Uncategorized

Sanataideohjaajan aakkoset

sanallistajaJätä kommentti

Sanataideohjaaja tekee työtä omalla persoonallaan, siksi kaikki sanataideohjaajat ja heidän tuntinsa ovat erilaisia. Selvennän tässä omaa ajatusmaailmaani ja työtapaani. Samalla kiitän aktiivisia kurssilaisiani, jotka (syystä) ihmettelevät, onko kyseessä tekninen häiriö vai mikä, kun blogi ei ole päivittynyt. Vuosia sitten olen luonut Sanallistajan aakkoset, yhtä harkiten ja sattumanvaraisesti kuin nämäkin.

A

Aloitus. Aloituslause on tärkeä: ensimmäinen kosketus lukijaan tai kuulijaan. Herättääkö se kiinnostuksen? Imaiseeko se välittömästi mukaansa? Tuleeko vastaanottajalle vastaansanomaton halu jatkaa lukemista saman tien ja ottaa selvää, mistä tässä oikein on kysymys.

Syntyykö vastaanottajalle tunne, joka ottaa valtaansa, kutsuuko se keskustelemaan, myöntämään että noinhan se on, miten itse en ole tajunnut asiaa noin muotoilla. Vai herättääkö se vastustuksen: ei se noin ole! Miten kukaan voi väittää mitään tuollaista!

Kirjoittajalle tekstin aloitus voi olla vaikeaa, jos siihen lataa liikaa odotuksia. Siksi hyvä ja usein annettu neuvo onkin vain aloittaa kirjoittaminen. Myöhemmin voi alun stilisoida haluamakseen tai vaikka karsia pois ensimmäiset lauseet.

B

B-luokan teksti. Yksi klassisista kirjoitusharjoituksista on kirjoittaa niin huonosti kuin osaa.  Tämä poistaa estoja ja ylisuuria ennakko-odotuksia oman tekstin suhteen, toimii myös kirjoitusjumin poistajana.

Luovan kirjoittamisen opinnoissa opiskelukaverit äänestivät taannoin tuottamani runon kliseisimmäksi ja huonoimmaksi; pitääkö olla huolissaan vain ylpeä tästä meriitistä? Korostettakoon tässä yhteydessä, että tuolloin todella oli tarkoitus kirjoittaa huono runo.

C

Copyright. Tekijällä on tekijänoikeus omaan tekstiinsä. Ideoilla ei copyrightia ole.

D

Dead line, dedis, määräaika. Auttaa kirjoittajaa silloin, kun inspiraatiota ei kuulu. (Sellaisen voi myös luoda itse. Luet tätä nyt, koska lupasin kurssilaisille, että 11.3.25 mennessä on uusi teksti julki.)

E

Epäröintejä. Pirkko Saision kirjoittamisesta kertova todistusvoimainen loppuunmyyty teos. Ota yhteyttä jos olet valmis luopumaan omastasi.

F

Fiilis, tunne, tunnelma. Pyrkimykseni on, että tunnilla on aina hyvä ja rakentava tunnelma. Miltei kaikki kurssini ovat toimineet siten, että kotona kirjoitetaan teksti (”kotiläksy” annetusta aiheesta), joka sitten jaetaan eli luetaan ääneen tunnilla. Yhden tekstin lukemisen jälkeen siitä keskustellaan, muut kurssilaiset kommentoivat sitä ja esittävät kysymyksiä sekä omia kokemuksiaan ja näkemyksiään.

Itse pääsääntöisesti annan kommenttini tekstistä, kun ryhmän keskustelu tuntuu tulleen valmiiksi; en halua omien käsitysteni johdattavan keskustelua tiettyyn suuntaan vaan lopuksi ikään kuin vedän yhteen keskustelun ja esitän omia huomioitani tekstistä.

Ryhmän koosta ja aktiivisuudesta riippuen joskus joudun lopettamaan keskustelun ikään kuin kesken, jotta kaikille teksteille jää yhtäläisesti tilaa. Samoin toimin moderaattorina, mikäli keskustelu tuntuu karkaavan kauas tekstistä ja aiheesta – niin mielenkiintoisia kuin yleiset keskustelut ovatkin, niihin ei isoissa ryhmissä ole aikaa.

Pidän mielessäni myös sen, että valtaosa kirjoittajista haluaa todella kirjoittaa ja puhua kirjoituksista ja kirjoittamisesta. Asiattomille kommenteille on nollatoleranssi, mutta vuosien mittaan ei keltaista korttia juurikaan ole tarvinnut käyttää. 

Parhaimmillaan ja useimmiten kirjoittajat ryhmäytyvät nopeasti toisiaan tukevaksi joukoksi.

