kirjoittaminen

Sanataideohjaajan aakkoset

sanallistajaJätä kommentti

Sanataideohjaaja tekee työtä omalla persoonallaan, siksi kaikki sanataideohjaajat ja heidän tuntinsa ovat erilaisia. Selvennän tässä omaa ajatusmaailmaani ja työtapaani. Samalla kiitän aktiivisia kurssilaisiani, jotka (syystä) ihmettelevät, onko kyseessä tekninen häiriö vai mikä, kun blogi ei ole päivittynyt. Vuosia sitten olen luonut Sanallistajan aakkoset, yhtä harkiten ja sattumanvaraisesti kuin nämäkin.

A

Aloitus. Aloituslause on tärkeä: ensimmäinen kosketus lukijaan tai kuulijaan. Herättääkö se kiinnostuksen? Imaiseeko se välittömästi mukaansa? Tuleeko vastaanottajalle vastaansanomaton halu jatkaa lukemista saman tien ja ottaa selvää, mistä tässä oikein on kysymys.

Syntyykö vastaanottajalle tunne, joka ottaa valtaansa, kutsuuko se keskustelemaan, myöntämään että noinhan se on, miten itse en ole tajunnut asiaa noin muotoilla. Vai herättääkö se vastustuksen: ei se noin ole! Miten kukaan voi väittää mitään tuollaista!

Kirjoittajalle tekstin aloitus voi olla vaikeaa, jos siihen lataa liikaa odotuksia. Siksi hyvä ja usein annettu neuvo onkin vain aloittaa kirjoittaminen. Myöhemmin voi alun stilisoida haluamakseen tai vaikka karsia pois ensimmäiset lauseet.

B

B-luokan teksti. Yksi klassisista kirjoitusharjoituksista on kirjoittaa niin huonosti kuin osaa.  Tämä poistaa estoja ja ylisuuria ennakko-odotuksia oman tekstin suhteen, toimii myös kirjoitusjumin poistajana.

Luovan kirjoittamisen opinnoissa opiskelukaverit äänestivät taannoin tuottamani runon kliseisimmäksi ja huonoimmaksi; pitääkö olla huolissaan vain ylpeä tästä meriitistä? Korostettakoon tässä yhteydessä, että tuolloin todella oli tarkoitus kirjoittaa huono runo.

C

Copyright. Tekijällä on tekijänoikeus omaan tekstiinsä. Ideoilla ei copyrightia ole.

D

Dead line, dedis, määräaika. Auttaa kirjoittajaa silloin, kun inspiraatiota ei kuulu. (Sellaisen voi myös luoda itse. Luet tätä nyt, koska lupasin kurssilaisille, että 11.3.25 mennessä on uusi teksti julki.)

E

Epäröintejä. Pirkko Saision kirjoittamisesta kertova todistusvoimainen loppuunmyyty teos. Ota yhteyttä jos olet valmis luopumaan omastasi.

F

Fiilis, tunne, tunnelma. Pyrkimykseni on, että tunnilla on aina hyvä ja rakentava tunnelma. Miltei kaikki kurssini ovat toimineet siten, että kotona kirjoitetaan teksti (”kotiläksy” annetusta aiheesta), joka sitten jaetaan eli luetaan ääneen tunnilla. Yhden tekstin lukemisen jälkeen siitä keskustellaan, muut kurssilaiset kommentoivat sitä ja esittävät kysymyksiä sekä omia kokemuksiaan ja näkemyksiään.

Itse pääsääntöisesti annan kommenttini tekstistä, kun ryhmän keskustelu tuntuu tulleen valmiiksi; en halua omien käsitysteni johdattavan keskustelua tiettyyn suuntaan vaan lopuksi ikään kuin vedän yhteen keskustelun ja esitän omia huomioitani tekstistä.

Ryhmän koosta ja aktiivisuudesta riippuen joskus joudun lopettamaan keskustelun ikään kuin kesken, jotta kaikille teksteille jää yhtäläisesti tilaa. Samoin toimin moderaattorina, mikäli keskustelu tuntuu karkaavan kauas tekstistä ja aiheesta – niin mielenkiintoisia kuin yleiset keskustelut ovatkin, niihin ei isoissa ryhmissä ole aikaa.

Pidän mielessäni myös sen, että valtaosa kirjoittajista haluaa todella kirjoittaa ja puhua kirjoituksista ja kirjoittamisesta. Asiattomille kommenteille on nollatoleranssi, mutta vuosien mittaan ei keltaista korttia juurikaan ole tarvinnut käyttää. 

Parhaimmillaan ja useimmiten kirjoittajat ryhmäytyvät nopeasti toisiaan tukevaksi joukoksi.

G

Genre. Kirjallisuuden laji. Perusluokittelu kirjallisuudessa on jakaa se epiikkaan, lyriikkaan ja draamaan. Näissä kaikissa alalajeja on paljon. Eri asia sitten on, onko kirjoituskurssilla luotava teksti aina luokiteltava johonkin genreen kuuluvaksi. Toisaalta vaikkapai dekkaria kirjoittaessa on hyvä tietää, mitkä piirteet kuuluvat juuri siihen lajiin.

H

Huumori on yksi vaikeimmista taiteen lajeista, myös ja eritoten kirjoittajalle – miten olla oikeasti hauska? Huumoria viljellään myös tunneilla fiiliksen (ks. yllä) luomiseksi. Huumori voi olla hurttia ja mustaa, mutta loukkaavaa sen ei pidä olla. Ohjaaja rohkaisee ilmiantamaan, milloin tämän huono huumori on liiankin huonoa.

I

Ilo. Kirjoittamisen ilo on yksi mahtavimmista tunteista. Se ylittää ns. luomisen tuskan ja valtaa mielen yleensä, kun antaa itselleen vain luvan kirjoittaa eikä esitä ennakko-odotuksia laadusta tai määrästä. Iloa sanovat kurssilaiset tuntevansa myös muiden tekstien lukemisesta ja kuuntelusta. Ilo on kursseillani aktiivisen vaalinnan kohteena.

J

Julkaiseminen. Voi kirjoittaa tekstiä, jota ei halua julkaista. Voi kirjoittaa tekstiä, jonka haluaa julkaista. Tällöin usein jo kirjoitusprosessissa miettii tekstin luomista tästä näkövinkkelistä ja tällaiseen kirjoittamiseen on julkaistu (kyllä!) lukuisia oppaita.

K

Kunnioitus. Yksi tärkeimmistä sanoista ja asioista, joka liittyy kirjoituskursseihini. Olen luonut vahvasti turvallisen tilan periaatteen kanssa vahvasti liittoutuvan 4K-metodin. Avaan tätä tarkemmin kursseillani, mutta kyse on tästä: 1 = Kunnioitus toisen tekstiä kohtaan, 2 = Kunnioitus toisen persoonaa kohtaan, 3 = Kunnioitus omaa tekstiä kohtaan 4 = Kunnioitus itseä kohtaan.

L

Lukeminen. Sanotaan, että kirjoittaminen ja lukeminen ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Uskon vakaasti tähän. Lukemalla paljon parantaa omaa kirjoitustaitoaan – näin yksinkertaista se on. 

M

Motto. Sanataideohjaajan mottoni on norjalaiselta lastenkirjailijalta Stian Holelta: ”Sinä kirjoitat sinusta. Minä luen minusta.” Kun aktiivisesti vielä toimin yrittäjänä, Sanallistajan slogan oli ”Kohtaamisia sanojen maailmassa”, ja koen kyllä sen toimivan totena myös sanataideohjaajaminulla. Ja kohtaamiset miellän yhä merkityksellisemmiksi nykymaailmassa.

N

Nauru. Ihana ääni, joka kaikuu tunneillani usein. Työtä tehdään vakavasti mutta ei ryppyotsaisesti ja usein piiriläiset palkitsevat oivaltavat ja maukkaat tekstit ilakoivalla naurulla.

Naurunalaiseksi saattaminen on myös ikiaikainen keino pilkata vaikkapa valtaapitäviä.

O

Oppaat. Kirjoittamisen oppaita on runsaasti, sekä kotimaisia että kansainvälisiä. Suurin osa löytyy Vaski-kirjastoista luokan 86.07 Kirjalijan työ alta. Itse pidän Julia Cameronin ja Natalie Goldbergin teoksista, kotimaisista suosikkini on Anneli Kanto ja teos Kirjoittamassa. Mutta oppaita on paljon, ja niitä lueskelemalla voi saada tietoa ja taitoa omaan työhönsä, ja niiden parissa voi myös viihtyä, vaikka ei vinkkejä mieleen painaisikaan.

