyllä!) lukuisia oppaita.

K

Kunnioitus. Yksi tärkeimmistä sanoista ja asioista, joka liittyy kirjoituskursseihini. Olen luonut vahvasti turvallisen tilan periaatteen kanssa vahvasti liittoutuvan 4K-metodin. Avaan tätä tarkemmin kursseillani, mutta kyse on tästä: 1 = Kunnioitus toisen tekstiä kohtaan, 2 = Kunnioitus toisen persoonaa kohtaan, 3 = Kunnioitus omaa tekstiä kohtaan 4 = Kunnioitus itseä kohtaan.

L

Lukeminen. Sanotaan, että kirjoittaminen ja lukeminen ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Uskon vakaasti tähän. Lukemalla paljon parantaa omaa kirjoitustaitoaan – näin yksinkertaista se on. 

M

Motto. Sanataideohjaajan mottoni on norjalaiselta lastenkirjailijalta Stian Holelta: ”Sinä kirjoitat sinusta. Minä luen minusta.” Kun aktiivisesti vielä toimin yrittäjänä, Sanallistajan slogan oli ”Kohtaamisia sanojen maailmassa”, ja koen kyllä sen toimivan totena myös sanataideohjaajaminulla. Ja kohtaamiset miellän yhä merkityksellisemmiksi nykymaailmassa.

N

Nauru. Ihana ääni, joka kaikuu tunneillani usein. Työtä tehdään vakavasti mutta ei ryppyotsaisesti ja usein piiriläiset palkitsevat oivaltavat ja maukkaat tekstit ilakoivalla naurulla.

Naurunalaiseksi saattaminen on myös ikiaikainen keino pilkata vaikkapa valtaapitäviä.

O

Oppaat. Kirjoittamisen oppaita on runsaasti, sekä kotimaisia että kansainvälisiä. Suurin osa löytyy Vaski-kirjastoista luokan 86.07 Kirjalijan työ alta. Itse pidän Julia Cameronin ja Natalie Goldbergin teoksista, kotimaisista suosikkini on Anneli Kanto ja teos Kirjoittamassa. Mutta oppaita on paljon, ja niitä lueskelemalla voi saada tietoa ja taitoa omaan työhönsä, ja niiden parissa voi myös viihtyä, vaikka ei vinkkejä mieleen painaisikaan.

P

Palaute on pääsyy siihen, miksi kirjoituskurssille osallistutaan (ja toinen yleinen syy on se, että kursseilla kirjoitetaan, mistä toiminnasta voi ilman kurssia laistaa). On motivoivaa saada omasta tekstistään palautetta, se avaa uusia näkökulmia, selventää ajattelua ja samalla tekstiä.

Q

Quasimodo, Salvatore (sisilialainen runoilija 1901-1968) ja hänen runonsa: Jokainen yksinään maan sydämellä / auringonsäteen lävistämänä:/ ja äkkiä on ilta.

R

Rakenne. Tekstin rakenteeseen kuuluu se mitä kerrotaan, ja miten se kerrotaan. Tekstissä on yleensä alku, keskikohta (käsittely) ja loppu. Saman tarinan voi kertoa monella tavalla, mikä tulee todistettua joka ikinen kerta ryhmien kohtaamisissa.

S

Sisältö. Tekstit koostuvat sisällöstä ja muodosta, Parhaimmillaan ne ovat yhtä, tai vähintäänkin tukevat toisiaan. Ellei sitten kirjoittaja ole tarkoituksellisesti ja tietoisesti halunnut luoda ristiriitaa näiden välille.

T

Tyylitaju. Jotta kirjoitus on eheä, on sen sävyn oltava kauttaaltaan yhteneväinen. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että sanasto on samasta maailmasta, eikä yksittäinen ilmaisu tarkoituksettomasti tökkäise esiin sanojen virrasta. Tyylitaju on hyvä työkalu. Jos se on luontainen, mainiota, jos kehitettävää on, siihen auttaa esimerkiksi lukeminen ja analysointi.

U

Uskallus. Kirjoittaminen on rohkeuden teko ja erityisesti sitä on oman kirjoituksensa jakaminen. On aina yhtä upeaa todistaa, miten jännityksestä huolimatta kirjoittaja lukee tai antaa luettavaksi oman tekstinsä.

V

Valitseminen. Kirjoittaminen on valintojen ja päätösten tekemistä. Mitkä sanat tuon julki, mitä kerron rivien välissä, mistä päätän vaieta. Yksi lause voi johtaa tuhanteen suuntaan, mille tielle lähden?

W

Why? Miksi kirjoitan, mitä tavoittelen? Jotkin kysymykset jäävät kirjoittajan itsensä ratkaistaviksi, samoin kuin lopullinen vastuu tekstistä jää aina kirjoittajalle itselleen. (Kunnes se siirtyy lukijalle tai kuulijalle, eikä kirjoittaja enää yllä siihen tulkintaan.)

X

X, tuntematon tekijä. Mukana luovuudessa.

Y

Yksilö. Kurssilla jokainen kirjoittaja on oma yksilönsä. Jos tekstejä pitää arvottaa, katsotaan edistymistä hänen aikaisempiin teksteihinsä eikä verrata muihin osallistujiin. Ja kyllä, kirjoittajaksi tullaan kirjoittamalla. Yleensä kevätkauden viimeinen teksti on huomattavasti sujuvampi ja ansiokkaampi kuin syyskauden ensimmäinen.

Z

Zoomerit, boomerit, milleniaalit, seniorit… Ei, kirjoituskursseillani jokainen on ensisijaisesti yksilö, vaikka teksit saattavatkin tulkita aikakautensa tuntoja.

Å

Åbo, Suomen Turku. Paikka jossa on palkitsevaa ja motivoivaa tehdä sanataideohjaajan ja kurssinvetäjän työtä.

Ä

Äänne. Kirjaimia kirjoitetaan, äänteitä lausutaan ja luetaan. Äänteellisyys on tärkeää, kun tutkaillaan kirjoituksen sävyä.

Ö

Öinen, yöllinen, notturno.

Aforismien kirjoittamisesta

sanallistajaJätä kommentti

Tähänastinen polkuni aforistikkona on ollut kevyt kulkea. Olen kirjoittanut pyynnöstä ja osallistunut kilpailuihin omaehtoisesti luoduilla aforismeilla. Selektiivinen ja satunnainen aktiivisuuteni on palkittu, olen saanut tekstini julki sekä kunniamainintoja, mainetta ja kunniaa. – Tiesithän muuten, että ironia ja itseironia, nuo kompastuttavat tehokeinot, kuuluvat kiinteästi ainakin tietyntyyliseen aforistikkaan?

Määrittele aforismi

Mikä aforismi sitten on? Asioista tavallisesti hyvin perillä oleva Wikipedia määrittelee aforismin seuraavasti: ”Aforismi eli ajatelma, mietelmä tai mietelause on tiiviissä ja lyhyessä muodossa lausuttu ajatus.

Täsmällisemmin määriteltynä aforismi on ajatuksellisesti painokas sekä tiiviisti ja tyylikkäästi muotoiltu virke tai useamman virkkeen kokonaisuus.”