G

Genre. Kirjallisuuden laji. Perusluokittelu kirjallisuudessa on jakaa se epiikkaan, lyriikkaan ja draamaan. Näissä kaikissa alalajeja on paljon. Eri asia sitten on, onko kirjoituskurssilla luotava teksti aina luokiteltava johonkin genreen kuuluvaksi. Toisaalta vaikkapai dekkaria kirjoittaessa on hyvä tietää, mitkä piirteet kuuluvat juuri siihen lajiin.

H

Huumori on yksi vaikeimmista taiteen lajeista, myös ja eritoten kirjoittajalle – miten olla oikeasti hauska? Huumoria viljellään myös tunneilla fiiliksen (ks. yllä) luomiseksi. Huumori voi olla hurttia ja mustaa, mutta loukkaavaa sen ei pidä olla. Ohjaaja rohkaisee ilmiantamaan, milloin tämän huono huumori on liiankin huonoa.

I

Ilo. Kirjoittamisen ilo on yksi mahtavimmista tunteista. Se ylittää ns. luomisen tuskan ja valtaa mielen yleensä, kun antaa itselleen vain luvan kirjoittaa eikä esitä ennakko-odotuksia laadusta tai määrästä. Iloa sanovat kurssilaiset tuntevansa myös muiden tekstien lukemisesta ja kuuntelusta. Ilo on kursseillani aktiivisen vaalinnan kohteena.

J

Julkaiseminen. Voi kirjoittaa tekstiä, jota ei halua julkaista. Voi kirjoittaa tekstiä, jonka haluaa julkaista. Tällöin usein jo kirjoitusprosessissa miettii tekstin luomista tästä näkövinkkelistä ja tällaiseen kirjoittamiseen on julkaistu (kyllä!) lukuisia oppaita.

K

Kunnioitus. Yksi tärkeimmistä sanoista ja asioista, joka liittyy kirjoituskursseihini. Olen luonut vahvasti turvallisen tilan periaatteen kanssa vahvasti liittoutuvan 4K-metodin. Avaan tätä tarkemmin kursseillani, mutta kyse on tästä: 1 = Kunnioitus toisen tekstiä kohtaan, 2 = Kunnioitus toisen persoonaa kohtaan, 3 = Kunnioitus omaa tekstiä kohtaan 4 = Kunnioitus itseä kohtaan.

L

Lukeminen. Sanotaan, että kirjoittaminen ja lukeminen ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Uskon vakaasti tähän. Lukemalla paljon parantaa omaa kirjoitustaitoaan – näin yksinkertaista se on. 

M

Motto. Sanataideohjaajan mottoni on norjalaiselta lastenkirjailijalta Stian Holelta: ”Sinä kirjoitat sinusta. Minä luen minusta.” Kun aktiivisesti vielä toimin yrittäjänä, Sanallistajan slogan oli ”Kohtaamisia sanojen maailmassa”, ja koen kyllä sen toimivan totena myös sanataideohjaajaminulla. Ja kohtaamiset miellän yhä merkityksellisemmiksi nykymaailmassa.

N

Nauru. Ihana ääni, joka kaikuu tunneillani usein. Työtä tehdään vakavasti mutta ei ryppyotsaisesti ja usein piiriläiset palkitsevat oivaltavat ja maukkaat tekstit ilakoivalla naurulla.

Naurunalaiseksi saattaminen on myös ikiaikainen keino pilkata vaikkapa valtaapitäviä.

O

Oppaat. Kirjoittamisen oppaita on runsaasti, sekä kotimaisia että kansainvälisiä. Suurin osa löytyy Vaski-kirjastoista luokan 86.07 Kirjalijan työ alta. Itse pidän Julia Cameronin ja Natalie Goldbergin teoksista, kotimaisista suosikkini on Anneli Kanto ja teos Kirjoittamassa. Mutta oppaita on paljon, ja niitä lueskelemalla voi saada tietoa ja taitoa omaan työhönsä, ja niiden parissa voi myös viihtyä, vaikka ei vinkkejä mieleen painaisikaan.

P

Palaute on pääsyy siihen, miksi kirjoituskurssille osallistutaan (ja toinen yleinen syy on se, että kursseilla kirjoitetaan, mistä toiminnasta voi ilman kurssia laistaa). On motivoivaa saada omasta tekstistään palautetta, se avaa uusia näkökulmia, selventää ajattelua ja samalla tekstiä.

Q

Quasimodo, Salvatore (sisilialainen runoilija 1901-1968) ja hänen runonsa: Jokainen yksinään maan sydämellä / auringonsäteen lävistämänä:/ ja äkkiä on ilta.