P

Palaute on pääsyy siihen, miksi kirjoituskurssille osallistutaan (ja toinen yleinen syy on se, että kursseilla kirjoitetaan, mistä toiminnasta voi ilman kurssia laistaa). On motivoivaa saada omasta tekstistään palautetta, se avaa uusia näkökulmia, selventää ajattelua ja samalla tekstiä.

Q

Quasimodo, Salvatore (sisilialainen runoilija 1901-1968) ja hänen runonsa: Jokainen yksinään maan sydämellä / auringonsäteen lävistämänä:/ ja äkkiä on ilta.

R

Rakenne. Tekstin rakenteeseen kuuluu se mitä kerrotaan, ja miten se kerrotaan. Tekstissä on yleensä alku, keskikohta (käsittely) ja loppu. Saman tarinan voi kertoa monella tavalla, mikä tulee todistettua joka ikinen kerta ryhmien kohtaamisissa.

S

Sisältö. Tekstit koostuvat sisällöstä ja muodosta, Parhaimmillaan ne ovat yhtä, tai vähintäänkin tukevat toisiaan. Ellei sitten kirjoittaja ole tarkoituksellisesti ja tietoisesti halunnut luoda ristiriitaa näiden välille.

T

Tyylitaju. Jotta kirjoitus on eheä, on sen sävyn oltava kauttaaltaan yhteneväinen. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että sanasto on samasta maailmasta, eikä yksittäinen ilmaisu tarkoituksettomasti tökkäise esiin sanojen virrasta. Tyylitaju on hyvä työkalu. Jos se on luontainen, mainiota, jos kehitettävää on, siihen auttaa esimerkiksi lukeminen ja analysointi.

U

Uskallus. Kirjoittaminen on rohkeuden teko ja erityisesti sitä on oman kirjoituksensa jakaminen. On aina yhtä upeaa todistaa, miten jännityksestä huolimatta kirjoittaja lukee tai antaa luettavaksi oman tekstinsä.

V

Valitseminen. Kirjoittaminen on valintojen ja päätösten tekemistä. Mitkä sanat tuon julki, mitä kerron rivien välissä, mistä päätän vaieta. Yksi lause voi johtaa tuhanteen suuntaan, mille tielle lähden?

W

Why? Miksi kirjoitan, mitä tavoittelen? Jotkin kysymykset jäävät kirjoittajan itsensä ratkaistaviksi, samoin kuin lopullinen vastuu tekstistä jää aina kirjoittajalle itselleen. (Kunnes se siirtyy lukijalle tai kuulijalle, eikä kirjoittaja enää yllä siihen tulkintaan.)

X

X, tuntematon tekijä. Mukana luovuudessa.

Y

Yksilö. Kurssilla jokainen kirjoittaja on oma yksilönsä. Jos tekstejä pitää arvottaa, katsotaan edistymistä hänen aikaisempiin teksteihinsä eikä verrata muihin osallistujiin. Ja kyllä, kirjoittajaksi tullaan kirjoittamalla. Yleensä kevätkauden viimeinen teksti on huomattavasti sujuvampi ja ansiokkaampi kuin syyskauden ensimmäinen.

Z

Zoomerit, boomerit, milleniaalit, seniorit… Ei, kirjoituskursseillani jokainen on ensisijaisesti yksilö, vaikka teksit saattavatkin tulkita aikakautensa tuntoja.

Å

Åbo, Suomen Turku. Paikka jossa on palkitsevaa ja motivoivaa tehdä sanataideohjaajan ja kurssinvetäjän työtä.

Ä

Äänne. Kirjaimia kirjoitetaan, äänteitä lausutaan ja luetaan. Äänteellisyys on tärkeää, kun tutkaillaan kirjoituksen sävyä.

Ö

Öinen, yöllinen, notturno.

Aforismien kirjoittamisesta

sanallistajaJätä kommentti

Tähänastinen polkuni aforistikkona on ollut kevyt kulkea. Olen kirjoittanut pyynnöstä ja osallistunut kilpailuihin omaehtoisesti luoduilla aforismeilla. Selektiivinen ja satunnainen aktiivisuuteni on palkittu, olen saanut tekstini julki sekä kunniamainintoja, mainetta ja kunniaa. – Tiesithän muuten, että ironia ja itseironia, nuo kompastuttavat tehokeinot, kuuluvat kiinteästi ainakin tietyntyyliseen aforistikkaan?

Määrittele aforismi

Mikä aforismi sitten on? Asioista tavallisesti hyvin perillä oleva Wikipedia määrittelee aforismin seuraavasti: ”Aforismi eli ajatelma, mietelmä tai mietelause on tiiviissä ja lyhyessä muodossa lausuttu ajatus.

Täsmällisemmin määriteltynä aforismi on ajatuksellisesti painokas sekä tiiviisti ja tyylikkäästi muotoiltu virke tai useamman virkkeen kokonaisuus.”

Tekoäly (Gemini, you know) on samoilla linjoilla, joskaan ei hoksaa lauseen ja virkeen eroa: ”Aforismi on lyhyt, ytimekäs ja tyylikkäästi muotoiltu lause, joka sisältää usein syvällisen ajatuksen tai oivalluksen. Se voi olla joko proosamuotoinen tai runollinen, ja se voi käsitellä mitä tahansa aihetta ihmissuhteista ja filosofiasta arkielämään ja huumoriin.”

Ominaispiirteiksi tekoäly listaa seuraavat, mielestäni ihan oleelliset seikat:

  • Tiivistetty muoto: Aforismi on lyhyt ja ytimekäs, ja se ilmaisee ajatuksensa mahdollisimman pienellä sanojen määrällä.
  • Tyylikäs muotoilu: Aforismin kieli on usein hiottua ja eleganttia, ja se voi käyttää erilaisia kirjallisia keinoja, kuten metaforia, vertauksia ja paradokseja.
  • Syvällinen ajatus: Aforismi sisältää usein syvällisen ajatuksen tai oivalluksen, joka voi herättää lukijan pohtimaan uudella tavalla.

Takerruin kuitenkin tuohon, että aforismi on lause ja tiukkasin Geminiltä, voiko aforismissa olla useita lauseita. Kyllä voi. Ja kolmesta annetusta esimerkistä kaksi oli sellaista, joissa oli vain yksi lause! Ne voivat kuulemma olla haastavampia mutta palkitsevampia kirjoittaa ja lukijan kannalta vaikuttavampia.

Vielä ei siis liene pelkoa, että aforistiikka siirtyy tyystin koneälyn kirjoittamaksi, vaikka hyvin se tuntuu jyvällä asiasta olevan.

Ettekö tiedä kuka minä olen? Miten voisittekaan, kun en tiedä itsekään. 

Tämä on yksi aforismeistani. Kaksiosainen, ensin kysymys ja siihen sitten vastaus. Alkuosa on tuttu väite, yleensähän sen kuulee, kun joku julkkis yrittää päästä jonon ohi tai saada muuta etuutta.

Tässä aforismissa kysymyksen vastaus tuo esiin uuden näkökulman. Hyvän aforismin jännite syntyykin siitä, kun vastaus on odottamaton ja yllätyksellinen.

Aforismi kertoo tekijästään myös sen, että hän lienee humanisti, joka pohdiskelee ikiaikaisia kysymyksiä, joihin ei välttämättä ole oikeita tai lopullisia vastauksia.

”Tunne itsesi” oli kirjoitettuna jo antiikin Kreikan Delfoin Apollonin temppelin sisäänkäynnin yläpuolelle ja ilmaisu on liitetty myös Sokrateen filosofiaan.

Tunne itsesi – kukapa meistä siihen pystyy? Paremmin säilyy kysymys: Kuka minä olen?

No, ainakin olen kirjoittaja ja kirjoittajakouluttaja, luovan ja omaelämäkerrallisen kirjoittamisen ohjaaja ja lukupiirien vetäjä. Olen opiskellut kotimaista kirjallisuutta ja suomen kieltä sekä luovaa kirjoittamista.

Lukijana ja ohjaajana arvostan erityylisiä tekstejä, mutta omassa kirjoittamisessani olen tiiviin ja pelkistetyn ilmaisun ystävä. Olen julkaissut vuonna 2020 runokokoelman, jonka nimi on Kide.