Tekoäly (Gemini, you know) on samoilla linjoilla, joskaan ei hoksaa lauseen ja virkeen eroa: ”Aforismi on lyhyt, ytimekäs ja tyylikkäästi muotoiltu lause, joka sisältää usein syvällisen ajatuksen tai oivalluksen. Se voi olla joko proosamuotoinen tai runollinen, ja se voi käsitellä mitä tahansa aihetta ihmissuhteista ja filosofiasta arkielämään ja huumoriin.”

Ominaispiirteiksi tekoäly listaa seuraavat, mielestäni ihan oleelliset seikat:

  • Tiivistetty muoto: Aforismi on lyhyt ja ytimekäs, ja se ilmaisee ajatuksensa mahdollisimman pienellä sanojen määrällä.
  • Tyylikäs muotoilu: Aforismin kieli on usein hiottua ja eleganttia, ja se voi käyttää erilaisia kirjallisia keinoja, kuten metaforia, vertauksia ja paradokseja.
  • Syvällinen ajatus: Aforismi sisältää usein syvällisen ajatuksen tai oivalluksen, joka voi herättää lukijan pohtimaan uudella tavalla.

Takerruin kuitenkin tuohon, että aforismi on lause ja tiukkasin Geminiltä, voiko aforismissa olla useita lauseita. Kyllä voi. Ja kolmesta annetusta esimerkistä kaksi oli sellaista, joissa oli vain yksi lause! Ne voivat kuulemma olla haastavampia mutta palkitsevampia kirjoittaa ja lukijan kannalta vaikuttavampia.

Vielä ei siis liene pelkoa, että aforistiikka siirtyy tyystin koneälyn kirjoittamaksi, vaikka hyvin se tuntuu jyvällä asiasta olevan.

Ettekö tiedä kuka minä olen? Miten voisittekaan, kun en tiedä itsekään. 

Tämä on yksi aforismeistani. Kaksiosainen, ensin kysymys ja siihen sitten vastaus. Alkuosa on tuttu väite, yleensähän sen kuulee, kun joku julkkis yrittää päästä jonon ohi tai saada muuta etuutta.

Tässä aforismissa kysymyksen vastaus tuo esiin uuden näkökulman. Hyvän aforismin jännite syntyykin siitä, kun vastaus on odottamaton ja yllätyksellinen.

Aforismi kertoo tekijästään myös sen, että hän lienee humanisti, joka pohdiskelee ikiaikaisia kysymyksiä, joihin ei välttämättä ole oikeita tai lopullisia vastauksia.

”Tunne itsesi” oli kirjoitettuna jo antiikin Kreikan Delfoin Apollonin temppelin sisäänkäynnin yläpuolelle ja ilmaisu on liitetty myös Sokrateen filosofiaan.

Tunne itsesi – kukapa meistä siihen pystyy? Paremmin säilyy kysymys: Kuka minä olen?

No, ainakin olen kirjoittaja ja kirjoittajakouluttaja, luovan ja omaelämäkerrallisen kirjoittamisen ohjaaja ja lukupiirien vetäjä. Olen opiskellut kotimaista kirjallisuutta ja suomen kieltä sekä luovaa kirjoittamista.

Lukijana ja ohjaajana arvostan erityylisiä tekstejä, mutta omassa kirjoittamisessani olen tiiviin ja pelkistetyn ilmaisun ystävä. Olen julkaissut vuonna 2020 runokokoelman, jonka nimi on Kide.

Teoksen nimi todistaa tyylistäni: sana kide on mielestäni äänteellisesti ja sisällöllisesti kaunis. Kuvaavampi monikkomuoto karsiutui pois siksikin, että nimi oli jo käytössä. Kiteitä on Sylvi Kekkosen vuonna 1949 ilmestyneen mietelmiä sisältävän teoksen nimi!

Aforismin synonyymina pidetään mietelausetta, mietelmää ja ajatelmaa. Vaikka yleisesti suosinkin suomenkielisiä sanoja, mielestäni mikään noista ei täysin vastaa sanaa aforismi. Ne kuulostavat kovin korkealentoisilta, ehkä hiukan vanhahtaviltakin. Päivän mietelause on helposti ylevä ja kurottaa korkealle henkiseen kasvuun.

Mielestäni sananlaskut ovat aforismien lähisukulaisia, vähintäänkin serkkuja, vielä todennäköisemmin sisaruksia tai bonussisaruksia. Sananlaskut ovat kiteytynyttä kansanviisautta, niin että tekijän nimi on matkan varrella unohtunut, jos sitä on koskaan ollutkaan tiedossa.

Itselleni kerron toisenlaisen tarinan

Kasvoin lapsuudessa sananlaskujen ja sanontojen maailmassa, erityisesti isäni viljeli niitä. Monet ovat hänen länsisuomalaisen äitinsä peruja.

Erityisesti olen sisäistänyt sananlaskun ”Ko paljo pelkkä ni hyvi selkke.” Samaa realistista laatua edusti lausahdus: ”Kyl mailma neuvo ja lyä päi leuvoi”. Näissä viehättää elämänohjeita antavan sisällön lisäksi äänneasu, roteva lounaismurteisuus tuo ryhdin ja rytmin.

On käynyt mielessä, ymmärtäisikö muulta murrealueelta tuleva edes näitä, varsinkaan kuultuna. Ja vielä konkretisoituna: Kun paljon pelkää niin hyvin selkiää versus Ko paljo pelkkä ni hyvi selkke. Tai: Kyllä maailma neuvoo ja lyö päin leukoja versus Kyl mailma neuvo ja lyä päi leuvoi.

Mieleen on jäänyt myös isän useinkin meille jälkikasvulleen jostain syystä toistama ”Nii o ko seinil puhuis”. Hänen oma elämänohjeensa (myös jo tuolla samaisella Apollonin temppelin seinällä ollut) oli ”Kohtuus kaikessa”.

Dramaattiseen ajatteluun ja vahvoihin mielipiteisiin sitoutunutta teiniä tuo ärsytti, mutta päivä päivältä tuntuu nyt omemmalta ja viisaammalta elämänkatsomuksen ilmaisulta.

Älä valita. Ala valita.

Jos sananparsi on aforismin sisarus, slogan on puolestaan aforismin kaupunkilaisserkku: markkinoinnissa käytetty iskulause. Tässä kohtaa aforistikon polkua yritin muistella jotain huikeaa luomaani slogania yli 30 vuoden copywriter-uraltani – mutta tyhjää löi.

Mieleen palasi sentään yksi kiitosta saanut matkan varrelta oli Joulut tulevat!  Siitä pitivät niin asiakas kuin oma tiimikin. Asiayhteys on seuraava: piti saada ulkomainosjulisteiden avulla myytyä (alkoholipitoista) glögiä.

Pohjana on tuo tuttu joulu tulee jollottaa ja poikkeuksellista tässä ilmaisussa oli juuri joulujen monikollisuus. Lukuisat pikkujoulut ja se oikeakin joulu ovat tulossa, joten juomaa on syytä varata riittämiin.

Tammikuisena tiistai-iltana matkalla kutsuttuna tilaisuuteen puhumaan aforismiaiheesta oikaisin kauppakeskuksen lävitse. Ja kas: presidentinvaalien ennakkoäänestys oli tuolloin käynnissä. Äänestysaluetta rajoittivat sermit, joissa oli hyvinkin tutunoloinen julisteseinämä.