R

Rakenne. Tekstin rakenteeseen kuuluu se mitä kerrotaan, ja miten se kerrotaan. Tekstissä on yleensä alku, keskikohta (käsittely) ja loppu. Saman tarinan voi kertoa monella tavalla, mikä tulee todistettua joka ikinen kerta ryhmien kohtaamisissa.

S

Sisältö. Tekstit koostuvat sisällöstä ja muodosta, Parhaimmillaan ne ovat yhtä, tai vähintäänkin tukevat toisiaan. Ellei sitten kirjoittaja ole tarkoituksellisesti ja tietoisesti halunnut luoda ristiriitaa näiden välille.

T

Tyylitaju. Jotta kirjoitus on eheä, on sen sävyn oltava kauttaaltaan yhteneväinen. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että sanasto on samasta maailmasta, eikä yksittäinen ilmaisu tarkoituksettomasti tökkäise esiin sanojen virrasta. Tyylitaju on hyvä työkalu. Jos se on luontainen, mainiota, jos kehitettävää on, siihen auttaa esimerkiksi lukeminen ja analysointi.

U

Uskallus. Kirjoittaminen on rohkeuden teko ja erityisesti sitä on oman kirjoituksensa jakaminen. On aina yhtä upeaa todistaa, miten jännityksestä huolimatta kirjoittaja lukee tai antaa luettavaksi oman tekstinsä.

V

Valitseminen. Kirjoittaminen on valintojen ja päätösten tekemistä. Mitkä sanat tuon julki, mitä kerron rivien välissä, mistä päätän vaieta. Yksi lause voi johtaa tuhanteen suuntaan, mille tielle lähden?

W

Why? Miksi kirjoitan, mitä tavoittelen? Jotkin kysymykset jäävät kirjoittajan itsensä ratkaistaviksi, samoin kuin lopullinen vastuu tekstistä jää aina kirjoittajalle itselleen. (Kunnes se siirtyy lukijalle tai kuulijalle, eikä kirjoittaja enää yllä siihen tulkintaan.)

X

X, tuntematon tekijä. Mukana luovuudessa.

Y

Yksilö. Kurssilla jokainen kirjoittaja on oma yksilönsä. Jos tekstejä pitää arvottaa, katsotaan edistymistä hänen aikaisempiin teksteihinsä eikä verrata muihin osallistujiin. Ja kyllä, kirjoittajaksi tullaan kirjoittamalla. Yleensä kevätkauden viimeinen teksti on huomattavasti sujuvampi ja ansiokkaampi kuin syyskauden ensimmäinen.

Z

Zoomerit, boomerit, milleniaalit, seniorit… Ei, kirjoituskursseillani jokainen on ensisijaisesti yksilö, vaikka teksit saattavatkin tulkita aikakautensa tuntoja.

Å

Åbo, Suomen Turku. Paikka jossa on palkitsevaa ja motivoivaa tehdä sanataideohjaajan ja kurssinvetäjän työtä.

Ä

Äänne. Kirjaimia kirjoitetaan, äänteitä lausutaan ja luetaan. Äänteellisyys on tärkeää, kun tutkaillaan kirjoituksen sävyä.

Ö

Öinen, yöllinen, notturno.

Elokuussa elokuusta

sanallistajaJätä kommentti

Elokuu on itse oma runonsa. Se määrittelee itse itsensä ja on omavarainen, se on täydellinen epätäydellisyydessään ja hyväksyy keskeneräisyytensä. (Siis kaikkea sitä, mihin ihminen toivoo vielä päätyvänsä.)

Jos olisi alkukesän elänyt kesannolla, voisi elokuussa palautua ruotuun.

Voisi noutaa takavasemmalla riippukeinussa lojuneen tavoitteellisuuden, tarkistaa kaapista napatun koulunaloitusuniformun siisteys ja sopivuus, ja hyvässä lykyssä päästä taas verhoutumaan siihen entiseen ja jo omistuksessa olevaan ajattomaan, tyylikkääseen ja ei-kaikkein-persoonallisimpaan vaatteeseen.

Voisi pukeutua ryhtiin ja rytmiin, asustaa itsensä mukavilla kengillä ja lempeän määrätietoisella ilmeellä – toki tiedän mitä olen tekemässä ja minne olen matkalla.  

Elokuussa ehtii vielä täydentää sen, mitä kesätekemislistauksen toteutuksesta uupuu. Yyterissä on kylmää joka tapauksessa, meressä voi kahlata ja kastautua vielä loppukesästäkin ja joka tapauksessa veden viileys vaimenee, kun sille vain antautuu.

Janoon jääneet kesäkukat saavat seuraajikseen krysanteemit ja asterit, julmaa mutta vääjäämätöntä luonnon kiertokulkua.