Teoksen nimi todistaa tyylistäni: sana kide on mielestäni äänteellisesti ja sisällöllisesti kaunis. Kuvaavampi monikkomuoto karsiutui pois siksikin, että nimi oli jo käytössä. Kiteitä on Sylvi Kekkosen vuonna 1949 ilmestyneen mietelmiä sisältävän teoksen nimi!

Aforismin synonyymina pidetään mietelausetta, mietelmää ja ajatelmaa. Vaikka yleisesti suosinkin suomenkielisiä sanoja, mielestäni mikään noista ei täysin vastaa sanaa aforismi. Ne kuulostavat kovin korkealentoisilta, ehkä hiukan vanhahtaviltakin. Päivän mietelause on helposti ylevä ja kurottaa korkealle henkiseen kasvuun.

Mielestäni sananlaskut ovat aforismien lähisukulaisia, vähintäänkin serkkuja, vielä todennäköisemmin sisaruksia tai bonussisaruksia. Sananlaskut ovat kiteytynyttä kansanviisautta, niin että tekijän nimi on matkan varrella unohtunut, jos sitä on koskaan ollutkaan tiedossa.

Itselleni kerron toisenlaisen tarinan

Kasvoin lapsuudessa sananlaskujen ja sanontojen maailmassa, erityisesti isäni viljeli niitä. Monet ovat hänen länsisuomalaisen äitinsä peruja.

Erityisesti olen sisäistänyt sananlaskun ”Ko paljo pelkkä ni hyvi selkke.” Samaa realistista laatua edusti lausahdus: ”Kyl mailma neuvo ja lyä päi leuvoi”. Näissä viehättää elämänohjeita antavan sisällön lisäksi äänneasu, roteva lounaismurteisuus tuo ryhdin ja rytmin.

On käynyt mielessä, ymmärtäisikö muulta murrealueelta tuleva edes näitä, varsinkaan kuultuna. Ja vielä konkretisoituna: Kun paljon pelkää niin hyvin selkiää versus Ko paljo pelkkä ni hyvi selkke. Tai: Kyllä maailma neuvoo ja lyö päin leukoja versus Kyl mailma neuvo ja lyä päi leuvoi.

Mieleen on jäänyt myös isän useinkin meille jälkikasvulleen jostain syystä toistama ”Nii o ko seinil puhuis”. Hänen oma elämänohjeensa (myös jo tuolla samaisella Apollonin temppelin seinällä ollut) oli ”Kohtuus kaikessa”.

Dramaattiseen ajatteluun ja vahvoihin mielipiteisiin sitoutunutta teiniä tuo ärsytti, mutta päivä päivältä tuntuu nyt omemmalta ja viisaammalta elämänkatsomuksen ilmaisulta.

Älä valita. Ala valita.

Jos sananparsi on aforismin sisarus, slogan on puolestaan aforismin kaupunkilaisserkku: markkinoinnissa käytetty iskulause. Tässä kohtaa aforistikon polkua yritin muistella jotain huikeaa luomaani slogania yli 30 vuoden copywriter-uraltani – mutta tyhjää löi.

Mieleen palasi sentään yksi kiitosta saanut matkan varrelta oli Joulut tulevat!  Siitä pitivät niin asiakas kuin oma tiimikin. Asiayhteys on seuraava: piti saada ulkomainosjulisteiden avulla myytyä (alkoholipitoista) glögiä.

Pohjana on tuo tuttu joulu tulee jollottaa ja poikkeuksellista tässä ilmaisussa oli juuri joulujen monikollisuus. Lukuisat pikkujoulut ja se oikeakin joulu ovat tulossa, joten juomaa on syytä varata riittämiin.

Tammikuisena tiistai-iltana matkalla kutsuttuna tilaisuuteen puhumaan aforismiaiheesta oikaisin kauppakeskuksen lävitse. Ja kas: presidentinvaalien ennakkoäänestys oli tuolloin käynnissä. Äänestysaluetta rajoittivat sermit, joissa oli hyvinkin tutunoloinen julisteseinämä.

Äänestysaktiivisuuteen kehottava hälyväritys, huutomerkkivisualisointi ja selkokielinen viesti: ”Älä valita. Ala valita.” Ja huikea ammattilaisen tekemä käännös, samma på svenska ”Sluta med gnället. Påverka i stället.” Yhteiskunnallista vaikuttamista siis.

Kun kulkee avoimin mielin, on jo matkalla perillä

Minut kutsuttiin Turun Sanomien aforistikoksi vuodeksi 2018. Pesti oli jaettu toisen henkilön kanssa ja tarkoitti vuoden aikana 14 aforismia, julkaisutahti tyyppiä kerran vajaassa kuukaudessa.

Tämä systeemi toimii hyvin kirjoittajanlaatuni kanssa: selkeä aikaraja, jolloin työn pitää olla valmis eli kunnon dead line. Muutama noista Turun Sanomissa julkaistuista aforismeista on mielestäni kestänyt aikaa.

Ei rakkaus ole vaihtoehto. Se on.

Kirjallisuudessa, onpa laji mikä tahansa, aiheena ja teemana on usein rakkaus. Tämän, kuten parhaat aforismit yleensäkin, voi lukea kahdella tavalla. Ensin: Ei rakkaus ole vaihtoehto. Kielletään se, että rakkaus olisi vaihtoehto. Ei sanota mitä rakkaus oikein on, mutta ainakaan se ei ole vaihtoehto. Se on. Jälkimmäisessä lyhyessä lauseessa kyseenalaistetaan ensimmäisen totuusarvo. Eli ensin sanotaan ettei rakkaus ole vaihtoehto ja sitten sanotaan että onhan se (siis vähän kuin lyötäis päi leuvoi).

Toinen tulkintamahdollisuus on, että rakkaus vain on, se on olemassa kaiken ja kaikkien vaihtoehtojen yläpuolella, Kaikkialle ulottavana se on suurempi ja kattavampi kuin mikään muu Se on.

Lapsuuden kalliot, kiviksi kutistuneet.

Olen sanallistanut havainnon, jonka moni on tehnyt. Se mikä lapsena tuntui hurjan hurjan isolta, onkin nyt aikuisena kovin vaatimatonta kooltaan, kalliot ovat kutistuneet kiviksi. Jännite syntyy siitä, että eihän kiviaines muutu.

Aforismi syntyi vähän sen jälkeen, kun pitkästä aikaa olin käymässä lapsuudenkodin pihamaalla. Katselin kiveä, josta muistelin, että sinne oli vaikea kiivetä, kun se oli niin korkea ja jyrkkä ja iso – ja siinä se lepäsi, hyvinkin saavutettavana

Vapaus syntyy pakosta

Vielä yksi muistelma Turun Sanomissa julkaistuista aforismeista. Kevättalvella teimme koko perheen kanssa reilun viikon matkan Kolille. Mies oli peruuttanut lehtitilauksen reissun ajaksi. Juuri sinä aikana ilmestyi yksi aforismeistani.

Matkan jälkeen kyselin isältäni kyseisen lehden perään. Hän etsi sitä ja minä etsin sitä hänen kanssaan, kaikkialta hänen kodistaan, vaan eipä tuota löytynyt. Sitten parin päivän päästä isä soitti, että hän oli löytänyt lehden saunan puukorista, odottamassa sytykkeeksi pääsyä.

Seuraavalla vierailulla sain aviisin omistukseeni. Kotiin päästyäni katsoin lehden päivämäärää, se oli sama päivämäärä, kun olin junassa matkatessani saanut puhelun lakimieheltä, että olin siitä hetkestä työtön. Yritys jossa olin työskennellyt oli julistettu konkurssiin. Ja tuon päivän aforismi siis oli: Vapaus syntyy pakosta. Livet leker.

Menin metsään, tulin kotiin

Metsäaiheisten mietteiden aika oli vuonna 2018 sekä 2020 ja 2021. Metsän Aika -kalentereissa päävastuuni oli kuukausiruno ja viikkomiete. Yhteensä siis 36 metsäaiheista runoa ja 162 metsämietettä!  

On syysmetsäkylvyn aika! Metsän uumenista et palaa samana. Ja tähän ajankohtaan niin lohdullinen: Kaikki polut säilyvät lumen alla. Tai ajatteluun kehottava ja kokoaan isommaksi aukeava: Joskus metsäksi riittää yksi puu.