Äänestysaktiivisuuteen kehottava hälyväritys, huutomerkkivisualisointi ja selkokielinen viesti: ”Älä valita. Ala valita.” Ja huikea ammattilaisen tekemä käännös, samma på svenska ”Sluta med gnället. Påverka i stället.” Yhteiskunnallista vaikuttamista siis.

Kun kulkee avoimin mielin, on jo matkalla perillä

Minut kutsuttiin Turun Sanomien aforistikoksi vuodeksi 2018. Pesti oli jaettu toisen henkilön kanssa ja tarkoitti vuoden aikana 14 aforismia, julkaisutahti tyyppiä kerran vajaassa kuukaudessa.

Tämä systeemi toimii hyvin kirjoittajanlaatuni kanssa: selkeä aikaraja, jolloin työn pitää olla valmis eli kunnon dead line. Muutama noista Turun Sanomissa julkaistuista aforismeista on mielestäni kestänyt aikaa.

Ei rakkaus ole vaihtoehto. Se on.

Kirjallisuudessa, onpa laji mikä tahansa, aiheena ja teemana on usein rakkaus. Tämän, kuten parhaat aforismit yleensäkin, voi lukea kahdella tavalla. Ensin: Ei rakkaus ole vaihtoehto. Kielletään se, että rakkaus olisi vaihtoehto. Ei sanota mitä rakkaus oikein on, mutta ainakaan se ei ole vaihtoehto. Se on. Jälkimmäisessä lyhyessä lauseessa kyseenalaistetaan ensimmäisen totuusarvo. Eli ensin sanotaan ettei rakkaus ole vaihtoehto ja sitten sanotaan että onhan se (siis vähän kuin lyötäis päi leuvoi).

Toinen tulkintamahdollisuus on, että rakkaus vain on, se on olemassa kaiken ja kaikkien vaihtoehtojen yläpuolella, Kaikkialle ulottavana se on suurempi ja kattavampi kuin mikään muu Se on.

Lapsuuden kalliot, kiviksi kutistuneet.

Olen sanallistanut havainnon, jonka moni on tehnyt. Se mikä lapsena tuntui hurjan hurjan isolta, onkin nyt aikuisena kovin vaatimatonta kooltaan, kalliot ovat kutistuneet kiviksi. Jännite syntyy siitä, että eihän kiviaines muutu.

Aforismi syntyi vähän sen jälkeen, kun pitkästä aikaa olin käymässä lapsuudenkodin pihamaalla. Katselin kiveä, josta muistelin, että sinne oli vaikea kiivetä, kun se oli niin korkea ja jyrkkä ja iso – ja siinä se lepäsi, hyvinkin saavutettavana

Vapaus syntyy pakosta

Vielä yksi muistelma Turun Sanomissa julkaistuista aforismeista. Kevättalvella teimme koko perheen kanssa reilun viikon matkan Kolille. Mies oli peruuttanut lehtitilauksen reissun ajaksi. Juuri sinä aikana ilmestyi yksi aforismeistani.

Matkan jälkeen kyselin isältäni kyseisen lehden perään. Hän etsi sitä ja minä etsin sitä hänen kanssaan, kaikkialta hänen kodistaan, vaan eipä tuota löytynyt. Sitten parin päivän päästä isä soitti, että hän oli löytänyt lehden saunan puukorista, odottamassa sytykkeeksi pääsyä.

Seuraavalla vierailulla sain aviisin omistukseeni. Kotiin päästyäni katsoin lehden päivämäärää, se oli sama päivämäärä, kun olin junassa matkatessani saanut puhelun lakimieheltä, että olin siitä hetkestä työtön. Yritys jossa olin työskennellyt oli julistettu konkurssiin. Ja tuon päivän aforismi siis oli: Vapaus syntyy pakosta. Livet leker.

Menin metsään, tulin kotiin

Metsäaiheisten mietteiden aika oli vuonna 2018 sekä 2020 ja 2021. Metsän Aika -kalentereissa päävastuuni oli kuukausiruno ja viikkomiete. Yhteensä siis 36 metsäaiheista runoa ja 162 metsämietettä!  

On syysmetsäkylvyn aika! Metsän uumenista et palaa samana. Ja tähän ajankohtaan niin lohdullinen: Kaikki polut säilyvät lumen alla. Tai ajatteluun kehottava ja kokoaan isommaksi aukeava: Joskus metsäksi riittää yksi puu.

Lasten kasvattaja on lasten kasvattama

Tämä aforismi vuodelta 2018 voitti Lekolarin järjestämän aforismikisan ja päätyi puolestaan opettajille suunnattuun kalenteriin.

Aiheena oli kasvatus, ja neljän lapsen äitinä ja nyttemmin kuuden lapsen mummuna allekirjoitan tuon lausahduksen edelleen. Kasvatus ja kehitys on vuorovaikutteista.

Minulla on tästä todistekin: Yksi mielestäni hyvinkin aforistinen elämänkokemus on tuolloin nelivuotiaan tyttärentyttären sanallistama tieto, johon mieluusti nojaudun arjessa: ”Ei se ole hävinnyt, se on hukassa.”

Varo! Perintöpelit vääristävät kuvan.

Aforismit syntyvät enimmäkseen melko valmiina lauseina, joskin toiset vaativat sanojen pyörittelyä ja muodon hakua enemmän ja pidempään kuin toiset.

Usein aforismeihin liittyy myös kuvallisuus: näen jonkin asian ja siitä pelkästään tai jotain siihen kuvaan liitettynä syntyy aforismi. ”Varo! Perintöpelit vääristävät kuvan” on syntynyt tällä tavoin.

Vanhan peilin vinouttava ja latistava omakuva siivitti ajatukseen, että olen paljon enemmän ja paljon muuta kuin miten minut on totuttu näkemään. Ja että on hyvä välillä tarkistaa myös kriittisesti, millaisia ajatusmalleja kantaa mukanaan menneisyydestä, varsinkin itseen liittyviä ajatusmalleja.

Parkkipaikan peltimeri lainehtii. Minä kuljen rantoja pitkin.

Toinen kilpailu jossa menestyin aforismien kirjoittamisen alkuaikoina oli Turun seudun joukkoliikenne Fölin järjestämä aforismikilpailu. ”Parkkipaikan peltimeri lainehtii. Minä kuljen rantoja pitkin.”

Parkkipaikan peltimeri avautui eteeni, kun kävelin Kupittaalla ja laskeuduin loivaa alamäkeä ja valmistauduin oikaisemaan parkkipaikan lävitse. Autojen katot kylpivät auringossa. Siitä alkuosa Parkkipaikan peltimeri lainehtii.

Loppuosa Minä kuljen rantoja pitkin kertoo, että olen jalankulkija, potentiaalinen bussimatkustaja joka saattaa siis hypätä Fölin bussiin! Olen mahdollinen joukkoliikenteen käyttäjä, toisin kuin nuo henkilöautonsa parkkeerajat.

Meri ja rannat kohtaavat kuvastossa, aforismista tulee yhtenäinen ja ehkä vähän runollinenkin. Lisäksi tuo minä kuljen rantoja pitkin todistaa itsenäisestä ajattelusta, kyvystä valita oma tiensä.

Poikkeuksellisina aikoina tavallinen muuttuu merkitykselliseksi.