Elokuussa voi nukkua pois alku- ja keskikesän univelat.

Monte Criston kreivi odottaa yhä joka ilta. Sukellan tapaamisiimme yhä syvenevällä innolla, kuten olen tehnyt miltei joka kesä parinkymmenen vuoden ajan.

Hämärtyvistä elokuun illoista kynttilälyhtyin valossa tarinoivat monet, jotkut viettävätkin.

Kiinalaiset puhuvat viidennestä vuodenajasta, kesän ja syksyn taitteesta. Sen taianomaisuuteen elokuu kuljettaa, kun syksy on jo aistittavissa eikä kuitenkaan vielä kokonaan läsnä. Jokin tuulen hipaisussa, yhä keltaisempiin sävyihin syvenevissä lehtipuissa, niittykukkien lajien vaivvihkainen  vaihtuminen toisiin, ärhäkämpi aalto laituria vasten.

Luopumisen kauneutta olen aistivinani, alttiutta uuteen ilman että kaikkea saavutettua tarvitsee heittää tarpeettomana pois. Ajatus siitä, että ilman aiempia kokemuksia en juuri nyt olisi juuri tässä.

Elokuu on kuin kumpuilevan maaston korkein kohta: siihen on hyvä seisahtaa hetkeksi, luoda silmäys taaksepäin ja kääntää katse kohti suuntaa, johon on matkaamassa.

Teijon Kulttuurimeijeri kutsuu

sanallistajaJätä kommentti

Kahdesti olen tähänastisessa elämässäni käynyt Teijon Kulttuurimeijerillä. Ensimmäinen visiitti oli parisen vuotta sitten, kun rakennuksen kunnostustyö oli vasta paperilla sekä Kulttuuriyhdistyksen ja toiminnanjohtajan mielessä suunnitelmina.

Toinen kerta oli kesäkuun yhdestoista kesäkuuta kuluvaa kesää. Tuolloin pääsin meijerin lumoavaan pihapiiriin luomaan runomuotokuvia halukkaille. Yhä tutkailen sitä mielentilaa, jossa saapuminen sinne tuntui kotiinpaluulta, vaikka todellakin olin vieraillut siellä ainoastaan kerran aiemmin (ja silloista vaellusta vaikeutti rakko kantapäässä).

Tunnettua on, että luovaan kirjoittamiseen vaikuttaa myös paikka, jossa se tapahtuu. Kulttuurimeijerin henki tuntui siivittävän taannoista runomuotokuvien kirjoittamisprosessia – ja myös vastaanottoa. Ilo, kiitollisuus ja ajoittain liikutuskin oli muotokuvamallien ja runoilijan jaettu tunnemaailma.

Kulttuurimeijerissä ja sen pihapiirissä on määrittelemätöntä lumoa. Tämän artikkelin kuva (ihan ite) ei millään muotoa tee oikeutta miljööllä, siksi suosittelen käyntiä paikan päällä aistimassa tunnelma (ja alun linkin kautta pääsee tutkailemaan kuvia, jotka tekevät oikeutta paikalle). Tilassa on myös taidenäyttelyitä.

Omat tulevatkin käyntini liittyvät kirjoittamiseen. Heinäkuun 16. ja 17. päivänä tarjolla on Luonnollisesti-kirjoituspaja, alempana on kurssin tarkempi esittely. Päivien sisältö on eri, joten osallistua voi molempina päivinä tai jos se ei luonnistu, voi tulla myös vain toisena päivänä kirjoittamaan. Nähdäänköhän silloin?

Samaan ajankohtaan osuu Teijon kansallispuistossa tapahtuva Kesäyön taikaa -vaellus, siitäkin tietoa alla. Kiinnostava retki metsään ja samalla omaan itseen. Kurssit on ajoitettu niin, että halukkaat voivat osallistua molempiin, sekä Luonnollisesti-kirjoituspajaan että Kesäyön taikaa -tapahtumaan.

Runomuotokuvien luominen puolestaan jatkuu Teijon Wanhanajan Markkinoilla 13.-14. elokuuta, Kulttuurimeijerillä tietenkin. Toivottavasti nähdään siellä.

Kesälauluista kaunein on Pepe Willbergin Kesän maku.

Talvipäivänseisauksen jälkeisenä päivänä

sanallistajaJätä kommentti

Kuva: Petriina Puotiniemi

Joulun valo, valon syli

kantaa kaamosajan yli.

Lempeän levollista joulua, hyviä päiviä pian alkavaan uuteen vuoteen.

Runo on omani, kuva Petriina Puotiniemen, molemmat Metsän aika 2022 -kalenterista.

Lauluna soi Sydämeeni joulun teen, tulkitsijana Vesa-Matti Loiri.