Lasten kasvattaja on lasten kasvattama

Tämä aforismi vuodelta 2018 voitti Lekolarin järjestämän aforismikisan ja päätyi puolestaan opettajille suunnattuun kalenteriin.

Aiheena oli kasvatus, ja neljän lapsen äitinä ja nyttemmin kuuden lapsen mummuna allekirjoitan tuon lausahduksen edelleen. Kasvatus ja kehitys on vuorovaikutteista.

Minulla on tästä todistekin: Yksi mielestäni hyvinkin aforistinen elämänkokemus on tuolloin nelivuotiaan tyttärentyttären sanallistama tieto, johon mieluusti nojaudun arjessa: ”Ei se ole hävinnyt, se on hukassa.”

Varo! Perintöpelit vääristävät kuvan.

Aforismit syntyvät enimmäkseen melko valmiina lauseina, joskin toiset vaativat sanojen pyörittelyä ja muodon hakua enemmän ja pidempään kuin toiset.

Usein aforismeihin liittyy myös kuvallisuus: näen jonkin asian ja siitä pelkästään tai jotain siihen kuvaan liitettynä syntyy aforismi. ”Varo! Perintöpelit vääristävät kuvan” on syntynyt tällä tavoin.

Vanhan peilin vinouttava ja latistava omakuva siivitti ajatukseen, että olen paljon enemmän ja paljon muuta kuin miten minut on totuttu näkemään. Ja että on hyvä välillä tarkistaa myös kriittisesti, millaisia ajatusmalleja kantaa mukanaan menneisyydestä, varsinkin itseen liittyviä ajatusmalleja.

Parkkipaikan peltimeri lainehtii. Minä kuljen rantoja pitkin.

Toinen kilpailu jossa menestyin aforismien kirjoittamisen alkuaikoina oli Turun seudun joukkoliikenne Fölin järjestämä aforismikilpailu. ”Parkkipaikan peltimeri lainehtii. Minä kuljen rantoja pitkin.”

Parkkipaikan peltimeri avautui eteeni, kun kävelin Kupittaalla ja laskeuduin loivaa alamäkeä ja valmistauduin oikaisemaan parkkipaikan lävitse. Autojen katot kylpivät auringossa. Siitä alkuosa Parkkipaikan peltimeri lainehtii.

Loppuosa Minä kuljen rantoja pitkin kertoo, että olen jalankulkija, potentiaalinen bussimatkustaja joka saattaa siis hypätä Fölin bussiin! Olen mahdollinen joukkoliikenteen käyttäjä, toisin kuin nuo henkilöautonsa parkkeerajat.

Meri ja rannat kohtaavat kuvastossa, aforismista tulee yhtenäinen ja ehkä vähän runollinenkin. Lisäksi tuo minä kuljen rantoja pitkin todistaa itsenäisestä ajattelusta, kyvystä valita oma tiensä.

Poikkeuksellisina aikoina tavallinen muuttuu merkitykselliseksi.

Korona-aikaan vuonna 2020 tuli Olohuone-nimikkeen alla Minna Joenniemen luotsaama Runoraadin aforismikerta. Katsojat saivat etukäteen lähettää omia aforismejaan, joita esityksen aikana kulki nauhana tv-ruudun alareunassa. Niistä pari juontaja nosti esiin ja kysyi studiovierailta, miten ja missä kyseistä aforismia voisi käyttää.

Lähettämäni aforismi pääsi tähän kyselyyn mukaan. Kysymys siis kuului: Missä voisi käyttää aforismia: ”Poikkeuksellisina aikoina tavallinen muuttuu merkitykselliseksi”? Kirjailija Jari Tervo vastaa tutusti virnistellen: ”Lidlin lenkkarimainoksessa.”

Toivo palaa aina. Se on bumerangi, kipinäsade ja liekki.

Pentinkulman päivät on jokakesäinen kirjallisuustapahtuma Urjalassa. Vuonna 2021 sen teemana oli toivo. Siellä oli myös Suomen Aforismiyhdistyksen järjestämä tapahtuma torilla, jossa luettiin lähetettyjä toivoaiheisia viiden aforismin sarjoja, mukana minunkin sarjani.

Toivo ei koskaan häviä. Aina se jää ja aina se voittaa. Tässä on ideana se, että sana häviää voidaan tulkita kahdella tavalla, kadota-sanan synonyymiksi ja voittamisen vastakohdaksi.

Toivo on se, mitä jää jäljelle, kun mitään ei ole jäljellä. Tämä on paradoksi, mahdottomuus: mitä voi muka olla jäljellä, kun mitään ei ole jäljellä?

Toivo on sisaruksista keskimmäinen, oppinut joustavaksi. Tässä viiden aforismin sarjan keskimmäisessä aforismissa viitataan tuttuun kolmikkoon: usko, toivo ja rakkaus. Taustalla lymyää myös kirjoittajan kokemus asemaansa lapsuudenperheessään, keskimmäisen lapsen tunne siitä, että aina sitä joustaa molempiin suuntiin esikoisen ja kuopuksen välissä.

Toivo kattaa kaiken. Nälkäiselle pöydän, vaeltajalle näköalan. Tässä tuttu ilmaisu, kattaa kaiken. Toisessa lauseessa se on käsitetty konkreettisesti pöydän kattamisena ja sitä täydentämään vielä abstraktimpi osuus, avautuva näköala.

Toivo palaa aina. Se on bumerangi, se on kipinäsade ja liekki. Myös tässä on leikitelty kielellä: palaa- ja palata-verbeillä on sama yksikön kolmannen persoonan muoto. Bumerangi palautuu heittäjälleen ja liekki palaa kipinöineen.

Kokonaisuudessa on haettu väkevää ilmaisua. Niukasti sanoja, joita on hyödynnetty mahdollisimman monikerroksellisesti ja monitulkintaisesti, vahvoja väittämiä, kuitenkin runollisesti ilmaistuina.

Purkutyötä

Kirjailija Niina Repo mainitsi minut Kauppalehti Option haastattelussaan. ”Aforistikko Riitta Suominen totesi minulle, että ehkä Anteeksianto-kirja oli minun remonttini. Jos en olisi purkanut vihaa sitä kirjoittaessani, se olisi jäänyt rakenteisiin.”

Ai että tuntui (ja tuntuu) hyvältä, kun kirjailija tituleerasi aforistikoksi Kauppalehti Optiossa!

Väsymys antaa aina väärän todistuksen.

Viime vuoden lopussa osallistuin taas Suomen Aforismiyhdistyksen kilpailuun, jossa haettiin viiden aforismin sarjaa, aihe oli vapaa.

Lähetettyjä sarjoja oli kaikkiaan lähes 160, joten koin onnistuneeni, kun oma sarjani oli seitsemän kunniamaininnan saaneen joukossa.  Oma teemani oli tällä kertaa ehkä pikemminkin toivottomuus eikä teeskenneltyä positiivisuutta aforismeihin sisälly!

Ystävällisyyskö ei maksa mitään? Maksaa se vaivan. Monille ylitsepääsemättömän.

Tämä on saanut inspiraationsa erilaisista päivittäisistä kohtaamisista, bussiin noustessa, kaupassa käydessä, asioita hoitaessa. Onneksi kovin usein se on myös paikkansapitämätön.

Kalenterini on tilikirja, joka sisältää vain muiden tulot ja menot.

Tämäkin on liioittelua, kyllä kalenterissa on omiakin juttuja ja kivoja onkin. Kalenterin vertaaminen tilikirjaan tuntui hauskalta ajatukselta, kun menot ja tulot liittyvät molempiin.  

Arvostan mielipidettäsi. Jätän sen omaan arvoonsa.

Tässä leikitellään termeillä arvostaa ja omaan arvoonsa jättämisellä. Onneksi tämä helpottuu iän myötä, kun muiden näkemykset eivät enää saa kohtuutonta painoarvoa.

Sisällöllisesti samaa sukua on aiempi luomus: Kosto: elän elämäni onnellisena loppuun asti.

Päivittäinen hemmotteluhetki: kylpy itsesäälissä.

Tämä ottaa kantaa siihen, että nykyisin pitää niin kovasti antaa aikaa ja myötätuntoa ja hemmottelua itselle. Sekä siihen, että olen luonnonlahjakkuus uhriutumisessa ja ruikuttamisessa ja pyrkimys on siitä pois, vaikka näin mustan huumorin keinoin.