Korona-aikaan vuonna 2020 tuli Olohuone-nimikkeen alla Minna Joenniemen luotsaama Runoraadin aforismikerta. Katsojat saivat etukäteen lähettää omia aforismejaan, joita esityksen aikana kulki nauhana tv-ruudun alareunassa. Niistä pari juontaja nosti esiin ja kysyi studiovierailta, miten ja missä kyseistä aforismia voisi käyttää.

Lähettämäni aforismi pääsi tähän kyselyyn mukaan. Kysymys siis kuului: Missä voisi käyttää aforismia: ”Poikkeuksellisina aikoina tavallinen muuttuu merkitykselliseksi”? Kirjailija Jari Tervo vastaa tutusti virnistellen: ”Lidlin lenkkarimainoksessa.”

Toivo palaa aina. Se on bumerangi, kipinäsade ja liekki.

Pentinkulman päivät on jokakesäinen kirjallisuustapahtuma Urjalassa. Vuonna 2021 sen teemana oli toivo. Siellä oli myös Suomen Aforismiyhdistyksen järjestämä tapahtuma torilla, jossa luettiin lähetettyjä toivoaiheisia viiden aforismin sarjoja, mukana minunkin sarjani.

Toivo ei koskaan häviä. Aina se jää ja aina se voittaa. Tässä on ideana se, että sana häviää voidaan tulkita kahdella tavalla, kadota-sanan synonyymiksi ja voittamisen vastakohdaksi.

Toivo on se, mitä jää jäljelle, kun mitään ei ole jäljellä. Tämä on paradoksi, mahdottomuus: mitä voi muka olla jäljellä, kun mitään ei ole jäljellä?

Toivo on sisaruksista keskimmäinen, oppinut joustavaksi. Tässä viiden aforismin sarjan keskimmäisessä aforismissa viitataan tuttuun kolmikkoon: usko, toivo ja rakkaus. Taustalla lymyää myös kirjoittajan kokemus asemaansa lapsuudenperheessään, keskimmäisen lapsen tunne siitä, että aina sitä joustaa molempiin suuntiin esikoisen ja kuopuksen välissä.

Toivo kattaa kaiken. Nälkäiselle pöydän, vaeltajalle näköalan. Tässä tuttu ilmaisu, kattaa kaiken. Toisessa lauseessa se on käsitetty konkreettisesti pöydän kattamisena ja sitä täydentämään vielä abstraktimpi osuus, avautuva näköala.

Toivo palaa aina. Se on bumerangi, se on kipinäsade ja liekki. Myös tässä on leikitelty kielellä: palaa- ja palata-verbeillä on sama yksikön kolmannen persoonan muoto. Bumerangi palautuu heittäjälleen ja liekki palaa kipinöineen.

Kokonaisuudessa on haettu väkevää ilmaisua. Niukasti sanoja, joita on hyödynnetty mahdollisimman monikerroksellisesti ja monitulkintaisesti, vahvoja väittämiä, kuitenkin runollisesti ilmaistuina.

Purkutyötä

Kirjailija Niina Repo mainitsi minut Kauppalehti Option haastattelussaan. ”Aforistikko Riitta Suominen totesi minulle, että ehkä Anteeksianto-kirja oli minun remonttini. Jos en olisi purkanut vihaa sitä kirjoittaessani, se olisi jäänyt rakenteisiin.”

Ai että tuntui (ja tuntuu) hyvältä, kun kirjailija tituleerasi aforistikoksi Kauppalehti Optiossa!

Väsymys antaa aina väärän todistuksen.

Viime vuoden lopussa osallistuin taas Suomen Aforismiyhdistyksen kilpailuun, jossa haettiin viiden aforismin sarjaa, aihe oli vapaa.

Lähetettyjä sarjoja oli kaikkiaan lähes 160, joten koin onnistuneeni, kun oma sarjani oli seitsemän kunniamaininnan saaneen joukossa.  Oma teemani oli tällä kertaa ehkä pikemminkin toivottomuus eikä teeskenneltyä positiivisuutta aforismeihin sisälly!

Ystävällisyyskö ei maksa mitään? Maksaa se vaivan. Monille ylitsepääsemättömän.

Tämä on saanut inspiraationsa erilaisista päivittäisistä kohtaamisista, bussiin noustessa, kaupassa käydessä, asioita hoitaessa. Onneksi kovin usein se on myös paikkansapitämätön.

Kalenterini on tilikirja, joka sisältää vain muiden tulot ja menot.

Tämäkin on liioittelua, kyllä kalenterissa on omiakin juttuja ja kivoja onkin. Kalenterin vertaaminen tilikirjaan tuntui hauskalta ajatukselta, kun menot ja tulot liittyvät molempiin.  

Arvostan mielipidettäsi. Jätän sen omaan arvoonsa.

Tässä leikitellään termeillä arvostaa ja omaan arvoonsa jättämisellä. Onneksi tämä helpottuu iän myötä, kun muiden näkemykset eivät enää saa kohtuutonta painoarvoa.

Sisällöllisesti samaa sukua on aiempi luomus: Kosto: elän elämäni onnellisena loppuun asti.

Päivittäinen hemmotteluhetki: kylpy itsesäälissä.

Tämä ottaa kantaa siihen, että nykyisin pitää niin kovasti antaa aikaa ja myötätuntoa ja hemmottelua itselle. Sekä siihen, että olen luonnonlahjakkuus uhriutumisessa ja ruikuttamisessa ja pyrkimys on siitä pois, vaikka näin mustan huumorin keinoin.

Lapsena toivoin näkymättömyysviittaa. Vanhenevana naisena minulla on se.

HSL (Helsingin seudun liikennelaitos) ja Suomen aforismiyhdistys etsivät vuonna 2023 aforismeja metroihin, raitiovaunuihin ja runkolinjan busseihin. Lähetin sinne aiemmin mietiskelemäni ”Lapsena toivoin näkymättömyysviittaa. Vanhenevana naisena minulla on se.”

Paikka julkisessa liikenteessä osoittautui hyväksi alustaksi, sillä sieltä ajatus lähti lentoon ja siirtyi eetteriin. Kirjailija Roman Schatz siteerasi sitä Ylen Maamme-kirja -podcastissaan, ja vielä kunniapaikalla: sadannen eli viimeisen lähetyksen viime minuuteilla. Hän totesi: ”Tämä pysäytti jopa minut”.

Ilmeisesti tätä kautta aforismi siirtyi myös yhden rekrygaalan tunnukseksi, törmäsin siihen sattumalta LinkedInissä.

Tämäkin aforismi on syntynyt omakohtaisesta pohdinnasta. Muistan lapsena kadehtineeni Vinskiä, jolla oli käytössään näkymättömyyspulveria ja joka kykeni kävelemään seinien läpi.

Nykyhetken osuus on tuntuma siitä, että vanhempi nainen ei välttämättä yhteiskunnassamme tule nähdyksi, ei saa ääntään kuuluviin, ainakaan jos ei korota sitä. Ohi tai lävitse katsominen ja kuulematta jättäminen ilmenee siten, että mielipidettä ei oteta huomioon.

Tosin olen kuullut tästä myös hyvin konkreettisia tulkintoja: ”Muistan kun kadulla miehet eivät enää katsoneetkaan minua vaan tytärtäni.” Hyvä aforismihan sallii monta tulkintaa.