Viisi aforismia toivosta

sanallistajaJätä kommentti

Kuva: Adonyi Gábor, Pexels

Osallistuin Suomen Aforismiyhdistyksen järjestämään kilpailuun, jossa etsittiin viiden aforismin sarjaa aiheesta toivo. Sijani oli oman laskuopin mukaan neljäs (laskettu lennosta, kun 10 finalistia esitettiin alenevassa järjestyksessä voittaja viimeksi, ei tarkistuslaskentaa).

Toivosta olen kirjoittanut ennenkin, Ovet auki maailmaan! -näyttelyssä ja runokirjassa Kide.

Tässä ne ovat, uusimmat toivon säkeet, ja aina ajankohtaiset:

Toivo ei koskaan häviä. Aina se jää ja aina se voittaa.  

Toivo on se, mitä jää jäljelle, kun mitään ei ole jäljellä. 

Toivo on sisaruksista keskimmäinen, oppinut joustavaksi. 

Toivo kattaa kaiken. Nälkäiselle pöydän, vaeltajalle näköalan. 

Toivo palaa aina. Se on bumerangi, se on kipinäsade ja liekki.

 

Vaikka kaikki haluu elää säkenöivästä voimasta, ja villi lapsi voi ottaa juoksuunsa mukaan toivon kipinän, on laulu tällä kertaa Anneli Saariston Appelsiinipuita aavikkoon. Voiko olla nimeä tai kielikuvaa, joka paremmin ilmentäisi toivoa?

Kuunpäivän kirjeet. Lukukokemus.

sanallistajaJätä kommentti

Emmi Itärannan Kuupäivän kirjeet ilmestyi alkusyksystä 2020. Kuva: Teos.

”Kohta lasken kynän ja muistikirjan pöydälle, ryömin huovan alle ja sammutan valon. Katselen, miten Ziggyn valkosukkainen etutassu avautuu ja sulkeutuu hämärässä kuin kukka, se aistii minut vieressään. Paksun metalliseinän takana ajatukset vaeltavat ja pimeys sataa kaikkiin suuntiin, yksi etäisyys lyhenee ja toiset kasvavat.

Olet tässä. Olet toisaalla. Vain päivien kuluttua painan täyteen kirjoitetun muistikirjan käteesi.”   

Tästä on kyse Emmi Itärannan uusimmassa romaanissa Kuunpäivän kirjeet. Kirjoittaminen taltioi sen, mikä tapahtuu ja mikä tapahtui. Se muistaa ja kuvittelee, arvailee: täyttää menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden aukkopaikat.

Kirjoittaminen ei esittäydy kirjaamisena. Minäkertoja Lumi kirjoittaa muistikirjaansa Solille, kadonneelle puolisolleen. Kertomukselle on siis osoitettu yleisö. Muistikirjan lehdet täyttyvät puhutteluista, kysymyksistä, unista, muistoista, kuvitelmista, viesteistä, raporteista ja tunnustuksista.

Täysin yksipuolista ei viestintä ole, sillä kirjaan sisältyy muutama Solin Lumille lähettämä viesti. Ne eivät selitä tai selvennä mitään, kehottavat vain luottamaan ja toimimaan ehdotetusti ja ehdottomasti.

Vuosi on 2168. Ajassa liikutaan myös menneisyyteen. Kerrotaan, miten maapallolla syntynyt ja sieltä onnekkaasti pois päässyt Lumi on puolisoaan Solia arvoasteikossa alempana, sillä Sol on alkuperäisiä marsilaisia.

Muuallakin avaruudessa asutaan, kuussa ja Jupiterin kuussa. Osa siirtokunnista on jo jouduttu sulkemaankin.

Sulkemiset ovat tapahtuneet siksi, että ympäristö on saastunut elinkelvottomaksi. Marsin kupolikaupunkienkin ympärillä alkaa syvä pimeys. Välimatkoja taitetaan erilaisilla ajoneuvoilla.

Dystooppinen juonne on kuitenkin vain yksi osa kirjaa. Henkilöiden väliset jännitteet on kuvattu taitavasti: Lumikin epäilee Solin motiiveja ja toimintaa. Onko Sol kadonnut vapaaehtoisesti vai onko hänet siepattu? Mikä on hänen osuutensa terroristiseksi muuttuneessa toiminnassa?

Lukija pääsee seuraamaan tapahtumien ja Lumin tunnetilojen kehitystä. Välillä edetään miltei trillerimäisesti.

Henkilögalleriaan kuuluu Solin perheestä, äiti Naomi ja sisar Ilsa sekä Lumin ohjaaja Vivian. Vivian auttaa Lumin tämän parantajan ammattiin. Enisa-niminen toimittaja on Lumin mukana selvittämässä, mitä tapahtuu todella.