Lapsena toivoin näkymättömyysviittaa. Vanhenevana naisena minulla on se.

HSL (Helsingin seudun liikennelaitos) ja Suomen aforismiyhdistys etsivät vuonna 2023 aforismeja metroihin, raitiovaunuihin ja runkolinjan busseihin. Lähetin sinne aiemmin mietiskelemäni ”Lapsena toivoin näkymättömyysviittaa. Vanhenevana naisena minulla on se.”

Paikka julkisessa liikenteessä osoittautui hyväksi alustaksi, sillä sieltä ajatus lähti lentoon ja siirtyi eetteriin. Kirjailija Roman Schatz siteerasi sitä Ylen Maamme-kirja -podcastissaan, ja vielä kunniapaikalla: sadannen eli viimeisen lähetyksen viime minuuteilla. Hän totesi: ”Tämä pysäytti jopa minut”.

Ilmeisesti tätä kautta aforismi siirtyi myös yhden rekrygaalan tunnukseksi, törmäsin siihen sattumalta LinkedInissä.

Tämäkin aforismi on syntynyt omakohtaisesta pohdinnasta. Muistan lapsena kadehtineeni Vinskiä, jolla oli käytössään näkymättömyyspulveria ja joka kykeni kävelemään seinien läpi.

Nykyhetken osuus on tuntuma siitä, että vanhempi nainen ei välttämättä yhteiskunnassamme tule nähdyksi, ei saa ääntään kuuluviin, ainakaan jos ei korota sitä. Ohi tai lävitse katsominen ja kuulematta jättäminen ilmenee siten, että mielipidettä ei oteta huomioon.

Tosin olen kuullut tästä myös hyvin konkreettisia tulkintoja: ”Muistan kun kadulla miehet eivät enää katsoneetkaan minua vaan tytärtäni.” Hyvä aforismihan sallii monta tulkintaa.

En ole talvi-ihminen enkä talvihemuli, viihdyn lämpimämmässä ja kirkkaammassa vuodenajassa. Siksi palaankin vielä toivon teemaan ja muistutukseen:

Kevät ja kevyt ovat vain yhden merkin päässä toisistaan.

Metsän aika on nyt

sanallistajaJätä kommentti

Kuva: Petriina Puotiniemi. Metsän aika 2022 on taidekalenteri, jossa valokuvat ja runot kuljettavat käyttäjäänsä metsässä ja sen liepeillä koko vuoden mittaan. Kalenteri pysyy kätevästi mukana matkassa tai asettuu työpöydällä tarjoten metsäkylvyn juuri silloin, kun ihminen sitä tarvitsee eikä pääsyä luontoon ole. Se myös pitää elämän järjestyksessä, sillä päivyrin muoto ja ominaisuudet on tarkoin harkittu ja harkiten hiottu.

A5-kokoisessa kalenterissa sisältö pitää sen, mitä kansi lupaa. Kannet muuten ovat sitä ihanaa materiaalia (soft touch -mattalaminointi), joka siloisena kutsuu hivelemään pintaa yhä uudelleen ja uudelleen. Alkuun päästyä sivelyä ei malttaisi lopettaa ollenkaan…

Metsän aika -kalenterin kuvat ovat hurmaavia, Petriina Puotiniemen taltioimia tuokioita metsän rauhasta. Lumoavat metsämaisemat ovat Uudeltamaalta ja Pohjois-Suomesta. Kuvat imaisevat mukaansa niin, että on helppo kuvitella itsensä osaksi maisema: metsälammen laiturille istuksimaan tai vaeltamaan pitkospuita tietämättä ihan tarkalleen, minne ne johtavat.

Runot ovat omiani. Toivon, että lukijalle ne toimivat samoin kuin olen edellisten vuosien kalenterirunojen kuullut toimivan. Että ne puhuttelevat, antavat oivalluksia ja samaistumispintaa, ehkä liikuttavatkin.

Joka kuukauden aloittaa valokuvan ja runon yhdistelmäaukeama. Kuva ja sana täydentävät toisiaan, kertovat eri keinoin samaa tarinaa, mutta tuovat mukanaan omat ulottuvuutensa. Ja metsässä kun liikutaan, mieleni minun tekevi tarkentaa: omat lajityypilliset ulottuvuutensa.

Viikkoaukeamalla on päivässä varattu tila kellonajoille 8-20, lisäksi on tilaa muistiinpanoille. Kovin viehättävää, että viikonlopun päivät ovat tasaveroisina mukana, samoin ilta-aikojen esiintuominen – itse ainakin elän muulloinkin kuin virka-aikaan! Lisäksi joka viikko tarjoaa vinjettikuvan ja metsämietteen. Walkia Designin taittaja Maarit Soini on lähestynyt asiaa siis sekä käytännöllisestä että esteettisestä näkökulmasta

Metsän aika -kalenterin syntysanat, tai ainakin sen konsepti, lausuttiin vähän livet leker -tyyppisesti ei metsässä vaan merillä seilatessa. Olimme taannoin ystäväni Maaritin kanssa risteilyllä ja mietimme yhteistyöprojektia, ja siitä se ajatus ja sittemmin myös toteutus lähti.

Ensi vuoden kalenterissa on uutena painotuksena metsän ja veden liitto.

Kaikki virtaa,

aika ja joki ja minä

niiden mukana

 

Paluuta entiseen ei ole

enkä sitä toivokaan

 

Puut virran rannalla

katsovat kohti

toivottavat hyvää matkaa

Vuoden 2019 kalenteripohdinnat blogissani osuvat tähän samaan aikaan, marrasharmaa käsittelee samaa ajankohtaa, marraskuun loppupäiviä. Näin jälkeenpäin ajateltuna tosin maailma oli tuolloin täysin toinen, avoin mahdollisuuksille, eipä ollut covidia muunnoksineen, ei.

Onneksi ei yhteiskunta nytkään ole kiinni, vaan monensorttinen itsensä kehittäminen ja ilahduttaminen on sallittua.

Näissä merkeissä kutsunkin sinut kirjoittamaan Sanallistajan Metsän taika -kirjoitusiltaan torstaina 2. joulukuuta kello 18. Paikkana on inspiroiva Luonkos Showroom aivan Turun keskustassa, osoitteessa Puutarhakatu 12. Ota mukaasi vihko ja sujuvasti paperilla kulkeva kynä, niin mennään metsään yhdessä!

Aiempaa kirjoittamiskokemusta ei tarvita, tämä on luonteva ja turvallinen tapa kokea kirjoittamisen ilo ryhmässä ensimmäistä kertaa. Toisaalta tämä tilaisuus sopii myös sinulle, kokenut konkari. Sukellamme metsän ja oman mielen syvyyksiin tavalla, jota et ehkä ennen ole tehnyt.

Illan aikana on mahdollisuus hankkia Metsän aika 2022 -kalenteri etuhintaan (itselle tai lahjaksi, tiedäthän).

Näkemisiin metsäajatusten merkeissä kaupungin  keskustassa!

Loppuun vielä toinenkin tilanne, jossa metsä kohtaa kaupungin. Anssi Tikanmäen luontokuvat eivät koskaan petä.

Kiteen julkaisusta vuosi

sanallistajaJätä kommentti

Kannen kuva ja sisäsivujen osastojen aloituskuvat ovat nuoren lahjakkaan taideopiskelija ja taiteilija Pieta Oraksen siveltimestä, taitto ja ulkoasu Walkia Designin graafikko Maarit Soinin pettämätöntä käsialaa. Kuva: Maarit Soini.

Ja millainen vuosi! Ajattelin ensin otsikoida ajallisesti totuudenmukaisesti ja tarkemmin notta Kiteen julkaisusta reilu vuosi. Totesin sitten, että tässä tapauksessa kaksitulkintaisuus ei ole hauskaa, ironiaan ei ole tarvetta ja näppäryys kääntyy itseään vastaan. Aika oli reilu vuosi sitten mutta vuosi ei ole ollut reilu. Luovuin adjektiivista.

Sanallistajana kirjoitan työkseni ja ilokseni. Johonkin näiden toimintojen välimaastoon sijoittuu viime keväänä ilmestynyt Kide-runoteos, jonka julkaisusta olen kertonut, kun asia oli tuore. Sanomisen ja ilmaisun pakkoa siihen liittyi, kahdessakin mielessä, se kun oli paitsi opinnäytetyö myös edesmenneille vanhemmille omistettu runoitse tehty tutkimusmatka omaan elämään.