En ole talvi-ihminen enkä talvihemuli, viihdyn lämpimämmässä ja kirkkaammassa vuodenajassa. Siksi palaankin vielä toivon teemaan ja muistutukseen:

Kevät ja kevyt ovat vain yhden merkin päässä toisistaan.

Elokuussa elokuusta

sanallistajaJätä kommentti

Elokuu on itse oma runonsa. Se määrittelee itse itsensä ja on omavarainen, se on täydellinen epätäydellisyydessään ja hyväksyy keskeneräisyytensä. (Siis kaikkea sitä, mihin ihminen toivoo vielä päätyvänsä.)

Jos olisi alkukesän elänyt kesannolla, voisi elokuussa palautua ruotuun.

Voisi noutaa takavasemmalla riippukeinussa lojuneen tavoitteellisuuden, tarkistaa kaapista napatun koulunaloitusuniformun siisteys ja sopivuus, ja hyvässä lykyssä päästä taas verhoutumaan siihen entiseen ja jo omistuksessa olevaan ajattomaan, tyylikkääseen ja ei-kaikkein-persoonallisimpaan vaatteeseen.

Voisi pukeutua ryhtiin ja rytmiin, asustaa itsensä mukavilla kengillä ja lempeän määrätietoisella ilmeellä – toki tiedän mitä olen tekemässä ja minne olen matkalla.  

Elokuussa ehtii vielä täydentää sen, mitä kesätekemislistauksen toteutuksesta uupuu. Yyterissä on kylmää joka tapauksessa, meressä voi kahlata ja kastautua vielä loppukesästäkin ja joka tapauksessa veden viileys vaimenee, kun sille vain antautuu.

Janoon jääneet kesäkukat saavat seuraajikseen krysanteemit ja asterit, julmaa mutta vääjäämätöntä luonnon kiertokulkua.

Elokuussa voi nukkua pois alku- ja keskikesän univelat.

Monte Criston kreivi odottaa yhä joka ilta. Sukellan tapaamisiimme yhä syvenevällä innolla, kuten olen tehnyt miltei joka kesä parinkymmenen vuoden ajan.

Hämärtyvistä elokuun illoista kynttilälyhtyin valossa tarinoivat monet, jotkut viettävätkin.

Kiinalaiset puhuvat viidennestä vuodenajasta, kesän ja syksyn taitteesta. Sen taianomaisuuteen elokuu kuljettaa, kun syksy on jo aistittavissa eikä kuitenkaan vielä kokonaan läsnä. Jokin tuulen hipaisussa, yhä keltaisempiin sävyihin syvenevissä lehtipuissa, niittykukkien lajien vaivvihkainen  vaihtuminen toisiin, ärhäkämpi aalto laituria vasten.

Luopumisen kauneutta olen aistivinani, alttiutta uuteen ilman että kaikkea saavutettua tarvitsee heittää tarpeettomana pois. Ajatus siitä, että ilman aiempia kokemuksia en juuri nyt olisi juuri tässä.

Elokuu on kuin kumpuilevan maaston korkein kohta: siihen on hyvä seisahtaa hetkeksi, luoda silmäys taaksepäin ja kääntää katse kohti suuntaa, johon on matkaamassa.

Uusi vuosi, uusi kuosi

sanallistajaJätä kommentti

Kuva: Pieta Oras

Vuosi vaihtui, on opeteltava uudet numerot. Kovin suurta muutosta ei muutoin tuntuisi olevan ilmassa. Joulukuu livahtaa tammikuuksi, tammikuu taittuu yllättävän nopeasti helmikuuksi.

Eurooppalaisissa kielissä tammikuu on muotoa January, sana pohjautuu kaksikasvoiseen Janus-jumalaan. Tämä katsoo samanaikaisesti menneeseen ja tulevaan.

Hiukan samanlainen ajatusmalli on omassa tammikuu-sanassammekin. Tammi tarkoittaa tässä akselia ja napaa, kuukautta jonka ympärille talvi kietoutuu. Lohdullista on se, että sydäntalvesta siirrymme kevään tuloon ja valoon.

Myös kiinalainen uusi vuosi on juuri alkamassa, siirrytään tiikerin vuodesta jäniksen vuoteen. Perinteiden mukaan sen pitäisi tuoda lempeää ja rauhallista rytmiä – olkoon totisesti niin.

Parisen vuotta sitten julistin Ilon vuosikymmenen tulevaksi https://sanallistaja.fi/2019/12/30/ilon-vuosikymmen. No tiedämme miten kävi: pandemia ja julma hyökkäyssota Euroopassa.

Ei siis suuria odotuksia, ajatusmaailma on pikemminkin runoilija Eila Kivikk’ahon alkusanoin runossa Muuan isämeitä, joka on julkaistu kokoelmassa Venelaulu vuonna 1952. Anna meillle – tarkoitan: / älä ota pois.

Ei siis suuria lupauksia, mutta ajatuksena se, että teot ratkaisevat, eivät sanat. Deeds and talks are different things, kuten Kaamos mestarillisesti esittää.

Osa tästä tuumijasta toimijaksi -ajattelusta ilmenee tässä ja nyt. Kesannolla ollut blogi on saanut uudistetun ilmiasun, joka antaa viitteitä sisältöpyrkimyksestä: samanaikaisesti kevyt ja syvä. Kiitos visuaalisen puolen ammattilaisille tämän näkyväksi tekemisestä.

Peiliin katsova nainen esittäytyy jo vuonna 2020 Kide-runokirjassani https://sanallistaja.fi/kide/. Itselleni kerron toisenlaisen tarinan.

Nuoren ja lahjakkaan graafikon Pieta Oraksen portfolioon pääset kurkistamaan tuosta https://www.instagram.com/pietaoras/.

Luottotekijä niin ikään on Maarit Soini, joka viettää Walkia Designin yrittäjänä 10-vuotisjubileumia: https://www.instagram.com/p/CnRpVCLOn2n/.

Taitava, taittava Walkia loi ilmavan, ryhdikkään ulkoasun ja toi keskusteluissa esiin arvokkaita näkemyksiä (lue: toteutettuja parannusehdotuksia).

Raamit ovat kunnossa. Hyvillä mielin ja ilman pelkoa rikkuriudesta voin luvata, että blogi päivittyy useammin kuin viime vuonna.

Aiheina ovat edelleenkin kirjat ja lukukokemukset sekä kaikensorttiset kulttuurikokemukset, pieni hyvä elämä. Uusia avauksiakin epäilemättä ilmaantuu.

Loppulauluksi jotain iloista ja toiveikasta siivittämään alkaneeseen uuteen vuoteen. Minne lähdetään? Kohti Vesterinen Yhtyeen viitoittamia sydänpeltoja, tietenkin, eihän ne meille mitään voi.

Teijon Kulttuurimeijeri kutsuu

sanallistajaJätä kommentti

Kahdesti olen tähänastisessa elämässäni käynyt Teijon Kulttuurimeijerillä. Ensimmäinen visiitti oli parisen vuotta sitten, kun rakennuksen kunnostustyö oli vasta paperilla sekä Kulttuuriyhdistyksen ja toiminnanjohtajan mielessä suunnitelmina.