Samanismi on iso osa kirjan maailmaa, ikiaikaiset myytit luontuvat tarinaan. Vivianin voimaeläin on joutsen ja Lumin ilves. Mystiset matkat ja rankat kokemukset kuuluvat parantajan arkipäivään.  

Kuunpäivän kirjeet on paljon muun ohella myös rakkaustarina:

”Sol, tämä saattaa olla viimeinen sivu, se jonka kirjoitan, kun kaikki on jo tapahtunut. Se jonka revin irti muistikirjan lopusta ja asetan kannen ja kansilahden väliin. Sen ensimmäinen sana on sinun nimesi: siitä tiedät heti, että lauseet tulevilla sivuilla ovat yhtä lailla sinua varten kuin itseäni.

Sanoit kerran, että kirjoittaminen on matkaamista äärettömien etäisyyksien taakse. Näillä sanoilla siirrän sinut luokseni ajan ja paikan poikki.”

Kieli on kaunista, kuulasta ja ilmaisuvoimaista.

Olen miettinyt, miten kirjailijaan vaikuttaa se, että hän asuu ja työskentelee muussa kuin oman äidinkielisessään ympäristössä.

Onko kieli silloin jotenkin vieläkin enemmän työväline, pystyykö sitä käsittelemään ja työstämään ikään kuin neutraalimmin ja puhtaampana? Ulkopuolelta kuin kuvanveistäjä muovaa savea?

Entä miten vaikuttaa se, että kirjailija kirjoittaa romaaninsa rinnakkain suomeksi ja englanniksi?

Kuunpäivän kirjeet on Emmi Itärannan kolmas romaani. Yhtä vaikuttavia lukukokemuksia ovat myös aiemmat Teemestarin kirja (2012) ja Kudottujen kujien kaupunki (2015).

Kuun pojasta kertovan tarinan Hijo de la Luna esittää Géronimo Rauch ft Carlos Rivera. Vaikuttava esitys on armollisempi, kun sisältö jää vieraaksi, kauniita sanoja vailla merkitystä.

Kielletyt leikit – kun tanssiminen oli rikos

sanallistajaJätä kommentti

Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2020 voitti teos Kielletyt leikit. Tanssin kieltämisen historia Suomessa 1888–1948. Atena Kustannus Oy 2020. 260 sivua. Kuva: Atena Kustannus.

Poikkeusaikoja on eletty ennenkin. Niistä on kirjoitettu kirjoja, joista tässä on esittelyssä yksi, uuden näkökulman avaava.

Kielletyt leikit on ensimmäinen tanssin historiaa Suomessa käsittelevä kirja. Sosiaalihistorian alaan luokiteltu teos luo kattavan katsauksen siihen, millainen tanssin asema on maassamme ollut. Ajallisesti kirja lähtee Venäjän valtakaudelta ja päättyy kolme vuotta toisen maailmansodan jälkeen. Aikajana on siis 60 vuotta.

Kirjan ovat kirjoittaneet Tampereen yliopiston historiantutkijat Marko Tikka ja Seija-Leena Nevala. Runsaasti tietoa sekä paljon viitteitä ja lähteitä sisältävä teos sopii sisältönsä ja rakenteensa puolesta vaikka oppikirjaksi. Lieneekö se sellaiseksi aiottukin, tänä epäopetuksen ja kirjatenttien luvattuna aikakautena?

Kirjoittajat itse kuvaavat työtään näin:

Kun kirjamme Kielletyt leikit ilmestyi tämän vuoden maaliskuussa, eräs tuttavamme totesi, että olettepas te ajankohtaisia. Silloin oli pakko vastata vain, että niinpä!

Tätä kirjaa lähdettiin hahmottelemaan yli kolme vuotta sitten, jolloin kieltojen ja poikkeusolojen aika oli kaikille meille historiaa. Nykyinen poikkeusaika on tuonut sota-aikana tanssin hurmasta nauttineiden, mutta siitä kiinnijäämisen pelossa eläneiden ihmisten kokemuksen meille monella tavalla ymmärrettävämmäksi kuin tätä työtä aloittaessa arvasimmekaan. Sitä se on varmasti myös lukijoillemme.

Kielletyt leikit jakaantuu yhdeksään lukuun ja ensimmäinen luku on nimeltään Tanssikielto ilmiönä. Miksi tämä on kiinnostavaa? Siinä mielessä kirja on kuin tutkimus: aluksi kerrotaan mitä tutkitaan, ja miksi se on tärkeää.