Korona peruutti – tai toiveikkaammin ilmaistuna siirsi – paljon semmoista, missä kirjan kanssa olisin voinut näyttäytyä. Oman kotikunnan kirjastoissa pääsin esiintymään luontaisesti rajautuneille mutta sitäkin inspiroivimille yleisöille Varsinais-Suomen Runoviikon aikana. Paikallislehti teki kesällä jutun, ja Turun Sanomien kulttuuritoimitus arvioi kokoelman syksyllä. Samatenkin syksyllä Karjala-lehdessä Kanerva Frantti kolumnoi lukukokemuksestaan.

Näin kiteytti Turun Sanomien kriitikko Miikka Laihinen Kidettä viime marraskuussa:

3 poimintaa

Muistojen ja mielen syvyyksissä

1 Suomisen runoissa astutaan kiehtovasti harhapolulle. Kokoelma luotaa muistojen, mielen ja tunteiden syvyyksiä luonnon kiertokulusta innoittuvien kielikuvien voimalla.

2. Lapsuusmuistot limittyvät teoksessa runouden klassisiin aiheisiin, rakkauteen ja kuolemaan. Yleispätevien lausumien sijaan teemat jäsentyvät runouden lajihistorialle ominaisesti minän näkökulman läpi.

3. Kide toimii parhaiten lyhyempien, aforistista tiiviyttä tavoittelevien runojensa äärellä. Erityisesti minää häivyttävissä säkeissään Suomisen ilmaisu tavoittaa vaikuttavia kielellisiä maailmoja.

Suominen kiittää.

Edelleen Miikka Laihinen kirjoittaa: ”Riitta Suomisen esikoiskokoelma Kide käynnistyy kiehtovalla, tunnustuksen muotoon puetulla johdantorunolla. Runon kirjoittajaksi mieltyvä puhuja myöntää kulkeneensa harhaan tai ainakin ennakoineensa aikomuksensa väärin: ’luulin että kun hetkeni tulisi puhuisin vedestä / vyöryvistä aalloista ja voimasta / (…) kun vuoroni tuli puhuin lasimurskasta vuorikiteistä kristallista.’ Oma- tai henkilökohtaisuuden illuusiota on kotimaisen nykyrunouden saralla harvoin rakennettu näin kiehtovasti.”

Siteerattu katkelma on runosta, joka on yksi omista suosikeistani. Se mielestäni sopii ääneen esitettäväksi ja olen lukenut sen toistaiseksi ainoaksi jääneellä lavarunolavavierailulla Suomen Turussa sekä toistaiseksi ainoaksi jääneessä yhteisötaide-esiintymisessä.

Laihinen toteaa Kiteen ilmaisun tavoittavan ”paikoin varsin vaikuttavia kielellisiä maailmoja”. Hän arvioi sanojen ja kuvien vuolaasti ryöpsähtelevä tulvan mieltyvän keinoksi saavuttaa jotakin tavoittamatonta. Tuostakin analyysistä olen kiitollinen: kirjoittajana ja erityisesti aforistikkona huomaan usein rakentavani paradoksien varaan, ja nyt tuossa saavutetaan tavoittamatonta.

Kanerva Frantti Karjala-lehdestä on hänkin humanistina ja kirjallisuutta opiskelleena lukenut teoksen tarkoin, runoja analysoiden ja taustoittaen. ”Pelkistetyssä, osittain aforistisessa kokoelmassa kuljetaan lapsuuden metsämailta aikuisuuden tyrskyjen ja luotojen kautta nykyhetkeen, missä pienten asioiden merkitys nousee yhä tärkeämmäksi: viljapellon sijaan tähkä, jyvä / metsän sijaan puu, lehti / meren sijaan poukama, aalto // vanheneminen on rajaamista / valitsemista / pois”. Kanerva Frantti luonnehtii runojen olevan kuvia, joiden alla elämä ei missään vaiheessa pysähdy ja teksteissä olevan ilmavuuden jättävän peilauspintaa lukijan omille kokemuksille.

”Tunnereaktion arvoisia runoja” otsikoi puolestaan Kiisa Rippstein vuosi sitten viime suvena tekemänsä paikallislehden Vakka-Suomen Sanomien haastattelun. Haastattelu on kokonaisuudessaan enemmän kirjoitusprossesin luotaamista, kirjoittajan ja hänen ajatustensa esittelyä kuin teoksen arviointia. Hän nosti jutussa esiin myös käsittelemäämme teoksen nimeämisen problematiikkaa: ”Runoteos on saanut nimensä tarkan pohdinnan jälkeen. Ensimmäisessä runossa on mukana kiteitä, toisessa lasimurskaa, joissain se on jotain mikä heijastaa ja taittaa valoa. Toisaalta se tarkoittaa tarvetta kiteyttää. Nimi on siis kaksitulkintainen. Lisäksi kide on mielestäni kaunis ja tiivis sana, Suominen sanoo.” Samoissa ajatuksissa olen edelleen näitten asioitten suhteen. Kiisa Rippstein myös välittää näkemykseni siitä, että jokaisella lukijalla on lupa omaan tulkintaansa.

Lukijapalaute on ollut parasta. Olen ilahtunut kommenteista, siitä että runot ovat koskettaneet ja että niihin on helppo samaistua. Tämä tuntuu arvoikkammalta mahdolliselta kiitokselta. Että on luonut ja sanallistanut hyvin yksityistä ja omakohtaista ja se onkin osoittautunut universaaliksi ja yhteyttä luovaksi. Että lukija on varioinut sururunoa vielä tarkemmin omaa todellisuuttaan vastaavaksi ammentaakseen vielä täydemmän lohdutuksen. Tai että toinen on laittanut seinälleen kopion aukeamasta, jonka ottaa mukaansa vaellukselle, kun maailma taas avautuu.

Kide päättyy sanoihin jostain tulvii valo jonka kaltaista en enää uskonut kohtaavani.

Tämä kirjoitus loppuu runoon, jossa kerrotaan kaikkien laulujen olevan valhetta valhetta valhetta vaan eikä sepittäjä edes itsekään usko sanoja mutta ne lauletaan. Samuli Edelmann feat. Yona ja Aale Tynnin Lasinen vuori.

Nainen joka rakasti hyönteisiä

sanallistajaJätä kommentti

Selja Ahavan Nainen joka rakasti hyönteisiä ilmestyi elokuussa. Kuva: Gummerrus.

Nainen joka rakasti hyönteisiä ilmestyi elokuussa. Luin sen syyskuussa. Kerron lukukokemuksestani lokakuussa.

Jotain tällaisista jatkuvuutta on Selja Ahavan romaanissakin. Tarina etenee muodonmuutosten kautta, ajasta ja paikasta toiseen.

Saksalainen 1600-luvulla syntynyt Maria elää ja toteuttaa kutsumustaan hyönteistutkijana ja -kuvaajana Saksassa, Alankomaissa ja Japanissa.

Toinen ja kuitenkin sama Maria kuolee meidän aikanamme meidän maassamme. Hänen ruumiinsa on ryhtynyt vastarintaan itseään vastaan, se ei kasvata jäkälää, kuten tapahtuu ihmisille kertomuksen mittaan vaan syöpäsoluja.

Marialle avioliitto tai suhde omaan lapseen Theaan eivät ole helppoja. Pelottomasti hän kulkee omaa sisäistä ääntään kuunnellen, välittämättä ympäristön luomista paineista.

Olen näihin vihkoihin tallentanut huomioitani hyönteisistä ja kasveista, sanoin sekä piirtäen, ymmärryksen halulla ja uteeliaisuudella, jotka minulle on Jumalan armosta annettu.

Etsinnässä on perhosten elämänvaiheiden selvittämisen lisäksi läsnä on myös tutkailu ja tuskailu siitä, miksi nainen on asetettu niin kapeaan muottiin.

Rakennetta teokseen luovat latinankielisin termein nimetyt jaksot. Kirjoituskokoelma alkaa munasta (tosin jo ennen sitä on ollut prologi) ja päättyy tuhoon.

Nainen joka rakasti hyönteisiä on kiitoksensa ansainnut. Minunkin mielestäni se saisi voittaa tiedät-kyllä-minkä-palkinnon.