Toinen kerta oli kesäkuun yhdestoista kesäkuuta kuluvaa kesää. Tuolloin pääsin meijerin lumoavaan pihapiiriin luomaan runomuotokuvia halukkaille. Yhä tutkailen sitä mielentilaa, jossa saapuminen sinne tuntui kotiinpaluulta, vaikka todellakin olin vieraillut siellä ainoastaan kerran aiemmin (ja silloista vaellusta vaikeutti rakko kantapäässä).

Tunnettua on, että luovaan kirjoittamiseen vaikuttaa myös paikka, jossa se tapahtuu. Kulttuurimeijerin henki tuntui siivittävän taannoista runomuotokuvien kirjoittamisprosessia – ja myös vastaanottoa. Ilo, kiitollisuus ja ajoittain liikutuskin oli muotokuvamallien ja runoilijan jaettu tunnemaailma.

Kulttuurimeijerissä ja sen pihapiirissä on määrittelemätöntä lumoa. Tämän artikkelin kuva (ihan ite) ei millään muotoa tee oikeutta miljööllä, siksi suosittelen käyntiä paikan päällä aistimassa tunnelma (ja alun linkin kautta pääsee tutkailemaan kuvia, jotka tekevät oikeutta paikalle). Tilassa on myös taidenäyttelyitä.

Omat tulevatkin käyntini liittyvät kirjoittamiseen. Heinäkuun 16. ja 17. päivänä tarjolla on Luonnollisesti-kirjoituspaja, alempana on kurssin tarkempi esittely. Päivien sisältö on eri, joten osallistua voi molempina päivinä tai jos se ei luonnistu, voi tulla myös vain toisena päivänä kirjoittamaan. Nähdäänköhän silloin?

Samaan ajankohtaan osuu Teijon kansallispuistossa tapahtuva Kesäyön taikaa -vaellus, siitäkin tietoa alla. Kiinnostava retki metsään ja samalla omaan itseen. Kurssit on ajoitettu niin, että halukkaat voivat osallistua molempiin, sekä Luonnollisesti-kirjoituspajaan että Kesäyön taikaa -tapahtumaan.

Runomuotokuvien luominen puolestaan jatkuu Teijon Wanhanajan Markkinoilla 13.-14. elokuuta, Kulttuurimeijerillä tietenkin. Toivottavasti nähdään siellä.

Kesälauluista kaunein on Pepe Willbergin Kesän maku.

Talvipäivänseisauksen jälkeisenä päivänä

sanallistajaJätä kommentti

Kuva: Petriina Puotiniemi

Joulun valo, valon syli

kantaa kaamosajan yli.

Lempeän levollista joulua, hyviä päiviä pian alkavaan uuteen vuoteen.

Runo on omani, kuva Petriina Puotiniemen, molemmat Metsän aika 2022 -kalenterista.

Lauluna soi Sydämeeni joulun teen, tulkitsijana Vesa-Matti Loiri.

Metsän aika on nyt

sanallistajaJätä kommentti

Kuva: Petriina Puotiniemi. Metsän aika 2022 on taidekalenteri, jossa valokuvat ja runot kuljettavat käyttäjäänsä metsässä ja sen liepeillä koko vuoden mittaan. Kalenteri pysyy kätevästi mukana matkassa tai asettuu työpöydällä tarjoten metsäkylvyn juuri silloin, kun ihminen sitä tarvitsee eikä pääsyä luontoon ole. Se myös pitää elämän järjestyksessä, sillä päivyrin muoto ja ominaisuudet on tarkoin harkittu ja harkiten hiottu.

A5-kokoisessa kalenterissa sisältö pitää sen, mitä kansi lupaa. Kannet muuten ovat sitä ihanaa materiaalia (soft touch -mattalaminointi), joka siloisena kutsuu hivelemään pintaa yhä uudelleen ja uudelleen. Alkuun päästyä sivelyä ei malttaisi lopettaa ollenkaan…

Metsän aika -kalenterin kuvat ovat hurmaavia, Petriina Puotiniemen taltioimia tuokioita metsän rauhasta. Lumoavat metsämaisemat ovat Uudeltamaalta ja Pohjois-Suomesta. Kuvat imaisevat mukaansa niin, että on helppo kuvitella itsensä osaksi maisema: metsälammen laiturille istuksimaan tai vaeltamaan pitkospuita tietämättä ihan tarkalleen, minne ne johtavat.

Runot ovat omiani. Toivon, että lukijalle ne toimivat samoin kuin olen edellisten vuosien kalenterirunojen kuullut toimivan. Että ne puhuttelevat, antavat oivalluksia ja samaistumispintaa, ehkä liikuttavatkin.

Joka kuukauden aloittaa valokuvan ja runon yhdistelmäaukeama. Kuva ja sana täydentävät toisiaan, kertovat eri keinoin samaa tarinaa, mutta tuovat mukanaan omat ulottuvuutensa. Ja metsässä kun liikutaan, mieleni minun tekevi tarkentaa: omat lajityypilliset ulottuvuutensa.

Viikkoaukeamalla on päivässä varattu tila kellonajoille 8-20, lisäksi on tilaa muistiinpanoille. Kovin viehättävää, että viikonlopun päivät ovat tasaveroisina mukana, samoin ilta-aikojen esiintuominen – itse ainakin elän muulloinkin kuin virka-aikaan! Lisäksi joka viikko tarjoaa vinjettikuvan ja metsämietteen. Walkia Designin taittaja Maarit Soini on lähestynyt asiaa siis sekä käytännöllisestä että esteettisestä näkökulmasta

Metsän aika -kalenterin syntysanat, tai ainakin sen konsepti, lausuttiin vähän livet leker -tyyppisesti ei metsässä vaan merillä seilatessa. Olimme taannoin ystäväni Maaritin kanssa risteilyllä ja mietimme yhteistyöprojektia, ja siitä se ajatus ja sittemmin myös toteutus lähti.

Ensi vuoden kalenterissa on uutena painotuksena metsän ja veden liitto.

Kaikki virtaa,

aika ja joki ja minä

niiden mukana

 

Paluuta entiseen ei ole

enkä sitä toivokaan

 

Puut virran rannalla

katsovat kohti

toivottavat hyvää matkaa

Vuoden 2019 kalenteripohdinnat blogissani osuvat tähän samaan aikaan, marrasharmaa käsittelee samaa ajankohtaa, marraskuun loppupäiviä. Näin jälkeenpäin ajateltuna tosin maailma oli tuolloin täysin toinen, avoin mahdollisuuksille, eipä ollut covidia muunnoksineen, ei.

Onneksi ei yhteiskunta nytkään ole kiinni, vaan monensorttinen itsensä kehittäminen ja ilahduttaminen on sallittua.

Näissä merkeissä kutsunkin sinut kirjoittamaan Sanallistajan Metsän taika -kirjoitusiltaan torstaina 2. joulukuuta kello 18. Paikkana on inspiroiva Luonkos Showroom aivan Turun keskustassa, osoitteessa Puutarhakatu 12. Ota mukaasi vihko ja sujuvasti paperilla kulkeva kynä, niin mennään metsään yhdessä!

Aiempaa kirjoittamiskokemusta ei tarvita, tämä on luonteva ja turvallinen tapa kokea kirjoittamisen ilo ryhmässä ensimmäistä kertaa. Toisaalta tämä tilaisuus sopii myös sinulle, kokenut konkari. Sukellamme metsän ja oman mielen syvyyksiin tavalla, jota et ehkä ennen ole tehnyt.