No miksi Suomen tanssikielto sitten on kiinnostava ilmiö? Toisen maailmansodan aikana maassamme vallinnut koko maan kattava tanssien järjestämisen täyskielto oli ainutlaatuinen: tällainen kielto oli voimassa ainoastaan Suomessa. Muualla maailmassa oltiin sallivampia tanssin suhteen.

Maahamme annettiin tanssikielto valtioneuvoston asetuksessa 7.12.1939. Suomessakin rajoituksia lievenettiin, mutta vielä sodan päätyttyäkin oli ravintoloissa tanssiminen kielletty, ja tämä määräys kumottiin vasta syyskuussa 1948.

Kirjoittajat perustelevat ankaran suhtautumisen historiallisilla syillä. Jo 1800-luvulla oli maaseudulla syntynyt nurkkatansseja. Niissä erityisesti nuoriso hakeutui tanssimaan paikkoihin, joissa se oli mahdollista. Kesäisin tämä tarkoitti latoja, siltoja ja laitureita, talvisin sisätiloja ja taloja. Vanhan Suomi-filmin kuvasto lipuu silmien editse, kun näitä paikkoja miettii.

Kirja kertoo, miten näistä tilaisuuksista katsottiin syntyvän moraaliongelmia. Kirkolliset ja kristilliset piirit huolestuivat, kun tanssin pyörteissä vieraat ihmiset ovat fyysisesti lähellä toisiaan. Pelättiin, että syntynyt latautunut tilanne johtaa siveettömään käytökseen.

Nykyinen (tai vanhentunut?) lausahdus ”lopuksi tunti tanssia” on tuolloin ollut totista totta. Sivistävien iltamien ohjelman jälkeen on ollut mahdollista tanssia, valoisissa ja valvotuissa olosuhteissa, kertoo teos. Kirjassa nähdäänkin ristiriita siinä, että ylemmät tahot tuomitsevat tanssimisen, mutta samassa yhteisössä alemmalla tasolla järjestetään tilaisuuksia rahanansaintamielessä.

Tanssikieltoa verrataan kieltolakiin vuosina 1919–32. Tanssikielto vertautuu myös muihin sota-ajan kummallisuuksiin: säännöstelyyn, sotalapsiin, mustaan pörssiin ja pika-avioliittoihin.

Tanssikiellon valvominen työllisti sota-aikaan poliisia ja oikeuslaitosta. Tanssimisesta sai rangaistuksen arviolta 15 000 ihmistä, joista suurin osa oli 15–18-vuotiaita naisia. Siis teini-ikäisiä tyttöjä. Morsiusparia on rangaistu tanssimisesta omissa häissään. On myös raportoitu kaksi epäselvää kuolemantapausta nurkkatanssien tiimoilta.

Perusteluissaan Finlandia-palkinnon valinnut Nazima Razmyar kiittää teosta siitä, että kirjoittajat tuovat esiin suomalaisten vaikean suhteen koskettamiseen. Razmyar näkee myös yhtäläisyyden nykyhetkeen, kun tanssi on jälleen kielletty – nyt kuitenkin on enemmän kyse ihmisten terveydestä kuin moraalista. Hän tunnustaa kirjan vaikuttaneen syvästi suhteessa hänen omaan elämäänsä:

Kirjan aihe sivuaa eräällä tapaa myös omaa elämääni. Naisten moraalia on arvioitu ja vartioitu kautta historian. Tanssin kieltämisen keskiössä on siveyskäsitys, jonka perusteet usein ovat vahvasti uskonnollisia.On kiintoisaa havaita, kuinka kulttuurista riippumatta naisten moraali ja siveys ovat olleet julkisen keskustelun kohteena. Olen tästä keskustelusta saanut itsekin osani ja kokemuksia tanssiessani julkisesti televisiossa.

Tämä teos herättää myös ajattelemaan, miten mennyt määrittää nykyisyyttä. Kuinka nopeasti maailma muuttuu, ja onko kaikki kuitenkaan muuttunut? Onko sadan vuoden takainen moraaliin ja siveyteen liittyvä keskustelu jo täysin menneisyyttä, vai kuuluuko siitä kaikuja vielä nyky-yhteiskuntaankin?

Yhä ajankohtaisemmaksi teos tuntuukin muuttuvan tiukentuvien rajoitusten myötä. On ikävä sitä viattomuuden aikaa, kun SIG lauloi, ettei nuoren tytön kannattaisi murehtia, kun ”on tanssi ja laulu tärkeämpää”.

Svengaavan nimensä kirja lienee saanut Carolan suositusta iskelmästä vuodelta 1966. Se Kielletyt leikit on klassikko.

Ovet auki maailmaan!

sanallistajaJätä kommentti

Näyttely Maskun pääkirjastossa helmikuun loppuun asti. Kuva: Vesa Penttilä.