Olen kuitenkin myös törmännyt mainintoihin, että kirja oli synkkä ja dystooppinen. Itse en kokenut sitä niin vaan Marian utelias ja ajoin anarkistinenkin ote loi mielestäni valoisuuttta ja toivoa. On mahdollista valita etsimisen ja kuvaamisen tie, pyrkimys ymmärtää.

Elämänhalu on se mikä Mariaa vie eteenpäin, silloin kun hän poistuu yhteisöistä, joita ei tunne omakseen – tämä tapahtuu vähintään kahdesti – silloin kun jatkaa vaellustaan tutkimattomille seuduille ja silloin kun hän sairastuu fataalisti ja tietää pian kuolevansa.

Elämännälkä näyttäytyy myös haluna matkustaa.

… ja kun kävelin käärö kainalossa pois satamasta, mielessäni syntyi hiljainen ajatus, joka oli oikeastaan ollut siellä jo pitkään mutta jonka olin jättänyt huomiotta, kuten monet muutkin omasta itsestäni nosusevat toivomukset: Tahdon matkustaa.

Kirjan etäinen serkku saattaisi olla Miia Kankimäen tuotanto. Uskaliaat tutkimusmatkaajanaiset ja Japanin kulttuuriin syvällisesti tutustuvat naiset, jotka aikansa vallitsevia käsityksiä uhmaten lähtevät retkilleen.

Tähänkin Ahava ottaa kantaa: miestutkija kerää kunniaa näyttelystä, jonka on tuottanut ostamalla näyttelyesineistön. Esillä on vain koreita eksoottisia tavaroita vailla historiaa ja selvitystä niiden alkuperästä ja yhteyksistä.

Myös taiteen tekemisen oikeutuksen pohdinta on rohkaisevaa.

Minä kiitin Jumalaa Claran kaltaisesta ystävästä ja oppilaasta, joka rohkaisee silloin, kun toinen epäröi, ja muistuttaa, että maalaaminen on jakamista ja ettei omien taitojen hyödyntäminen ole väärin, kun sen tekee toisten iloksi ja hyödyksi.

Marian kanssa ja avulla ymmärrämme, että jokaisen taiteilijan on kuunneltava omaa katsettaan ja piirrettävä niin kuin hänen luonnolleen on sopivaa. Jokaisella on oma mittakaavansa ja rytminsä, joita on noudatettava.

Kirjan loppuosassa Maria kohtaa lyhytaikasesti sielunkumppaninsa. Tapaminen oli intensiivinen ja täyteläinen, yli aikojen kantava.

Mies pohtii, miten voisi kuvata itsensä Marialle samalla tavoin kuin tämä on kuvannut perhosen metamorfoosin neljä vaihetta samassa kuvassa, koko elämä läsnä samassa hetkessä. Se ei tietenkään onnistunut.

Sen sijaan meidän oli käytettävä sanoja, kerrottava tarinoita, valittava, mistä aloitamme ja mitä tapahtuman juovaa seuraamme.

Kide, ensimmäinen runoteokseni

sanallistajaJätä kommentti

 

IMG_8492

Kide on ensimmäinen julkaisemani runokoelma. Teos tuli painosta huhtikuun viimeisenä, saatavilla se on nyt. Kannen kuva ja sisäsivujen kuvat:  Pieta Oras, ulkoasu Maarit Soini. Kuva: Maarit Soini, Walkia Design.

 

Kide on runoteos, joka sisältää runojani muutaman viime vuoden ajalta. Kiteen hiomistyö on kestänyt vajaat pari vuotta ja nyt kirja on valmis ja julkaistu. Tai ainakin se on julkaistu.

Esittelen teosta myös sivuston puolella täällä.

Olo on samaan aikaan täysi ja tyhjä. Olen iloinen ja kiitollinen, mielessä tyyni varmuus siitä, miten oikein oli luoda tämä kokoelma. Ja samalla hienoinen tyhjyys ja tietoisuus siitä, että nyt olen vapaa jatkamaan – kirjoittamaan tai olemaan kirjoittamatta.

Kide on tietyllä tapaa vanhanaikainen kirja tässä nopeasti muuttuvassa maailmassa. Sen  runot käsittelevät klassisia aiheita: elämää ja kuolemaa, vanhenemista ja luopumista, rakkautta ja toivoa.

Osaa runoista on niiden kirjoitusaikana kommentoitu ryhmissä, luovan kirjoittamisen seminaarissa tai omaehtoisen kirjoittajaryhmän kokoontumisissa.

On valaisevaa kuulla toisten kommentteja omista teksteistä. On kasvattavaa huomata, että yksi sanoo näin ja toinen tulkitsee päinvastoin ja että kirjoittaja yksin on vastuussa omasta tekstistään.

Tämän kokoelman runoja on kuvattu ilmavina liikkuviksi ja rytmikkäiksi. Yksi ammattilukija ja runoilija nosti esiin luontoaiheet ja -kuvaston. Yllätyin, minunko runoissani luontoa?

Eräs ystäväni totesi, että sinun pitää jatkaa puista kirjoittamista. Nyökyttelin ja mietin, että jaahas, kyllä minä sitten varmaan olen kirjoittanut puista.

Ja sitten tajusin, että metsät ja meret, joet ja pientareet, luonnonlähteet ja pellonreunat ovat tulleet sinne luonnollisesti (kyllä juu), kun olen runoissa siirtynyt lapsuuden tai muuten vain menneisiin maisemiin

Konstailematon ja alleviivaamaton luontosuhde juontaa juurensa kaukaa ja syvältä.

Teos näyttää siltä kuin toivoinkin sen näyttävän. Siitä kiitos kuuluu kahdelle lahjakkaalle visualistille. Ulkoasusta vastaa Maarit Soini Walkia Designista.

Kuvittaja on  Aalto-yliopiston taideopiskelija Pieta Oras. Kannen kuvan lisäksi hän on tehnyt jokaisen viiden osaston alkuun tunnuskuvan.  Kuva ja sana käyvät dialogia, kun samalla sivulla on myös lyhyt, osaston sisältöä avaava runo.

Olen tyytyväinen myös ajoitukseen. Pitkään aprikoin sitä, miten hölmöä on olla debytantti tässä iässä, etenkin kun muistan ensimmäisen 5-vuotiaana kirjoittamani runon.

Sitten oivalsin, että Kiteen aika on nyt. Näitä runoja en olisi voinut kirjoittaa, saati uskaltanut julkaista, aiemmin.

Lyriikkaani perustuu vahvaan omaan kokemukseen tai näkemykseen, semmoiseen mitä on tarttunut matkan varrelta. Kaksikymppinen ei näitä ajatuksia olisi kyennyt ajattelemaan tai sanallistamaan, siihen tarvitaan enemmän perspektiiviä ja ymmärrystä.

Jo kirjan lukeneet ovat sanoneet sen vaikuttaneen vahvasti, herättäneen tunteita ja tunnereaktioita. Olen kuullut mainintoja kyynelistä. Olen kuullut, että runoni ovat lohduksi.

Tästä olen kiitollinen ja onnellinen. Nämä ovat asioita joita ei toiselta voi pyytää, vaatia tai edellyttää.

Edustan koulukuntaa joka julistaa, että kirjoittaa voi ja kannattaa ennen kaikkea itsensä takia. Kirjoittamalla etsii itseään, jäsentää maailmaa ja omaa paikkaansa siinä. Jokin siihen asti selittämätön saa muodon, tulee ymmärrettäväksi.

Parhaimmillaan tehtävässä onnistuu niin, että sinä lukija löydät tekstistä itsesi ja pystyt samaistumaan siihen. Ymmärät ja oivallat omista lähtökohdistasi ja tulkitset omalla tavallasi sen, mitä minä olen omassa tilanteessani kirjoittanut.

Juuri tämä on kaltaiselleni kirjoittajalle kaikkein palkitsevinta.

Että sanat syntyvät uudelleen ja jäävät elämään jonkun toisen mielessä.

Kokoelmani avausrunon esitän täällä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuningaskobra

sanallistajaJätä kommentti

9789520408107_frontcover_final

Luin Taija Tuomisen Kuningaskobran. En keksi yhtään syytä, miksi sinun ei kannattaisi lukea sitä. Olet jo lukenut? Ehkä kannattaisi lukea uudelleen? Kuva: Tammi.

 

Ajoitus on tärkeää lukemisessakin.