Illan aikana on mahdollisuus hankkia Metsän aika 2022 -kalenteri etuhintaan (itselle tai lahjaksi, tiedäthän).

Näkemisiin metsäajatusten merkeissä kaupungin  keskustassa!

Loppuun vielä toinenkin tilanne, jossa metsä kohtaa kaupungin. Anssi Tikanmäen luontokuvat eivät koskaan petä.

Mikaelin kirja. Ja Birgitan. Ja Roopen.

sanallistajaJätä kommentti

Mikaelin kirja on Roope Lipastin yhdestoista aikuisten romaani. Teos on ilmestynyt syksyllä 2021. Kannen kuva Elina Warsta, kuva Atena Kustannus.

Mikaelin kirjan juuri julkaissut Roope Lipasti elättää itsensä kirjoittajana, mikä taitaa välillä romaanien ja lasten- ja nuortenkirjojen kirjoittamisen ohella vaatia toimittajan ja kolumnistin töitä. Työllään hän nostaa kirjallisuutta ja kirjailijuutta esiin muillakin tavoin, esimerkiksi vierailemalla kouluissa ja kirjastoissa puhumassa kirjoistaan ja lukemisen merkityksestä. Turun kirjamessuilla hän puhui kirjailijan oikeudesta saada korvaus työstään.

Kirjailijavierailu kotikirjastossa

Kirjailijavierailusta meillä on omakohtaista tuoretta tietoa ja kokemusta, kun parisen viikkoa sitten Lipasti kävi kotikuntani kirjastossa puhumassa uusimmasta, juuri ilmestyneestä Mikaelin kirja -romaanistaan.

Vierailu sujui niin hyvin kuin vain voi. Kirjailija, paikalle saapuneet kuulijat ja kirjaston henkilökunta kilvan vakuuttivat tyytyväisyyttään siihen, että voitiin joukolla kokoontua kirjan äärelle ilman zuumikameroita ja pätkiviä yhteyksiä. Väkeä oli paikalla paljon, mikä on erikseen mainittava asia.

Messukävijämäärätasolle ei tietenkään ylletty, mutta uskon, että tunnelma nousi vähintäinkin samalle tasolle, jos ei korkeammallekin (katto ainakin oli matalammalla ja tilan akustiikka muutoinkin hyvä). Vähän kuin olisi pääsyt klubikeikalle jäähallikonsertin sijaan.

Ja hyvin Lipasti veti! Tai pikemminkin Lipastit: toimittaja Roope Lipasti haastatteli kirjailija Roope Lipastia, ja kaikki sujui juohevasti hyvässä yhteisymmärryksessä. Kysymykset puolestaan oli laatinut toimittajan avustajajoukko. Koululaisten tekemät, ytimeen osuvat kysymykset taannoisilta koulu- ja messuvierailuilta kuljettivat esitystä rennosti ja jäntevästi eteenpäin. Aktiivinen kuulijakunta huuteli väliin kommentteja ja kysymyksiä hyvinkin epävarsinaissuomalaisesti. Lipastin läsnäolo oli vahva, hänellä oli lava ja sana hallussa tilaisuuden alusta loppuun asti.

Intouduin kirjoittamaan raportin vierailusta paikallislehteenkin, valitettavasti tämä on niitä juttuja, jotka aukeavat vain tilaajille. (Jos oikeasti olet jutusta kiinnostunut, voin lähettää kuvan siitä messengeriisi tai tekstarina.)

Uudenlaista Lipastia

Mikaelin kirjan sain käsiini vasta kirjastotapahtumassa, vaikka jalo pyrkimys on ollut, että aina ja joka tilaisuudessa olisin ennakolta lukenut käsiteltävän kirjan. Mutta kävi se näinkin ja oli mukava avoimin mielin kuunnella luentaa ja selvitystä romaanista. Se että harva yleisöstä oli etukäteen päässyt lukemaan teosta, aiheutti sen, että keskustelu lainehti ilahduttavan laaja-alaisena ja runsaanakin.

Jos olisin lukenut Mikaelin kirjan tietämättä kirjoittajaa, en varmaan ainakaan ensimmäiseksi olisi Lipastia veikannut. Hän on minulle(kin) näyttäytynyt humoristina ja ansiokkaana veijaritarinoiden kirjoittajana sekä armottomana kolumnistina puidessaan menneen viikon tapahtumia TS Extrassa. Lauantaiaamuihin kuuluu kiireettömän aamiaistelun lisäksi räkätys uudelleen kirjoitettujen tai vähintäänkin tulkittujen uutistapahtumien parissa. Usein lukuhetkeen liittyy myös ääneen lausuttu retorinen kysymys oivallusten huikesta laadusta, miten kirjoittaja kykeneekään havaitsemaan ja uudelleen sanoittamaan uutiset tuolla tavalla – kui voi?

Kustantaja toteaa omilla sivuillaan: ”Lipasti punoo taitavasti yhteen huumorin ja historian.” Huumoria kirjassa on, mustaa ja hirtehistä. Se sisältyy Mikaelin persoonaan ja hänen omanarvontuntoiseen käytökseensä ja puheenparteensa sekä kerronnan tapaan. Siksi tuntuu turhalta tuo huumorin alleviivaaminen. Tämä on inspiroivan lukukokemuksen antava romaani, ei pelkkää hauskanpitoa tai viihtymistä.

Kirjailija kiittää omaa kustannustoimittajaansa ja työprosessia. Ensimmäisen version kirjoittamiseen menee kolme kuukautta, sitten alkaa muokkaus kustannustoimittajan kanssa yhteistyössä. Yleensä korjauskertoja on kolme ja vuoden päästä aloituksesta on kirja valmis. Kommenttien avulla kirjailija työstää kirjaa eteenpäin ja syvemmälle, punakynän paljous kertoo siitä, että hyvää on tulossa!

Turun piispa Mikael Agricola

Mikaelin kirja kertoo Mikael Agricolasta. Turun arvostettu ja arvonsa tunteva piispa pääsee, tai pikemminkin joutuu, osallistujaksi kuningas Kustaa Vaasan seurueen rauhanneuvottelumatkalle Venäjälle. Taakse jää piispantalo mukavuuksineen ja erityiskohteluineen, matkanteko on nykyisellään trendikästä hidasta matkailua maata pitkin, joka edetessään muuttuu yhä epämiellyttävämmäksi. Vaiheita en käy tässä spoilaamaan. Sen verran sanon, että Mikael lähtee matkaan tämän kirjan mukaan 25.11.1556, osallistuu neuvotteluihin ja lähtee paluumatkalle. Mikaelin viimeinen kirjoitus on päivätty 3. huhtikuuta vuonna 1557.

Toinen näkökulma on Turkuun jäävän rouva piispan, Birgitan. Hänen kokemustensa myötä päästään kurkistamaan Turun kaupungin elämään. Ollaan piispantalossa, kaupungilla ja Margareetta-äidin kauppahuoneella. Turun ja Tukholman nykyisinkin kiinteä yhteys tulee esiin tekstissä, kun Birgitta miettii Tukholman-matkoja. Entisestä pääkaupungista suunta länteen on kautta aikain ollut paljon luontevampi kuin itään matkaaminen.