Pitäisi tehdä jotain, mikä on kaunista ja luo toivoa, sanoi ystäväni puhelimessa keskellä ankeinta koronamarraskuuta. Niin pitäisi, minä vastasin, ja arvelin tietäväni mitä se voisi olla.

Ja niin me sitten avasimme ovet auki maailmaan Maskun pääkirjastossa vuoden alussa. Kolmen vitriinin kokonaisuus pyytää pysähtymään ja näkemään arjen pienet asiat, se kehottaa toiveikkuuteen ja uskomaan unelmiin.

Suunnittelu tapahtui etänä. Parin kuukauden aikana mietimme maisemia, sanoja ja elementtejä, lauseita ja esineitä. Soittelimme, viestittelimme, tapasimme kerran tai kaksi hyvin maskitettuina. Asiat ja ajattelu etenivät, materiaalia kertyi.

Lopullinen muoto hahmottui kuitenkin vasta loppiaisen jälkeen paikan päällä kirjastossa. Kahden päivän rakentamisen jälkeen vitriinit olivat täyttyneet tyyneydestä, kimalluksesta ja valosta.

Lasikaapit ovat riittävän täynnä kauniita kuvia, esineitä ja ilmaisuja, jotka ovat tuiki tarpeellisia, jotta selviämme keveämmin ajatuksin. Ne ovat riittävän väljiä, jotta voit siellä nähdä omat unelmasi.

Kyseessä ei ole taideteos vaan installaatio, jonka tarkoitus on inspiroida katsojaa huomaamaan kauneus ympärillään ja itse luomaan sitä.

 

Minne sinun matkasi vie?

Ensimmäisen osa on ehkä eniten suunnattu aikuisille – pienille ihmisille on tonttuovi pilarissa lattianrajassa. Esineistö, maalaukset ja sanat kertovat siitä, miten on hyvä pysähtyä, kauneuden ja omien ajatustensa ääreen.

Vitriini näyttää taidetta ja välineitä sen tekemiseen. Aika on läsnä, maailman kaikki aika ja vain tämä silmänräpäys.

Alun perin tarkoitus, että maisemaa hallitsee kukkula, jonka laelta voi tyynesti luoda katseensa laaksoon. Raskaan nousun jälkeen on hyvä levähtää ennen matkan jatkamista eteenpäin.

Taitelija muovasi kukkulan ja oli kuljettamassa sitä paikasta toiseen. Logistiikka petti, tai pikemminkin kassin kahva. Taiteilijalle tarjoutui siis käytännön mahdollisuus zeniläiseen tyyneen ajatteluun oman taideteoksensa pirstaleiden ääressä.

Sitten hän teki sen, mitä taiteilijat tapaavat tehdä näyttelyn ripustusta edeltävänä yönä: hän maalasi teoksen. Siksikö upea iltamaisemamaalaus tuntuu niin tuoreelta?

Yhdessä teemme

samaa matkaa

lepohetken jälkeen

voimme kulkua jatkaa

AINA ON TAIKATALVI!

Jään alla kevät ja virtaava vesi.

Luistelijatyttö kiitää lammen jäällä, hiuksissa hulmuavat ilo ja vapaus. Jään kristallikiteet kimaltavat ja lumi hohtaa puhtaan valkoisena.

 

Kohti kesän valoa!

Ovi voi olla tiiviisti kiinni, mutta se ei ole lukossa. Ovi voi näyttää suljetulta, mutta se on raollaan.

Kesän ihana retkipäivä rannalla. Tunnet hiekan ja auringon lämmön, eväinä maailman parhaat marengit. Kahvi ei missään maistu missään niin hyvältä kuin mummon ruusukupista rantaretkellä. Simpukat lepäävät  sannalla, sammakot ja madot piileksivät katseilta. Mukana piknikillä on kirja, joka kertoo juuri sinusta.

Minä tulin nyt, sanoi Telma, minä lopultakin palasin. Muut vilkaisivat toisiinsa hiukan

huvittuneina ja aavistuksen kummeksuen. Telma ei sitä huomannut vaan jatkoi:

Tiedän että on helpompi lähteä kuin jäädä. 

Noustessaan tuvan päästävedettävästä hän ravisti unen tähtipölyt silmistään, teki

tilaa ikkunan lävitse siilautuvalle auringonvalolle. Aivan kuin hän vasta nyt olisi

tajunnut, missä on. Telma katseli ilahtuneena ympärilleen ja huomasi valmiit

kantamukset. Nyt kaikki rannalle!

Toivosta on moni laulanut, harva niin todesti kuin hiljattain edesmennyt Pave Maijanen.