Voi käydä niin, että hyvä kirja jää laimeaksi läpiluvuksi, kun se osuu käsiin väärään aikaan. Ilmassa ja elämässä on jotain mikä häiritsee lukemista, tekee siitä toisarvoista. Ei ole aikaa, halua, mahdollisuutta keskittyä ja antautua tekstin virtaan.

Mutta onneksi voi käydä täysin päinvastaisestikin. Yhdentekevien tai hyvien kirjojen ja lukuhetkien lomaan osuu huikea kokemus. Teksti saapuu juuri oikeaan aikaan ja resonoi niin kuin vain teksti parhaimmillaan voi, tiedäthän.

Taija Tuomisen viime syksynä ilmestynyt Kuningaskobra on ollut minulle tällainen lukukokemus.

Tiesin kirjailijan entuudestaan arvostetuksi sanataideohjaajaksi. Olin kuullut hänen kursseistaan niin paljon hyvää, että kestoaikeena on ollut hakeutua hänen kurssilleen kirjoittamaan. Kenelläpä itseään kunnioittavalla sitä ei bucket listia olisi?

Avoimin mielin siis tartuin Kuningaskobraan. Mielessä soi ”On piilossa viidakon, suojassa temppeliraunion valtakunta viimeinen…. ” Viidakon uumenissa on paljon tuntematonta ja pelottavaa, kertoo laulu.

Hämeen metsissä ja peltoteiden päissä on ollut paljon tuntematonta ja pelottavaa, kertoo kirja.

Alusta asti suojaisassa pihapiirissä eläneelle ihmiselle teos on havahduttavaa luettavaa.

Taija Tuomisen esikoisromaani Tiikerihai on ilmestynyt vuonna 2000. Kirja perustuu osin omaelämäkerrallisuuteen. Nyt ilmestynyt Kuningaskobrakin on autofiktiota.

Tiikerihai kuolee jos se ei ole liikkeellä, muistelee kirjoittaja.

Kuningaskobran kirjoittamista pyysi tuntemattomaksi jäänyt lukija ja tukija vuosikausien ajan. Mikäli tämä osuus kirjassa ei sitten ollut sitä fiktiota.

Tiikerihaita en ole lukenut eikä minun sitä tarvitsekaan lukea. Olen lukenut Kuningaskobran, joka on sama tarina myöhemmin, tästä hetkestä kerrottuna.

Nyt avautuu se totuus ja se muistojen joukko, jolla on merkitystä. Sellaisena kuin se kirjailijalle kirjoitushetkeen mennessä on siilautunut ja muuntunut. Muuta ei minunkaan tarvitse tietää.

Kesti kahdeksantoista vuotta, ennen kuin uskoin, että minulla on vain tämä yksi tarina kirjoitettavana. Tämä tarina, joka muuttuu ja kasvaa koko ajan. Minäkin muutun matkallani kohti jotakin. (102)

Menneisiin tapahtumiin on syntynyt – ja luotu – etäisyyttä, mutta kerronnassa ne keskustelevat ja vuorottelevat nykyajattelun ja -toiminnan kanssa. Syntyy eläviä jatkumoja, pakottomia syy-seuraussuhteiden näkyväksi tekemisiä.

Miten kuvatunlaisesta kasvuympäristöstä voi selvitä? kysyy lukija. Murtautumalla sieltä ulos vapauteen, luomalla itse oman elämänsä ja tekemällä ystävistä sukunsa, vastaa teos.

Ja kirjoittamalla. Ehkä juuri siksi kirja tuntui omalta. Sinne on niin paljon siivilöitynyt oivalluksia kirjoittamisesta: näkökulmia ja lähestymistapoja siihen, millaista tekstiä voi luoda ja miten se tapahtuu.

Sanon opiskelijoilleni, että julkaiseminen ei ole tärkeintä, vaan itse kirjoittaminen.

Sanon opiskelijoilleni, että olkaa uteliaita ja kiinnostuneita.

Sanon opiskelijoilleni, että maailma on teidän, rakastakaa sitä! (34)

Suorituskeskeisessä huomiotaloudessa minua viehättää ajatus siitä, että keskeistä on kirjoittaa, julkaiseminen jää toissijaiseksi sen rinnalla.

(Ja muistan kuitenkin samalla, että on yli vuosi siitä, kun lausuin ääneen julkaisevani runokokoelman, mainitsin sen jopa nimeltä ja taisipa mukana olla julkaisuajankohtakin. Mutta palataan tähän hei.)

Elämä on valintoja, ja me olemme sitä mitä kaipaamme, tiivistyy Kuningaskobrassa. Muistot muuttuvat ajan myötä eikä kaikkia muistojen laatikoita tarvitse avata. Kirjoittaminen on valintoja.

Kuningaskobrassa ollaan paljon kaukana, lapsuudessa se tapahtuu unelmien ja karttakirjan avulla. Aikuisuudessa matkataan konkreettisesti preerialla, ympäri Eurooppaa, Etelä-Amerikassa, Venäjällä…

Tärkeää on olla siellä etäällä, mutta vähintään yhtä keskeistä on, missä silloin EI ole: ei menneisyydessä eikä syntymäseudulla.

Oleellista on mahdollisuus, ei välttämättä edes toteutus; vapauden tunne syntyy moottoripyörän omistamisesta, ei sen ajamisesta.

”Haluan kirjoittaa siitä, että huomisesta tulee hyvä päivä, Aivan kuten tämäkin on. Haluan kirjoittaa, että synkän haudan sijaan me voimme aina valita kirkkaan ja sinisen taivaan.”(223)

Päivän biisi ei olekaan ilmeinen Kuningaskobra vaan vapauden tematiikan uljaasti ja eleettömästi esittävä  Kun tänään lähden.

 

Taija Tuominen: Kuningaskobra. Tammi 2019.

Kursivoidut kohdat ovat lainauksia Kuningaskobra-teoksesta.

Valitsen esittelemäni kirjat – kuten kaikki aiheet – blogiini omien mieltymysten mukaan eikä kyse ole kaupallisesta yhteistyöstä. Kerron kyllä jos tilanne muuttuu.

 

 

Aluksi

sanallistajaJätä kommentti

ballpen-blank-desk-journal-606541

– Ja otetaan tähän alkuun lyhyt esittäytyminen. Kuka olet? Miksi olet täällä? Millaisia odotuksia sinulla on?

Suunnilleen tuolla tavalla alkavat ohjaamani sanataidekurssit, usein vähän pehmennetymmin ja ehkä hiukan yksilöidymmin kysymyksin. Liikkeellelähtö on tämä, vaikka sanamuodot saattavat vaihdella. Siksipä juuri näinikkästee alkaa myös ensimmäinen blogipostaukseni. Tervetuloa mukaan matkaan!

Kukako olen? Sitä olen miettinyt yli puoli vuosisataa (niinpä! mieti sitä!). Olen Sanallistaja (yritys) ja sanallistaja (ihminen joka hahmottaa ja jäsentää maailmaa kielen avulla, määritelmä omani). Olen aina ollut kirjoittaja. Kirjoitan elääkseni ja kirjoitan elääkseni: tuottamalla sisältöä saan elämääni sisältöä mutta myös elannon.

Miksi olen täällä? Todennäköisesti kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia, pohdintaa enemmän kuin loppupäätelmiä. Pienet ohikiitävät hetket ja maailmoja syleilevät ikuisesti ratkaisemattomat kysymykset viihtyvät luonnikkaasti rinnakkain. Aihesanoja kertyy kirjallisuuden, musiikin, kuvataiteen ja muun kulttuurin saralta. Pukeutuminen, maltillinen matkailu, kauniit asiat – niitäkin havainnoin, pyrkimyksenä sisällyttää katseeseen ilo ja lämpö.

Tarjolla on kurkistuksia aikuisen naisen eloon ja oloon. Kerron ihanasta tasaisesta arjesta, mutta mukana kulkevat myös raportit kurjuuden kuningattarena olemisesta – ja toisaalta taas ylevöitymisen puhtaat hetket. Tuokiokuvia, katkelmia, fragmentteja. Katson maailmaa häikäilemättömän subjektiivisesti. Ihmisen elämä kaikkine vaiheineen kiinnostaa, imeväisiästä isovanhemmuuteen.

Mitä odotan? Ehkä sillä ei ole merkitystä. Mitä sinä odotat?

Kuuntelehan