Avioliitto on Mikaelin toinen, hän on menettänyt sekä ensimmäisen vaimonsa että lapsensa. Mikael on toista vaimoaan merkittävästi vanhempi, itse asiassa tämä on ollut hänen oppilaansa. Nykyinen anoppi aktiivisella toiminnallaan avitti tai ainakin joudutti liiton syntyä.

Mikaelin ja Birgitan liitto näyttäytyy vähintäänkin toimivana, ehkä sitä voi luonnehtia jopa onnelliseksi ja kiintymyksentäyteiseksi. Kumpikin tietää paikkansa ja käyttäytyy odotusten mukaan ja arvolleen sopivasti.

Kirjailija tuntee saaneensa vapaat kädet romaanihenkilöiden luomiseen. Agricolan persoonasta ei tiedetä paljoakaan, vaimosta ei senkään vertaa. Agricolan patsaalla Turun tuomiokirkon kupeessa on kuvanveistäjän kasvot, koska Agricolan ulkonäköäkään ei tunneta. Mutta kirjassa on pariskuntaan puhallettu henki hienosti ja muutkin henkilöt ovat elävästi kuvattuja, todentuntuisia hahmoja eri yhteiskuntaluokista.

Lukijana olen ilahtunut siitä, että saan lukea historiallista romaania, fiktiota, sepitettä. Tällä hetkellä esillä ovat autofiktiot, biofiktiot, avainromaanit, elämäkerrat, omaelämäkerrat, muistelmat… Lukija lukee ja välillä väsyy näihin nimityksiin ja loputtomiin pohdintoihin siitä, mikä on totuus ja kenen totuus se on ja kenellä se on lupa kertoa ja mistä näkökulmasta. On siis huojentavaa vain kulkea Turun turuilla ja toreilla ja käydä välillä ihan jopa Paattisilla asti Birgitan kanssa sekä matkata hevospelillä Turusta Moskovaan Mikaelin seurassa.

Tosin päähenkilö Mikael ei ulkomaan työkomennuksesta ole innostunut:

– Mikään ei ole minulle miellyttävämpää kuin päästä näin palvelemaan kuningastani. Paitsi ehkä se, ettei minun pitäisi mennä tällä tavoin palvelemaan kuningastani, Mikael vastasi ja röyhtäisi kiitokseksi.

Näin vastaa Turun piispa kuninkaan luottohenkilölle. Niin Itä-Uudellamaalla kuin Agricola onkin, on hän turkulaistunut ajattelumaailmaltaan eikä muualle kaipaa.

Kielestä ja kerronnasta

Mikaelin kirjassa on siis kaksi limittyvää tarinaa ja kaksi näkökulmahenkilöä. Kumpikaan ei ole minäkertoja vaan henkilöitä ja heidän ajatuksiaan seurataan ulkoapäin. Alussa on Se Yxi Alcunäytös ja lopussa epilogi.

Historialliset faktat ovat kirjassa kohdillaan, niin lukija ainakin uskoo, kun vakuuttava ja vetävä kerronta vie eteenpäin. Kirjoittaessaan Agricolasta vuosikymmen sitten pienimuotoisemmin Lipasti havahtui siihen, että juuri rauhanneuvottelu on kiinnostava vaihe Agricolan elämässä.

Mikaelin tarina kerrotaan imperfektissä ja Birgitan osuus preesensissä. Vaihtelevat aikamuodot rytmittävät ja elävöittävät kerrontaa. Kirjastokäynnin yleisökysymykseen siitä, miten kirjailija voi tietää miten Agricola puhui, kirjailija vastaa perehtyneensä Agricolan historiaan ja kieleen jo kymmenisen vuotta sitten kirjoitettuaan kirjasen tästä. Agricolan puheeseen hän myös tietoisesti sisällytti tämän luomia sanoja. Mutta viime kädessä asia on yksinkertainen: kirjailija päättää! Kukaan ei voi varmaksi tietää, mutta oletukset ovat vahvoja.

Mikään ei töki (joskin alkulehdillä sana työrauha tuntui sellaiselta, että se ei ehkä kuulunut 1500-luvun suomen kielen sanastoon, en lähtenyt tarkistamaan, niin että voi hyvin kuuluakin). Eikä Mikaelin kirjassa ole sitä monessa historiallisessa romaanissa esiintyvä ilmiötä, että sinne on aivan liikaa, sulattamatta ja suodattamatta, ängetty ajan tapoja ja sanoja, niin että kirjallinen ilmaisu ja nautittavuus kärsivät. Lukijalle syntyy ähky ja vaivaantunut olo. Päinvastoin, kieli on tilanteen mukaan ilmavaa ja kaunista tai ilmaisuvoimasta ja räävintöntä, sen mukaan mikä on yhteys ja kuka puhuu. Elävää ja nautinnollista se on aina.

Mikaelin kirjan käsikirjoituksen on lukenut Agricolan kielen tutkija ja tuntija emerita professori Kaisa Häkkinen. Loppusanoissaan Lipasti kiittääkin muun muassa häntä ystävällisestä runsaan tiedon jakamisesta Agricolan elämästä, mutta lisää sitten lipastimaisesti: ”Tosin ihan kaikkia hänen huomioitaan en toteuttanut, koska tosiasiat tunnetusti häiritsevät hyvää tarinaa.”

Toinen hurmaava seikka on se, että Turun miljöössä liikutaan suvereenisti. Ajankohdan kaupunkimaantieto on kunnossa. Lukijaa ei vaivaannuteta sillä, että kirjailija esittelee historiallista tietämystään kadunnimistä ja talojen sijainnista ilman, että tieto olisi sisäistetty ja muunnettu sanataiteen edellyttämään muotoon.

Se yxi ylenihmelinen kiria

Pidän historiallisten romaanien lukemisesta, riippumatta siitä kuinka hyvin tunnen tuota aikakautta. Ehkä lukukokemuksessa palkitsee juuri toiseuden tunne: vaellan jossain muussa maailmassa, eri ajassa. Tärkeintä on tunnelma ja ajattomuus, kärjistäen sanottuna se, että ihminen on samanlainen, olipa aikakausi mikä tahansa.

Mikaelin kirja on ollut yksi tämän vuoden inspiroivimmista lukukokemuksista. Rakastan sitä, että romaaneissa pohditaan kirjailijuutta ja kirjoittamista. Tässäkin teoksessa sitä on, kauneimmillaan ehkä sivulla 33:

Sulkakynä oli tällä kertaa kuitenkin raskas eikä liukunut paperilla niin kuin yleensä. Hän laittoi kirjan suosiolla pois, sillä tämän kirjan kirjoittamisen piti olla pelkkää iloa ja uuden löytämistä. Sikäli kuin sellainen edes olisi mahdollista, sillä tyhjä sivu on kuin meri, josta ei tiedä missä se loppuu, ja hukkuuko ajatus matkalla. Jos hyvin käy, niin tyhjää sivua musteella eteenpäin halkoessa löytyy uusi maa, josta on mielessä vasta aavistus.

Loppulaulua olen miettinyt pitkään. Tällä kertaa laulu ei liity kirjaan tai tekstiin, vaan siihen, että edellispäivänä (lounaismurteissa tuo tarkoittaa päivää ennen eilistä) tuli tieto Johnny Gustafssonin menehtymisestä. Kaamos ja Isabella Dandelion.